Mä sairastin 10 vuotta yhteensä syömishäiriön eri muotoja, neljäs luoksta lähtien. Viime kesänä sairastuin pahasti anoreksiaa. Painoa putos 20 kiloa, 163/60 mittoihin 163/43. Kerron vähän mitä muutosta mun elämässä on tapahtunu:
Pahimmassa vaiheessa vielä muutama kk sitten, mä olin täysin eristäytyny, itsetunto oli nollissa, olin todella masentunu eikä elämä tuntunu miltään. Mulla ei ollu hajuakaan siitä, kuka olen, miksi olen, millanen olen. Tiesin vaan, etten voi hyväksyä itteeni jos lihon. Päivät vietin niin että heräsin aamulla pyöräilemään, uimaan, lenkkeilemään, ja vietin tunteja kaupassa laskemassa kaloreita eri jugurtti purkeista, ja päivässä söin porkkanan ja jugurtin, jos sitäkään. Kädet täris jos mehua jouduin juomaan jossa on sokeria, oli henkiksesti liian raskasta syödä leipää. Ihan kun joku olis kulettanu mua kun pelinappulaa paikasta toiseen enkä saanu kontrollia itestäni ollenkaan.
Tajusin siinä vaiheessa (vasta!) että nyt on jotain vialla. Silloin vasta myönsin itelleni että olen sairas. Menetin poikaystävän, ihmissuhteet ei toiminu (en uskaltanu, voinu puhua kelleen; puhe aihe olisi ollut vain ruoka, sitä paitsi uskoin ettei ketään jaksa kuulla mitä mulla olis sanottavaa), en jaksanu tehä mitään koska kaikki energia meni liikkumiseen, itkemiseen, ahdisuskohtauksiin ja stressaamiseen kaikesta.
Halusin parantua ja vaikean ja sinnikkään taistelun jälkeen, olen terve tänään. Olen saanu upeita ihmissuhteita, elämän ilon, terveen itsetunnon, hymyn kasvoille päivittäin, uusia harrastuksia, halun elää elämää ja hyödyntää niitä lahjakkuuksia, joita mulla on. Rakastan itteäni, rakastan elämää, haluun auttaa teitä kaikkia.
Ruoka maistuu hyvälle, ja niin elämäkin. Voinko auttaa sua?
Pahimmassa vaiheessa vielä muutama kk sitten, mä olin täysin eristäytyny, itsetunto oli nollissa, olin todella masentunu eikä elämä tuntunu miltään. Mulla ei ollu hajuakaan siitä, kuka olen, miksi olen, millanen olen. Tiesin vaan, etten voi hyväksyä itteeni jos lihon. Päivät vietin niin että heräsin aamulla pyöräilemään, uimaan, lenkkeilemään, ja vietin tunteja kaupassa laskemassa kaloreita eri jugurtti purkeista, ja päivässä söin porkkanan ja jugurtin, jos sitäkään. Kädet täris jos mehua jouduin juomaan jossa on sokeria, oli henkiksesti liian raskasta syödä leipää. Ihan kun joku olis kulettanu mua kun pelinappulaa paikasta toiseen enkä saanu kontrollia itestäni ollenkaan.
Tajusin siinä vaiheessa (vasta!) että nyt on jotain vialla. Silloin vasta myönsin itelleni että olen sairas. Menetin poikaystävän, ihmissuhteet ei toiminu (en uskaltanu, voinu puhua kelleen; puhe aihe olisi ollut vain ruoka, sitä paitsi uskoin ettei ketään jaksa kuulla mitä mulla olis sanottavaa), en jaksanu tehä mitään koska kaikki energia meni liikkumiseen, itkemiseen, ahdisuskohtauksiin ja stressaamiseen kaikesta.
Halusin parantua ja vaikean ja sinnikkään taistelun jälkeen, olen terve tänään. Olen saanu upeita ihmissuhteita, elämän ilon, terveen itsetunnon, hymyn kasvoille päivittäin, uusia harrastuksia, halun elää elämää ja hyödyntää niitä lahjakkuuksia, joita mulla on. Rakastan itteäni, rakastan elämää, haluun auttaa teitä kaikkia.
Ruoka maistuu hyvälle, ja niin elämäkin. Voinko auttaa sua?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Heeh, eihän tässä olla vielä edes laihduttu eikä mitään sairaita.
Siksipä en voi parantuakaan, mutta moni muu täällä varmaan voisi, mutten tiedä haluaisiko.
Tästä kamalasta sairaudesta, ja pystyt sanomaan että pidät itsestäsi yms. Minä aloitin samoissa mitoissa kun sinä, olen 163cm ja painoa löytyi silloin 60kg :
JOS haluat parantua, kerro mulle. Mä autan ja sillon sä paranet. Älä sano että et voi parantuu kun tiedän ite miten pohjalta ei ole muuta tietä kun ylöspäin. Saanko auttaa?
"Olen saanu upeita ihmissuhteita, elämän ilon, terveen itsetunnon, hymyn kasvoille päivittäin, uusia harrastuksia, halun elää elämää ja hyödyntää niitä lahjakkuuksia, joita mulla on. Rakastan itteäni, rakastan elämää, haluun auttaa teitä kaikkia."
Minulla on parissakin asiassa ihan sormi suussa. Jos kuukausi sitten olet vielä sairasyanut, niin miten yhtäkkiä alle kuukaudessa olet saanut hankittua kaikki nuo jutut? Tai siis, jos sinulla ei niitä ennen ollut.
Ja jos olet siinä iässä, että opiskeleminen on mahdollista ja haluat todella auttaa ihmisiä, niin opiskele itsesi lähihoitajaksi ja erikoistu mielenterveystyöhön (ja siitä erikoistut sitten syömishäiriöihin ja menet esim. jonkin sortin tukiryhmään). Netin kautta ketään on vaikeaa auttaa, vaikka kyllä ymmärrän mitä tarkoitit viestilläsi. Itse haluaisin apua, mutta en vain pääse irti mistään näistä jutuista. Olen lukenut ruoasta ja syömishäiriöistä ja liikunnasta ja ihmisen ruoansulatuselimistöstä jne. niin paljon, ettei niitä opittuja asioita enää pysty unohtamaan. Tavallaan en olisi valmiskaan "parannukseen", en voisi sallia lihomista missään nimessä.
Yksi asia myös hiukan askarrutti.. Aivan kuten jo olen sanonut ymmärrän kyllä pointtisi, että haluat auttaa ihmisiä jne., mutta miksi niin useassa ketjussa, joiden aiheesta sinulla ei ole aavistustakaan löytyy jokin viesti koskien parannus-haluasi? En ihan oikeasti tarkoita pahalla, netin kautta kaikki vain vaikuttaa niin tylyltä välillä (ellei käytä hymiöitä).
P.S. Minulla muuten on upeita ihmissuhteita, hymy kasvoilla päivittäin, kivoja harrastuksia sekä taito hyödyntää lahjojani eri asioissa. Sen kuoren varassa on hyvä elää, kun ihmiset eivät näe, että kuinka kipeä sitä ihminen voi olla sisältä.
Ei kyllä mä ymmärrän, että mun viesti aiheuttaa ihmetystä, ihmeellistä se onkin, siksi tunnen tarvetta että pakko siitä päästä kertomaan..! Kyllä, kuten sanoin niin ihan muutaman kuukauden sisässä olen parantunu tosta kaikesta. Elämä ja minä on muuttunu aivan täysin päinvastaseksi, kun ennen.
Sairaus joka on vuosia ollu varjostamassa mun elämää, on nyt kokonaan pois, joten ei mikään ihme että asiat on muuttunu niin paljon. En kyl sano että helppoo ois missään vaihees ollu, en varmasti aina edes uskonu täysin että asiat vois koskaan olla näin hyvin. Tiesin etten tiedä mitä tulee, mutta elämää en voi elää ton sairauden kanssa.
Ja nimenomaan tolla, että hymy kasvoilla ja elämänilo on päivittäin, tarkottaa sitä, että mun sisältäpäin on niin upea olo. Eri asia mulle ainakin, jos on harrastuksia, hymy, taitoja hyödynnän jne, jos en tee sitä sisältäpäin ja jos ei oikeasti tunnu hyvältä. En oo koskaan tuntenu näin, ihana vaan elää ja olla minä. Ihanaa, kun voin olla jollekin avuksi. Ymmärrä, etten ole koskaan tuntenu näin, että on jatkuva hyvä olo sisältäpäin (ehkä ennen 4:s luokkaa, kun kaikki alko) ja kuukausien sisään on tapahtunu tämä muutos, silleen vähitellen. PIENESTÄ se lähti, et uskokaan miten pienestä ja millasta kamppailua joutu käymään. Haluutko kuulla lisää, kerron mielellään.
Tiedän miltä susta tuntuu, mulla oli sama ajatus vielä muutama kk sitten, että kädet täris ja itkin ja masentelin ja ahdistelin kokoajan jos jotain joutu syömään, enkä voinu sietää jos lihoin. Muuten, ei se tarkota jos parantuu, että muuttuu tankiksi. :)
Oon siinä iässä että pitäs hakea jatko-opiskeleen, mutta en usko että tälle alalle, kyllä tämä näinkin tehoo. :)
Muuten sanoit että "Aivan kuten jo olen sanonut ymmärrän kyllä pointtisi, että haluat auttaa ihmisiä jne., mutta miksi niin useassa ketjussa, joiden aiheesta sinulla ei ole aavistustakaan löytyy jokin viesti koskien parannus-haluasi?" , mitä tarkoitat että ei ole aiheesta aavistustakaan?
sama tunne tuossa että toisaalta tahtoisin unohtaa tämän kaiken, mutta en ole siihen vielä valmis. En voi ajatellakkaan lopettavani tätä. Tästä on vain tullut minun elämäntapani... mulla on myös hyvät ihmissuhteet muihin ja nauruni kuuluu pitkälle, mutta kuten sanoit se on vain kuori johon piiloudumme.
Oliko se ketoosi-ketjussa? :D En ole varma. Jossakin muistan kuitenkin lukeneeni jotakin.
Tiedätkö, sinä vaikutat oikeasti todella positiiviselta. Tarvitsee vain tekstejäsi lukea ja alkaa hymyilyttämään (en tarkoita tätä pahalla, ilmoitin vain ettei tule väärinkäsityksiä). :)
Minun puolestani voit kirjoittaa niin paljon, kuin vain haluat. Oliko se parantuminen rankkaa? Tai siis, varmasti oli, mutta siis TODELLA rankkaa? Mikä oli vaikeinta, painon tarkkailu, kalorien laskeminen, liikunnan vähentäminen...?
aivannn, en tiedäkään mikä on ketoosi. Mutta kyllä sitä anoreksiaa ja bulimiaa jne mitä kaikkea nyt vaan keksiikään, niin tuli aika lailla "harrastettua" siinä 10 vuotta tietämättä, mitä ketoosi on. Ehkä tein sitä, ketoosi-nimitystä en vaan koskaan ole kuullut.
Kuulostan positiivielta?Kiva:) mä olenkin, koska tässä on niin iso muutos elämään tullu etten muuta olekaan kun onnellinen tämän hetkisestä tilanteesta.
Sairaudesta paranemisessa vaikeinta ja todella rankkaa oli ehdottomasti sen aiheuttamista ajatusmalleista irtautuminen. Se, että näkisi todellisuuden ja itteni sellasena, kun todellisuus ja minä todella on. Se, että hyväksyy ja yrittää unohtaa 10 vuoden helvetin ja sen aiheuttaman rikkinäisyyden ja kaiken mitä se aiheutti, se on rankkaa. Uuden päivärytmin alottaminen pikkuhiljaa, pienestä se lähti, oli vaikeaa. Syöminen ajattelematta sitä mitä se "aiheuttaa", syöminen ilman että kädet tärisee, ja syöminen nyt yleensä menemättä lenkille ja juomatta litraa kahvia sen jälkeen, oli rankkaa.
Eheytyminen kaikesta, auttaminen sen kautta, sen aikaansaama ymmärrys muita kohtaan... se on upeeta.