Milloinkohan tämä loppuu?
Ei, ei minulla enää ole mitään ongelmaa ruoan kanssa. Enhän enää ole se teini-ikäinen laiha sairas tyttö... Niinpä niin.
Miten edes kuvittelen että voisin valehdella itselleni? Ei, ei tämä enää ole samanlaista. Syömishäiriö ottaa monenlaisia muotoja. Enää en ole niin ankara itselleni, tai en enää vain yksinkertaisesti pysty samanlaiseen itsekuriin kuin silloin joskus monia vuosia sitten. Enkä ole laiha, ihan tavallinen vaan. Ulospäin kaikki kiiltää ja menee hyvin ja elämä maistuu ja tulevaisuus edessä ja suuria suunnitelmia ja mitä kaikkea. Ja että nyt kaikki muka olisi normaalisti?
Kyse on syömishäiriöstä, jos syöminen, tai syömättä oleminen, vie liikaa energiaa ihmiseltä. Ja mitäköhän minun päässäni liikkuu: ruokaruokaruokaruoka. Jos on paha mieli, voin lohduttautua syömällä. Jos on hyvä mieli ja iloista, silloinkin voin palkita itseni ruoalla. Välillä taas syödään todella vähän ja ahdistutaan, kun farkut ovatkin kireät taas. Ja syömiseni....voivoi... Missäköhän on edes rippeet normaaleista syömistottumuksista, lämpimistä aterioista, hyvästä täyden olon tunteesta, rauhasta, hyvästä mielestä ruoan kanssa??
Ja miten hyvin olen perillä kaikesta, itsestäni, tilanteestani. Olen joku helvetin psykiatri itselleni, tiedän kaiken liiankin hyvin, tunnen itseni liian hyvin. Joihinkin asioihin olen ehkä jo sopeutunut liikaa. Analysoin kaiken tarkasti. Ja silti aina teen samalla tavoin, vaikka tiedän, että teen itselleni vain hallaa, eikä tämä elämäntapa tuota minulle mitään iloa, pelkkää ahdistusta ja tuskaa ja kieroutunutta maailmankuvaa.
Pitäisikö tässä itkeä vai nauraa??? Elämä on kyllä kumma leikki.
Ei, ei minulla enää ole mitään ongelmaa ruoan kanssa. Enhän enää ole se teini-ikäinen laiha sairas tyttö... Niinpä niin.
Miten edes kuvittelen että voisin valehdella itselleni? Ei, ei tämä enää ole samanlaista. Syömishäiriö ottaa monenlaisia muotoja. Enää en ole niin ankara itselleni, tai en enää vain yksinkertaisesti pysty samanlaiseen itsekuriin kuin silloin joskus monia vuosia sitten. Enkä ole laiha, ihan tavallinen vaan. Ulospäin kaikki kiiltää ja menee hyvin ja elämä maistuu ja tulevaisuus edessä ja suuria suunnitelmia ja mitä kaikkea. Ja että nyt kaikki muka olisi normaalisti?
Kyse on syömishäiriöstä, jos syöminen, tai syömättä oleminen, vie liikaa energiaa ihmiseltä. Ja mitäköhän minun päässäni liikkuu: ruokaruokaruokaruoka. Jos on paha mieli, voin lohduttautua syömällä. Jos on hyvä mieli ja iloista, silloinkin voin palkita itseni ruoalla. Välillä taas syödään todella vähän ja ahdistutaan, kun farkut ovatkin kireät taas. Ja syömiseni....voivoi... Missäköhän on edes rippeet normaaleista syömistottumuksista, lämpimistä aterioista, hyvästä täyden olon tunteesta, rauhasta, hyvästä mielestä ruoan kanssa??
Ja miten hyvin olen perillä kaikesta, itsestäni, tilanteestani. Olen joku helvetin psykiatri itselleni, tiedän kaiken liiankin hyvin, tunnen itseni liian hyvin. Joihinkin asioihin olen ehkä jo sopeutunut liikaa. Analysoin kaiken tarkasti. Ja silti aina teen samalla tavoin, vaikka tiedän, että teen itselleni vain hallaa, eikä tämä elämäntapa tuota minulle mitään iloa, pelkkää ahdistusta ja tuskaa ja kieroutunutta maailmankuvaa.
Pitäisikö tässä itkeä vai nauraa??? Elämä on kyllä kumma leikki.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tunnen aivan samoin. Pahinta on kaikki näyttää ulospäin menevän hyvin, minkä vuoksi joskus toivonkin että näyttäisin sairaalta ja alipainoiselta. Puhuin äidilleni asiasta, mutta hän ei ottanut minua tosissaan. En pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin ruokaan. Pidän päiväkirjaa joka päivä syömisistäni ja suunnittelen sen jo edellisenä päivänä etukäteen. Kuitenkin joka ikinen päivä petyn, koska en pysty noudattamaan tiukkoja ateria-aikatauluja ja repsahdan ahmimaan. Tiedän, että tärkeintä olisi nyt opiskelu ja siihen keskittyminen, mutta en vain pysty siihen. Ajattelen vain ruokaa ja laihduttamista.
Pelkään lihomista yli kaiken. Olen miettinyt psykologin apua, mutta ottaisikohan hänkään minua tosissaan kun ei edes oma äitinikään..
Olen niin neuvoton ja umpikujassa.
Minä olen psykologin puheillakin aiheesta käynyt. Menin sinne ihan vapaaehtoisesti, kun halusin vaan puhua pääni puhtaaksi jollekin, jolla tiedän olevan vaitiolovelvollisuuden. Tekihän se ihan hyvää, mutta minulle henkilökohtaisesti se ei ehkä ollut mitenkään avaava kokemus. Ehkä vain sanoin siellä asiat ääneen, jotka jo tiesin sisälläni. Psykologinikin sanoi, että olet järkevä ihminen ja hyvin perillä asioistasi ja osaat hyvin pohtia ja analysoida niitä.. Niinpä niin, tuntuu että sehän se tässä kaikista absurdeinta onkin. Jos joku muu olisi tässä tilanteessa, voisin varmasti antaa hänelle ohjeita ja pystyisin ymmärtämään ja osaisin kysyä oikeita kysymyksiä ja osaisin auttaa ja blaablaa.
Eli jopa sillä hetkellä kun aloitan tunteideni tukahduttamisen ruokaan, kun närsin ja jyrsin kaikkea ja kun haluan vaan tunkea suuhuni jotakin, niin ymmärrän, ettei näin kannattaisi tehdä. Saatan jopa tietää tarkalleen minkä takia niin teen kullakin kerralla. Kuka on pahoittanut mielen, mikä ahdistaa tms. Ja silti teen sen kaiken. Uudestaan ja uudestaan. Eihän tässä voi olla kuin itseironinen. (=
Mutta kannattaa mennä puhumaan, ottaa vaan se asenne että kaikki se aika minkä sinä siellä pöydän takana tai missä ikinä istutkin on vain ja ainoastaan sinulle. Nyt on lupa puhua ihan kaikkea mitä mieleen pälkähtää. Ja se on aika siistiä, voi olla itsekäs ihan hyvällä omalla tunnolla.
Samassa veneessä taidetaan olla. Soudetaan ja huovataan.
kuulostaa melkein täysin multa.. :/ ironista..? kyllä vain..itekki tiiän miks ratkeesn aina syömää uuestaa ja uuestaaa..aina sitä aattelee et nyt ku tiiän miks ahmin ni sen osais välttää..mut ei!!kaikist "hauskinta"täs se onki et oon mont kertaa neuvonu muita syömisen kanssa..osaan neuvoo joo..mut ku joskus sais omat syömis tottumukset ns.normaaleiks!!iha ko sisälläni ois kaks ihmistä se toine fiksu kuka ymmärtää ja sit se toine(kuka aina voittaa),kuka ei kuuntele toista ja käskee ahmimaa..En oo ite ikinä käyny psykologil puhumassa mut oon monta kertaa miettiny..mut joteki tuntuu et en vaa osais ilmasta kaikkee mitä ois asiaa..istusin sit vaa hiljaa siellä..no en tiiä mut aika saman kuuloses jamas ollaa..:/:)
oli kuin itse olisin kirjoittanut ajatukset .olen tavallaan toisten psykiatri mutta itseäni en osaa auttaa , olen myös itse käynyt lääkärillä mutta tuntuu että tähän päähän ei neuvot mene läpi teen itse itselleni hallaa ja tiedän sen oikein hyvin , vielä olen suolistoni pilannut sennan kanssa se ei toimi enää niin kuin pitäis , tiedän senkin mutta otan teetä silti . vatsa ei toimi turvottaa tosi paljon,ylävatsa polte , joka päivä pää särkee , ja kaikki uskoakseni kulminoituu syömiseen ,uskallanko syödä vai en jos ahmin hyvää ,rankaisen itseäni . näin suurin piirtein elämä mennyt kolmisenkymentä vuotta. raskasta , olen hoikka jos en laiha yksin eläjä kissani kanssa ,pääslisin puolin kaikki näyttää hyvältä . mutta mutta tämä syöminen kai ongelman vien hautaan asti todella kärsin olen tullut siihen tulokseen että tässä ei kukaan voi auttaa !vaaka on piru mulle!
Helpottaa ihan vaan kuulla, että en ole yksin ongelmani kanssa. Tai siis kyllähän sen tiennyt olen, mutta silti ihanaa tietää, että maailmasta löytyy samanlaisia idiootteja kuin minä jotka tietävät syyt ja seuraukset ja myös sen, miten naurettavalta itse näyttää ulospäin. (=
Tällaiset asiat ovat niin vaikeita. Syömisongelmani ovat itsetuntoni suurimmat murtajat. Tunnen olevani vain niin paljon huonompi ihminen, kun seuraan jonkun "normaalisyöjän" syömistapoja ja arkea. Tuntuu, että olisin norsu posliinikaupassa, ei oikein tiedä miten päin olla ja mitä tehdä. On vaan niin epämukava ja outo tilanne. Ja voih, mikä kateus kaikkia niitä kohtaan, jotka pystyvät syömään vain juuri sen verran, mikä heille on hyväksi. Ja järkeviä aterioita.
Itsekin olen suolistoani pilannut kaikella tällä syömisellä ja syömättömyydellä, luontaistuotteilla yms. Kun ei osaa niitäkään käyttää normaalisti, ihan vaan sen verran mikä pakkauksessa lukee.. (; Varmaan olisin jo bulimikko, ellen inhoaisi oksentamista niin paljon, enkä siis ole oksentanut kertaakaan syömääni ruokaa tahallaan pois. (ja pieni piru sisälläni tässäkin asiassa vaan nauraa, että et sitten voi ees sairastaa mitään näistä taudeista kunnolla. Ei olla sairaanloisen nälkiintyneitä anorektikoita, eikä oksentavia bulimikkoja.)
Mut ihanaa kuulla muidenkin kokemuksia asiasta, antaa tulla lisää vaan!
kun huomaa että ei olekkaan ainut tämä syönti häiriö on niin raskas myös kun se vie koko elämän,se on arki rutiinia aamusta iltaan .varmasti te kuin minäkin tiedetään että se tuhoaa meidän elimistöä ja sosiaali käyttäytymistä mutta ei osata päästää irti,olen ja kateellinen niille jotka voi nauttia aterioista tuntematta huonoa oloa.kesä tulee ja toiset nauttii grllauksesta mulle se on kauhistus .ja sen puoleen saan vatsani nykyään kovin kipeäksi paistetusta ruuasta ei kestä sitä enää.ja myös televisiot lehdet kaikki täynnä laihdutus malleja miten pitäisi syödä,liikkua jatkuvasti "liiku syö näin liiku syö"osta tätä tämä auttaa nesteen poistoon , älä hiilareita älä rasvaa joskus näihin tukehtuu jos en kuivu sitä ennen"surullista minä itse .muille näytän sen "toisen puolen itsestäni"!
mua oikeesti melkein kirpasi lukea tota sun tekstiä! aivan tismalleen samat tuntemukset on mullakin... tunnen itteni nykyään jo niin hyvin et mä en jotenki kykene enää ylläpitää sitä samaa itsekuria mitä sillon anoreksia aikaan mulla oli. en enää kykene ajamaan itseäni tietosesti siihen samaan maailmaan takaisin. ja silti mun päässä pyörii vaan ruokaruokaruoka ja kalorit kalorit kalorit. lasken niitä.. ja sit taas päätän etten laske. mut silti lasken ja tiedän paljon missäkin on mitäkin. mut annan ittelleni luvan syödä. ajattelen "hällä väliä"... mut ruoka silti hallitsee mua.
haluaisin näistä kiloista eroon mitä mulla on nyt tullut ylimääräsiä. en pidä vartalostani tällaisena, vaikka tiedän että se asettuu ihan normaalipainoisen skaalaan. bmi on 20, mutta haluaisin sen olevan 18. mä oon nykyään niin epätoivonen. haluisin kiloistani eroon, mut en löydä sitä itsekuria enää itsestäni jolla saisin pudotuksen aikaan.. samalla koitan ajatella et on elämässä muutakin kuin vaan kilot, mutta silti kaivaa mieltä kun takaraivossa huutaa kokoajan ääni, etten oo tyytyväinen itseeni. anorektikoksi en itseäni enää luokittele. mutta yhtälailla ihannoin yhä laihuutta, hoikkia raajoja ja solakkaa vyötäröä. mun pelastusrengas tuottaa mulle painajaisia: "eihän mun koskaan pitänyt olla tällainen - normaalipainoinen!" olin muka kaiken sen yläpuolella..
osuit niin sanoillasi siihen ytimeen, mitä munkin tunnot juuri tällä hetkellä on. antaisin mitä vaan jos heräisin huomenna viisi kiloa laihempana (niin vähän mutta niin paljon) ja saisin jatkaa tätä ihanaa elämääni sillä vartalollani. kadun nyt sitä päivää kun päätin antaa itselleni luvan syödä. kadun sitä niin kauan kunnes, saavutan unelmapainoni... voi mua.. voi meitä... vertaistuki olis kyllä tosi tarpeen!!