Onneksi tulin tänne palstalle!
Maailmassa siis on muitakin minun kaltaisiani!
Olen reilu parikymppinen nuori nainen. Minulla on ollut yleensä aina aika hyvä itsetunto. Ainakin päällisin puolin. Olen hyvännäköinen, hyvävartaloinen ja minulla on aina ollut kavereita ja poikaystäviä teinistä asti, mutta olen kyllä ollut enemmän semmoinen "yksin viihtyjä" aina. Elämä on ollut päällisin puolin todella hyvää ja onnellista.
"Ongelmani" on vain ollut esiintymisen pelko. Yläasteella ja lukiossa kammosin esitelmiä ja muita tilanteita, joissa huomio kiinnittyi vain minuun. Vaikka tiesin näyttäväni hyvältä ja osaavani esitelmän hyvin, punastuin pahasti ja jännitin ja kammosin tilanteita yli kaiken... Tunneilla en usein viitannut, vaikka minulla olisikin ollut järkevää sanottavaa. Vihasin itseäni tämän vaivan takia, koska en voinut olla kuten muut jengistämme.
Silti muistelen noita aikoja hyvällä, sillä tuolloin ongelmani ei ollut läheskään niin paha kuin nykyisin. Ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen olin kolme vuotta työelämässä, jolloin myyjän tehtävissä olin paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Tiesin että minusta pidetään ja olin hyvä asiakaspalvelussa.
Nyt viime syksynä aloitin opiskelut ammattikorkeakoulussa ja ongelmani pahentui ainakin tuplasti. En vain uskalla avata suutani tunnilla vaikka haluaisin! Pelkään punastumista, pelkään etä sanat takertuvat kurkkuuni! Esitelmiä ja ryhmätöitä on ihan kamalasti, ja olen ihan hukassa koska kammoan niin paljon... Suoriudun kyllä niistä jotenkin koska on pakko, mutta kyllä tämä vaikuttaa opiskeluuni ja motivaatiooni paljon. Poissaoloja minulla on varmaan eniten koko meidän luokalla... Myös ihan tuttujen, lähinnä sukulaisten kanssa tulee mietittyä aina tuhat kertaa mitä sanoo ennen kuin uskallan avata suutani. Pelkään että sanon jotain ihan hölmöä tai punastun tai jotain.
ystäviä minulla on muutama, joista yksi on todella hyvä ystävä. Edelleenkin viihdyn aina parhaiten yksin (tai rakkaani kanssa), joten ystäviäni näen silloin tällöin, eivätkä he tiedä tästä ongelmastani. Joskus olen saanut jonkin näköisen paniikkikohtauksenkin joka on ollut ihan hirveää! Mkä minua vaivaa? Miten pääsen eroon tästä? tuntuu että ongelma pahenee koko ajan vaikka kuinka yritän kaikkeni "harjoitella" ja viedä itseäni tilanteisiin, joissa minun on oltava esillä (esim. tuutor-koulutukseen, joka oli yhtä helvettiä).
Tarinaani liittyy paljon muitakin juttuja kuten syömishäiriöitä, isän kuolema, masennusta... Kenellekään (paitsi rakkaalleni hyvin vähän) en ole näistä asioista puhunut enkä puhu ainakaan läheisilleni, koska minulla on pakonomainen tarve antaa ulkopuolelle kuva, että elämäni on ihanaa, onnellista ja kaikki on täydellisesti. Itken usein kotona yksin ahdistustani, kun pitäisi olla koulussa. mietin, miksi olen tällainen. Miksen voi olla ulospäinsuuntautuneempi ja rohkeampi, elämä kun olisi silloin niin paljon helpompaa...
Kiitos kun sain avautua, kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea näin pitkän jutun. tämä helpotti ainakin nyt hetkeksi. :)
Maailmassa siis on muitakin minun kaltaisiani!
Olen reilu parikymppinen nuori nainen. Minulla on ollut yleensä aina aika hyvä itsetunto. Ainakin päällisin puolin. Olen hyvännäköinen, hyvävartaloinen ja minulla on aina ollut kavereita ja poikaystäviä teinistä asti, mutta olen kyllä ollut enemmän semmoinen "yksin viihtyjä" aina. Elämä on ollut päällisin puolin todella hyvää ja onnellista.
"Ongelmani" on vain ollut esiintymisen pelko. Yläasteella ja lukiossa kammosin esitelmiä ja muita tilanteita, joissa huomio kiinnittyi vain minuun. Vaikka tiesin näyttäväni hyvältä ja osaavani esitelmän hyvin, punastuin pahasti ja jännitin ja kammosin tilanteita yli kaiken... Tunneilla en usein viitannut, vaikka minulla olisikin ollut järkevää sanottavaa. Vihasin itseäni tämän vaivan takia, koska en voinut olla kuten muut jengistämme.
Silti muistelen noita aikoja hyvällä, sillä tuolloin ongelmani ei ollut läheskään niin paha kuin nykyisin. Ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen olin kolme vuotta työelämässä, jolloin myyjän tehtävissä olin paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Tiesin että minusta pidetään ja olin hyvä asiakaspalvelussa.
Nyt viime syksynä aloitin opiskelut ammattikorkeakoulussa ja ongelmani pahentui ainakin tuplasti. En vain uskalla avata suutani tunnilla vaikka haluaisin! Pelkään punastumista, pelkään etä sanat takertuvat kurkkuuni! Esitelmiä ja ryhmätöitä on ihan kamalasti, ja olen ihan hukassa koska kammoan niin paljon... Suoriudun kyllä niistä jotenkin koska on pakko, mutta kyllä tämä vaikuttaa opiskeluuni ja motivaatiooni paljon. Poissaoloja minulla on varmaan eniten koko meidän luokalla... Myös ihan tuttujen, lähinnä sukulaisten kanssa tulee mietittyä aina tuhat kertaa mitä sanoo ennen kuin uskallan avata suutani. Pelkään että sanon jotain ihan hölmöä tai punastun tai jotain.
ystäviä minulla on muutama, joista yksi on todella hyvä ystävä. Edelleenkin viihdyn aina parhaiten yksin (tai rakkaani kanssa), joten ystäviäni näen silloin tällöin, eivätkä he tiedä tästä ongelmastani. Joskus olen saanut jonkin näköisen paniikkikohtauksenkin joka on ollut ihan hirveää! Mkä minua vaivaa? Miten pääsen eroon tästä? tuntuu että ongelma pahenee koko ajan vaikka kuinka yritän kaikkeni "harjoitella" ja viedä itseäni tilanteisiin, joissa minun on oltava esillä (esim. tuutor-koulutukseen, joka oli yhtä helvettiä).
Tarinaani liittyy paljon muitakin juttuja kuten syömishäiriöitä, isän kuolema, masennusta... Kenellekään (paitsi rakkaalleni hyvin vähän) en ole näistä asioista puhunut enkä puhu ainakaan läheisilleni, koska minulla on pakonomainen tarve antaa ulkopuolelle kuva, että elämäni on ihanaa, onnellista ja kaikki on täydellisesti. Itken usein kotona yksin ahdistustani, kun pitäisi olla koulussa. mietin, miksi olen tällainen. Miksen voi olla ulospäinsuuntautuneempi ja rohkeampi, elämä kun olisi silloin niin paljon helpompaa...
Kiitos kun sain avautua, kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea näin pitkän jutun. tämä helpotti ainakin nyt hetkeksi. :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pakko sanoa sulle, että toi on vakava ongelma joka sun täytyis ehdottomasti ottaa paljon vakavemmin kuin vaan omassa päässä asioita pyörittelemällä.
Tiedän mistä puhun, koska itellänikin on päällisin puolin kaikki ok, mut sit kun katsoo pintaa syvemmälle, niin onkin oikea sekamelska.
Minä menen terapiaan, kannattaisi sunkin.
surullisen lohdullista huomata että en ole ainoa joka painii tuon ongelman kanssa.. kertomasi kuulosti aivan kuin puhe olisi ollut minusta itsestäni eli tiedän tarkalleen mistä on kysymys.. voi kunpa ongelmaan löytäisikin "parannuskeinon".. luulen että ongelma on siinä tarpeessa antaa muille täydellinen kuva itsestään ja peittää omat heikkoudet ja epävarmuus, siksi täytyy harkita niin tarkkaan mitä ja miten sanoo.. kumpa vain tietäisi miten saisi sen tulpan pois ja voisi estottomasti esiintyä ihmisille juuri sellaisena kuin on ja tuoda ajatuksensa julki.. helpoittaisi elämää niin suuresti..
Eli sun kirjotus ärsytti mua ihan helevitisti että oli pakko kirjottaa sulle vastaus :D. Oot aika kiittämätön, aika itsesäälivä myös. VOI KUINKA ON KAMALAA JA YHYYYYY PASKAA!!!:/Koita nyt vähän jumalauta ryhdistäytyä. Sulla vaikuttaa olevan kaikkea: ulkonäköa ja ihmiset hyväksyy sut. Tollanen itku pelle kuin olet niin saa mut vaan nauramaan. JUMALAUTA KUN OOT TYHMÄ.Ärsyttävä paska suoraan sanoen. Ryve nyt vielä vähn enemmän itsesäälissä niin on mahdollisuus että saattaisit hukkua siihen,fuckin bitch xD
Mä oon ujo. Toisaalta mulla ei oo mitään syytä huonoon itsetuntoon. Aika usein punastelen. Kaikista pahinta on, että oon kateellinen sellaisille ihmisille, jotka keksii vaikka tikusta asiaa tuntemattomienkin kanssa. Mulla ei oo tarvetta selittää olematonta asiaa ja se tekee musta hiljaisen. Mäkin viihdyn hyvin yksin, vaikka on mulla kavereitakin. "Parasta olla yksin kuin huonossa seurassa" Yhteiskunnassa vain ei ole paikkaa hiljaisille ja ujoille ihmisille. Joskus musta tuntuu, että muut jyrää mun yli, kun en uskalla olla rohkea....