Tätä ei kannata lukea, eikä ainakaan kommentoida mitään, koska en tule enää näkemään tätä palstaa tai muutakaan. Tästäkö se alkaa, elämän viimeisten metrien taivallus. Masennustahan tämä on, tiedän itsekkin, enkä aio sitä alkaa kieltämään itseltäni, saatikka muilta. Varmasti joku voisi tehdä paljon muitakin diagnooseja minusta, nyt vain ei enää ehdi ja loppu pelissä, mitähän hyötyä siitä olisi? Ja kenelle? Ei tämä ole uhkailua tai muutakaan huomion hakemista, enkä edes tiedä miksi tämän kirjoitan. Mut kirjotin nyt kumminki. Jätän nyt tämän palstan ja toivotan kaikille aurinkoista kevättä! Lopullisesti.
Aivan turhaa
valkoinen kaupunki
7397
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Elämä tuntuu joskus turhalta masennuksen syövereissä ja etenkin kun laaksossa vaeltaa jaksamatta katsoa ylös vuorille päin.
Kukaan ei ymmärrä eikä kukaan välitä ,näin se vaan tuntuu .Voin sanoa että kyllä ymmärretään me jotka olemme omat syvällä laaksossa olelet ja rotkoonkin tipahtaneet .
Hyvä paimen vertausken olette varmaan kuulleet,paimen ei jätä yhtäkään lammasta vaan lähtee etsimään .Huhuuu missä olet ,huhuilen minäkin nyt sinulle joka koet olevasi turhuuden syöväreissä .
Sanotaan myös ettei kukkulalla oleva ihminen voi kohdata laaksossa olevaa .
Tätä ei kannata lukea sanoit ,luinpas kuitenkin ,enkä voi kulke ohitsesi vaan tahdon ojentaa käteni jos me yhdessä voisimme nousta pikkasen ylemmäs jossa valo pilkahtaa .
helvettiä,mutta loppuun se on katsottava,koeta kestää,voimia sinulle,aurinko paistaa ja ihana kesä tulee,ajattele sadan vuoden kuluttua meidän kaikkien kärsimykset on ohi.
Mietin,mitä niin pahaa olet kokenut elämässäsi? Onko sulla ollut ketään kenelle kertoa mieltä horjuttavista asioista? Se mahdollisuus pitäisi löytyä sinulle.Voisinkohan minä mitenkään auttaa sinua...Tuntuu minustakin tämä elämä olevan aikamoista kamppailua toistuvien ongelmien kanssa.Nuorena jouduin insestin uhriksi,vasta nyt 40 v. olen "pitkin hampain" menossa terapiaan siitä.Olen raskaan avioeron kokenut reilut kymmenen vuotta sitten,työttömyyttäkin vähän.Minulla on kolme lasta,teinejä jo.Vaikeuksia on riittänyt enemmän kun tarvitsisi. Uusperheen kasvuvaikeuksista, mieheni kanssa, on jotain kait opittukin-enemmän suvaitsevuutta pakko rutistaa vaikka rautakangella.Keskimmäinen lapsistani on sairastanut kaksi vuotta vaikeaa masennusta(viiltelyä,syömishäiriöitä),on ollut mahdotonta sairaalakoulun käyntikin.Nyt käydään syömishäiriökeskuksessa ja toivon sieltä löytyvän apua.Meillä jokaisella on omat murheemme ja vaikeudet elämässä.Välillä on tuntunut,että on vaikeata jatkaa.Olen pinnistänyt ja pakottanut itseni löytämään ratkaisuja pulmiin.Luonnossa kävely ja yksin mietiskely on asettanut asioita jonkunlaiseen järjestykseen.Pienin askelin kurotan kohti parempaa huomista.Elämä on ainutlaatuista vaikka rikkinäiseltä tuntuukin,se avaa uusia ovia kipeiden asioiden kautta parempaan huomiseen.Kun tuntee elämän tuskan joka solullaan,löytää sitä kautta tien rakkauteen ja avaraan,valoisaankin maailmaan.Odotan vastaustasi...
Vaikka haluaisit auttaa, en tiedä pystyisitkö tai vaikka pystyisitkin, on varmasti liian myöhäistä. Luulen, että nyt ollaan jo niin lähellä loppua. Kaduttaa kai vähän, mut itseppähän tämän olen tekemässä. Elämä lähti käsistä jokunen aika sitte ja sit näyttiki jo paremmalta, mut taas tuli ne kauheat muistot eikä niistä päässytkään enää yli jotta olis voinu jatkaa elämää. Voimia sulle=)
Aineen vaikutusta odotellessa, istahdin vielä alas ja päätin katsahtaa palstaa. Hämmästyksekseni huomasin pari vastausta omaan aiheeseen (??). Ei minua kukaan voi auttaa, ainakaan enää, lohduttavia ja kannustavia sanoja kyllä oli, kiitos. Vielä yksi tekstin viimeistely, kun jaksaisi sen saattaa loppuun.
Mutta paljon jää elämättä, kokematta. Paljon surua ja syyllisyyttä läheisille. Jos vielä voit asiaan vaikuttaa, älä tee sitä, tai ainakin soita apua heti. Elämä on elämisen arvoista, sinulle, meille kaikille. Ruokoilen puolestasi.
sinua auttaa, kuin sinä itse. Maailma on julma paikka, jossa ei tuunnu olevan tilaa herkille sieluille. Jos nyt kuitenkin vielä jaksoit tämän kommentin lukea, niin sanonpa sen, että sinulla on vapaa tahto. Itse teet päätöksesi. Olkoon se millainen hyvänsä. Jos sinulla on YKSIKÄÄN ihminen (hätätapauksessa koirakin käy, tai luonto) jolle voit puhua asioistasi, niin mene hänen luokseen. Kaikkien elämällä on jokin tarkoitus. Sitä olen itsekin selvittämässä ja ikää kuitenkin on jo yli neljäkymmentä vuotta. Tuskaisaa se useinmiten on, mutta jospa se joskus siitä selviäisi.