onko kokemusta? kolme vuotta on ollut rankkaa aikaa.miksi suruni kestää näin kauan?päällisin puolin näytän varmaan selviytyneeltä, mutta sisältä vereslihalla.suruni syytä en voi jakaa kenenkään kanssa vaikka ystäviä on paljon. olen sitä mieltä, että jos itse ei ole kokenut menetystä on turha olla osaaottavainen.
tää on kokeilu ja testi!
tää on kokeilu ja testi!
Vastaukset 12
Vanhimmat
ettei niitä oikeastaan voi jakaa, ne on vaan läpikäytävä eli elettävä ja koettava, mutta kyllähän se jotenkin oloa helpottaa, jos/kun joku kuuntelee.
Molemmat vanhempani ja kaksi lastenlastani ovat kuolleet. Olen yrittänyt miettiä millaista lohtua odotin tutuiltani. En itseasiassa mitään. Tavanomaiset osanottofraasit sain kuulla useita kertoja. Siinä kaikki.
Olen myös itse esittänyt osanottoni, kun joiltain tutuilta on läheinen kuollut. Näissä tilanteissa se on tuntunut kovin riittämättömältä. Olisin mieluiten ollut lähestymättä näitä henkilöitä, mutta se ei ole aina ollut mahdollista.
...siten, että jos vuodesta toiseen pääosa ajatuksista päivittäin kiertää koko ajan menneisyyttä, on ehdottomasti aika päästää irti tavalla tai toisella. Kuitenkin kolme vuotta suuren asian murehtimisessa ei mielestäni ole paljon. Jos murehtimisesi alkaa sinua itseäsi vaivata, voisit harkita ammattiapua - riippuu tilanteesta ja itsestäsi.
Olen viitisen vuotta surrut työpaikkakiusaamistani, joka sattui samaan aikaan äitini kuoleman kanssa. Se oli yhdistelmä, jota en kestänyt ja johti lopulta työpaikan menettämiseen, joskin itse lähdin irtisanoutumalla. Olin ollut lähes 40 vuotta samassa työpaikassa, kouluttautunut ja kasvanut siellä erilaisiin tehtäviin jne. Jäin työttömäksi. Olen nyt hakeutunut ammattiapuun, koska en pääse muuten irti katkeruudesta ja vihasta.
Läheisten menetykset ovat hirvittävän raskaita, oli tilanne mikä tahansa. Siinä mielessä surulle ei ole muuta määräaikaa kuin itsensä kuunteleminen. Joku sanoi minulle aikanaan,että vuosi on ainakin annettava surulle, mutta menettäessäni läheisiäni vuosi ei ole minulle riittänyt, kyllä surun hälvenemiseen useampia vuosia on mennyt.
Sepä se, että päällisin puolin kaikki näyttää siloiselta. Niin minullekin on sanottu: olet vahva, eihän sinua mikään kaada. Ihmisten puheet, osaaottavaisetkin, ovat vain puheita, sanoja sanojen perään. Vereslihaan ei auta muu kuin aika. Elämä tuo muuta eteen ja siten pikku hiljaa vuosien edetessä muistotkin haalistuvat eivätkä tietyt tilanteet tai ihmisten kohtaamiset leikkaa enää niin syvältä. Niin minulla.
En ymmärrä mikä testi tämä on? No, oli mitä oli, jos kyse oli tässä jutussa jonkinlaisesta vitsistä, olkoon niin. Siihen tämä oli väärä vastaus. Voisin sanoa, että elämäni on menetysten summa. Ironisesti ajatellen olen ainakin kuolemaan valmistautunut, koska menettämään olen hyvin valmennettu.
vitsi on. Jutunaiheita vaan. Minusta surun irti laskeminen on se, joka määrää jokaisen suruajan. Kun on kokenut menetystä muodossa jos toisessa, on se surusta irtautuminen se viimeinen vaihe suremisessa. Ihminen ei millään hennoisi päästää irti, koska sen jälkeen on alettava uusi vaihe elämässä. En tiedä onko kyseessä vaaliminen vai pelko pystyykö järjestelemään uudet "palikat".
Olemme niin tapojemme orjia, että kun vanha kuvio hajoaa, emme niin vain pysty uusia rutiineja luomaan.
Voimia kuitenkin teille kaikille sureville. Life must go on....
keskustelemalla, aina vain uudestaan ja uudestaan puhumalla on tärkeää.
Jos sinulla ei ole ketään, kelle surustasi juttelet, seurakunnissa on Sururyhmiä. Niistä on saatu hyviä kokemuksia. Siellä tapaa toisia samantapaisia kohtaloita ja huomaa, että ei ole yksin surunsa kanssa.
Voimia sinulle kohdata arki uusin kuvioin!
Jokaisella se suru on erilainen ja eripitkä
Minulla vei myös 3 vuotta, ennenkuin huomasin, että ne kuolemat eivät olleet joka päivä ja yö mielessä.
Minä ainakin tarvitsin myös omaa yksityistä aikaa itkeä rauhassa.
Kyllä se siitä........
Suru ja menetys pitää kokea,ennen kuin sen ym-
märtää.Ja ymmärtääkkin voi monella tavalla.
Mitä sanoa vanhukselle,joka on lähdössä viimeiselle matkalleen?Usein riittää että on joku,jota pitää kädestä,eikä ole yksin.Sanat eivät ole läheskään niin tärkeitä kuin läsnä olo.Paras tapa osoittaa myötätuntoa on ottaa käsi käteen ja siten kertoia että välitän.Pitää miettiä,onko rakkaus joku tarkoitushakuinen,terapeuttinen,sanalajitelma.
Vai hellä,lämmin hyväily,elämän rypyille?
Olen huomannut ,myös että ihmiset karttaa minua,ei uskalleta tulla puhumaan,soitella.ei viestittää juur mitään.Muilta kysellään,että kuinka jakselen.Ymmärrän,että on ihmisiä jotka ei voi kohdata surevaa,ei ole valmiutta kohdata itkevää,mielummin annetaan ajan kulua.Sen ymmärrän,jokainen tavallaan.Myötäelämiseen surussa ei mielestäni tarvii sanoja,siihen ei ole sanoja.Itken silloin kun itkettää,se helpottaa ainakin minua.
On vaikea opetella elämään yksin,kulkea paikoissa,hoitaa asiat jotka ennen hoidettiin yhdessä,nyt yksin se tuntuu välillä raskaalle.
Mutta meiltäpä ei kysytä,kuka on vuorossa kun viimeinen vieras saapuu,se tulee lupaa kysymättä.
Sielu on sykkyrällä ikävästä ,kai se joskus helpottaa .
Olen vielä alkutaipaleella suruni kanssa ,heinäkuussa tulee vuosi.Jotenkin tuntuu,ettei pidä paikkaansa vanha sanonta:kenellekkään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa? päivä kerrallaan ja hetki kerrallansa kun muuta ei voi.Mitä tarkoitat kokeilulla?
Eivät ihmiset osaa kohdata surevaa, eikä osoittaa myötätuntoa, sen olen todella omakohtaisesti kokenut. Moni tuttu on luikahtanut, tiehensä, jotta ei vaan joutuisi sanomaan mitään, surun edessä olemme todella avuttomia.
Kyllä se ensimmäinen vuosi on pahin, itse olen tässä taipaleella vuoden sinua edellä. Mieheni kuolemasta tule heinäkuussa kaksi vuotta. Jotenkin helpotta kun ei voi enää ajatella, ”viime vuonna tähän aikaan”. On jo omia muistoja missä mieheni ei ole enää mukana. Vieläkin itken lähes joka päivä, mutta voimat ovat pikkuhiljaa palamassa. Aamujen ankeus ei tunnu enää niin musertavalta, jossain taas pilkottaa valo. Muistot yhteisestä elämästä tulee mieleen, tahtomatta, kipeinä ja hellyttävinä. Kaipaus ei varmaan koskaan lopu, surun terävä särmä pehmenee ajan myötä. Miten pitkään tämä suremisen vaihe kestää, on varmaan yksilöllistä. Muistutan itselleni joka päivä, että pitää päästää irti, menneistä, muistoista ja surusta ja jatkaa elämää. Se ei vain ole niin yksinkertaista.
Oletko ajatellut mennä sururyhmään, seurakunnat järjestävät, on myös olemassa muita ei uskonnollisia ryhmiä. Itse kävin seurakunnan sururyhmässä, juuri siksi, kun muuta tukea ei ollut. Minulle se oli hyvin myönteinen kokemus, raskas silloin mutta sen hyödyn huomaa vasta jälkeenpäin. Siellä saa vapaasti purkaa tunteita, suru on yhteinen mutta jokaiselle erilainen.
Voimia sinulle!
Lapseni kuolemasta on jo vuosia,mutta muistoissa hän on läsnä.Suru ei lue vuosia,ja elämä ei ole koskaan samanlaista enää,se on elämää tämän asian kanssa.Vuodet arpeuttaa kyllä haavan,minkä suru on tehnyt,mutta elämä on erilaista,ei välttämättä huonompaa/parempaa,mutta ei koskaan samanlaista,kun ennen surua.Kun hyväksyy mielessään tämän,alkaa toipuminen,ymmärtää pikkuhiljaa päästää irti menneestä.Lapseni kuoleman jälkeen kysyin vanhalta naiselta joka oli kokenut lapsensa kuoleman myös,nauranko koskaan enää,tunnenko iloa,"elänkö koskaan".Hän vastasi näillä sanoilla minulle, mitkä sanoin nyt sinulle,ja oikeassa hän oli,nauran..mutta iloni on iloa tämän asian kanssa.Anna "lupa"ilon tulla,se alkaa pienistä asioista,kevään ensimmäinen leskenlehti,lapsen hymy,mikä tahansa ihana pieni asia..luonnosta sain voimia.Autan nyt lapsensa menettäneitä äitejä,isiä,eli olen lähellä..kuuntelen.. olen saatavilla..Saman kokenut ymmärtää sanoitta.. Voimia sinulle ja aurinkoa ps. mikä on kokeilu ja testi??
Suru hälvenee pikkuhiljaa ajan myötä,
mutta koskaan se ei lopu lapsensa
menettäneellä.
Menetin lapseni muutama vuosi sitten,
minulle tuli eräs naapuri toteamaan,
ja sanoi; miten sinä oikein jaksat kantaa
näin raskaan surun, kun minulta mies kuoli,
uskoin että ei suru koskaan lopu,mutta kun menetit oman lapsesi, siihen sanon että se suru ei varmaan lopu koskaan, sillä lapsi on sydämen alta ja mies on sivulta. Rakastaa miestään,
mutta aito rakkaus on lapsen ja äidin välinen
rakkaus;
Tälläiseen toteamukseen minä en osannut vastata yhtään mitään, mutta muistot ei kuole koskaan,
siksi minäkin sanon,että surutyö piisaa halki elämän. Aina joku asia muistuttaa lapsesta,
hän piti tuosta tai tuosta, hän teki niin, hän teki näin, ja aina on kyynel silmäkulmassa kun ajattelee näitä asioita.
chartage,mikä on kokeilun ja testin tulos?
Itselleni on ainakin hämärän peitossa tuo kokeilu ja testi.