Tämä on omaksi ilokseni tehty fantasiatarina, jota olen kirjoittanut jo jonkin aikaa. Nyt vain kaipaan arvosteluja, jotta tiedän, missä on parantamisen varaa.
Tarina ei ole mitään "tusinafantasiaa", vaan TÄYTTÄ fantasiaa. Pelkkää fiktiota, jonka luultavasti tajuatte jo alussa. Ainakin toivon, niin.. ;)
Lisäksi, tämä on vain yksi pieni osa kokonaisuudesta, mutta en nyt tähän viitsi lisätä kaikkea, mitä olen kirjoittanut, mutta ehkäpä tulevaisuudessa..
~~
Gishá - Petojen varjossa
Keiju veressä
Jo monien sukupolvien ajan Nunjashan suvun miehet ovat olleet kuuluisia metsästäjiä. Suvussa ei suvaittu naisia, sillä he pitivät niitä heikkoina ja mitättöminä. Asiaa ei voinut muuttaa, koska sukuun ei ollut ennen syntynyt naispuolisia lapsia, mutta asiaan oli tulossa muutos. Eräs Yöhaltia oli raskaana, ja pian oli aika synnyttää..
16 vuotta myöhemmin.
- Gishá, sinä pystyt siihen. Asetat vain nuolen ja jännität jousta kaikessa rauhassa. Keskity, niin onnistut, sanoi hieman harmaa hiuksine Haltiamies, jonka poskessa oli sirpin muotoinen arpi. Se ei ollut pitkä, mutta se oli erittäin paksu.
Selässään miehellä oli vahvasta tammesta tehty jousi ja viinissään hänellä oli ainakin tusina teräviä nuolia.
- Minä yritän, isä, minä yritän, sanoi Gishá asetellessaan terävää nuolta jouseensa.
Hän sulki silmänsä ja aivan tietämättään hän ampui jousen, joka lensi puisen taulun lävitse vanhaan tammeen, joka oli seissyt paikallaan jo vuosisatoja.
Tammessa oli vanhat ja huterat oksat, joissa tuskin oli ollut lehden lehteä enää vuosiin.
- Gishá, ymmärrätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään? Kylämme tunnus, pilalla!
Sinusta ei tule metsästäjää, ymmärrätkö? Ole hyvä ja anna jousesi ja nuolesi minulle. Sinusta tulee jotain muuta, joka saattaa pilata sukumme maineen! huusi Gishán isä, Arthwél.
Gishá riisui selästään nuolet ja jousensa. Hän heitti ne isälleen, joka otti ne avosylin vastaan.
- Sinun olisi hyvä istua tammen juurella ja miettiä tekoasi, Arthwél jatkoi ja käveli uupuneena puiseen taloonsa.
Gishá katseli hetken aikaa taloon odottaen isänsä tulevan hakemaan hänet, mutta näin ei käynyt.
Tyttö riisui jalastaan nahkaiset sandaalinsa ja käveli tammen luo. Hän irrotti puusta nuolen ja pudotti sen maahan. Hetken aikaa hän sitä katseli, kunnes istuutui sen viereen.
- Minä olen mitätön, Gishá itki, kunnes vaipui uneen.
Gishá heräsi. Hän huomasi, että oli tullut pimeä. Pimeän ollessa ympärillä, kuu loisti kirkkaalta taivaalta suoraan tammea päin. Oli aivan hiljaista. Edes petojen ääniä ei kuullut. Linnutkin olivat painunut untenmaille.
Metsästä alkoi kuulua puhetta. Se läheni ja läheni. Gishá kääntyi hiljalleen ja vetäisi nuolen maasta. Hän pelkäsi varkaiden tulevan, mutta saattoi erehtyäkin.
Tammen takaa alkoi näkyä punaista valoa. Se hohti upeasti.
Gishá astui kaksi askelta taaksepäin. Hän siristeli silmiään, jotta näkisi jotain unisten silmiensä takaa. Ääni läheni ja läheni. Pian se loppui ja valo katosi. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, kunnes..
- Sinä olet Gishá, kuului ääni hänen takaa. Tyttö kääntyi ja näki kaksi punertavaa keijua.
- Minä olen, mutta keitäs te olette? Gishá kysyi katsellen pienen pieniä keijua, jotka räpyttelivät pieniä, mutta hentoja siipiään.
- Minä olen Yunissa ja tässä on veljeni Uynissa, sanoi pieni punahiuksinen tyttökeiju.
Gishá hieroi silmiään luullen tämän olevan unta, mutta tajusi pian tämän olevan täyttä totta.
- Me tarvitsemme apuasi, sanoi pieni punainen keiju, jonka silmät hohtivat punaisina kuun valon hohtaessa niihin.
- Apua? Miten minä teitä voin auttaa? Gishá hämmentyi ja pudotti nuolen kädestään.
- Toverimme on kuolemaisillaan ja vain sinä häntä voit auttaa, vain sinä, joka olet luvattu Luontoäiti, keijut kertoivat Gishálle, joka hämmentyi entistä enemmän.
- Minä luvattu? Luontoäiti? Toverinne kuolee? Kuinka minä parannan hänet? Gishá kysyi ihmeissään.
Keijut osoittivat vanhaa tammea. Siinä oli pieni halkeama Gishán ampuman nuolen vuoksi ja se näytti vuotavan jotain, jotain liilaa, ehkäpä verta.
- Tuo tuossa on keijunverta, jos huomaat. Se on liilan väristä, jotenka turha ihmetellä sen enempää. Ystävämme on tammen takana, jotenka ole hyvä ja seuraa.
Keijut lensivät tammen taakse. Gishá seurasi heitä ja näki, kuin näkikin loukkaantuneen keijun.
Pienen olennon kyljessä oli pitkä ja syvä haava, joka vain vuoti ja vuoti. Pelkät keijuvoimat eivät sitä voineet parantaa, mutta ne saattoivat hieman helpottaa pienen ja ruhjoutuneen keijun kipuja.
- Tämä on Gnemasha. Hän syntyi sinun vuoksesi, Gishá, vain sinun. Hän on sinun suojeluskeijusi, jos ymmärrät. Vain sinä, oi luvattu, voit parantaa hänet. Olethan luontoäiti kaikkeen vereen, jos ymmärrät. Nuolen oli osoitettava tie suojeluskeijusi luo ja se tapahtui. Sinusta ei tule suurta metsästäjää vaan suuri luonnonsuojelija.
Me voimme auttaa sinua kehittämään kykyjäsi, jos haluat, mutta ensin meidän on parannettava hänet, Yunissa änkytti silittäessään Gnemasha raukan sileää poskea.
Uynissa tarttui Gishán käteen ja siirsi sen haavan päälle, sitten hän sanoi:
- Sinun on haluttava tätä. Sinun täytyy vain haluta parantaa ystävämme, muuten voit yhtä hyvin luovuttaa tehtäväsi toiselle.
- Minä tahdon tätä, sanoi Gishá ja työnsi kätensä Gnemashan ruumiin päälle. Käsi alkoi täristä. Ensin se oli pientä, mutta pian se voimistui ja voimistui. Tärinä lakkasi, mutta käsi alkoi hohtaa. Siitä lähti pienen pieniä valohiukkasia ja ne suuntasivat kohti haavoittunutta keijua, joka makasi toivottomana tammen juurella.
Gishá katsoi ensin Yunissaa sitten Uynissaa. He odottivat hetken, eikä mitään tapahtunut.
- Olen pahoillani. Olen aivan mitätön.. EN OLE MITÄÄN! Gishá huusi ja työnsi päänsä jalkojensa väliin. Kyyneleet vierivät hänen poskiltaan kuolleen keijun päälle. Ne alkoivat hohtaa sinistä, merensinistä, valoa. Valosta lähti pieniä kapeita säteitä, jotka sinkoilivat kohti taivasta. Hetken aikaa tuntui siltä, että maa olisi tärissyt, mutta se olikin jotain aivan muuta..
- Gishá, sinun olisi hyvä nähdä tämä! tokaisi Uynisa, joka taputti Gishán siroa olkapäätä.
Gishá kääntyi hiljalleen ja näki pienen, mutta virkeän keijun räpyttelevän siipiään virkeänä hymyillen.
Tarina ei ole mitään "tusinafantasiaa", vaan TÄYTTÄ fantasiaa. Pelkkää fiktiota, jonka luultavasti tajuatte jo alussa. Ainakin toivon, niin.. ;)
Lisäksi, tämä on vain yksi pieni osa kokonaisuudesta, mutta en nyt tähän viitsi lisätä kaikkea, mitä olen kirjoittanut, mutta ehkäpä tulevaisuudessa..
~~
Gishá - Petojen varjossa
Keiju veressä
Jo monien sukupolvien ajan Nunjashan suvun miehet ovat olleet kuuluisia metsästäjiä. Suvussa ei suvaittu naisia, sillä he pitivät niitä heikkoina ja mitättöminä. Asiaa ei voinut muuttaa, koska sukuun ei ollut ennen syntynyt naispuolisia lapsia, mutta asiaan oli tulossa muutos. Eräs Yöhaltia oli raskaana, ja pian oli aika synnyttää..
16 vuotta myöhemmin.
- Gishá, sinä pystyt siihen. Asetat vain nuolen ja jännität jousta kaikessa rauhassa. Keskity, niin onnistut, sanoi hieman harmaa hiuksine Haltiamies, jonka poskessa oli sirpin muotoinen arpi. Se ei ollut pitkä, mutta se oli erittäin paksu.
Selässään miehellä oli vahvasta tammesta tehty jousi ja viinissään hänellä oli ainakin tusina teräviä nuolia.
- Minä yritän, isä, minä yritän, sanoi Gishá asetellessaan terävää nuolta jouseensa.
Hän sulki silmänsä ja aivan tietämättään hän ampui jousen, joka lensi puisen taulun lävitse vanhaan tammeen, joka oli seissyt paikallaan jo vuosisatoja.
Tammessa oli vanhat ja huterat oksat, joissa tuskin oli ollut lehden lehteä enää vuosiin.
- Gishá, ymmärrätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään? Kylämme tunnus, pilalla!
Sinusta ei tule metsästäjää, ymmärrätkö? Ole hyvä ja anna jousesi ja nuolesi minulle. Sinusta tulee jotain muuta, joka saattaa pilata sukumme maineen! huusi Gishán isä, Arthwél.
Gishá riisui selästään nuolet ja jousensa. Hän heitti ne isälleen, joka otti ne avosylin vastaan.
- Sinun olisi hyvä istua tammen juurella ja miettiä tekoasi, Arthwél jatkoi ja käveli uupuneena puiseen taloonsa.
Gishá katseli hetken aikaa taloon odottaen isänsä tulevan hakemaan hänet, mutta näin ei käynyt.
Tyttö riisui jalastaan nahkaiset sandaalinsa ja käveli tammen luo. Hän irrotti puusta nuolen ja pudotti sen maahan. Hetken aikaa hän sitä katseli, kunnes istuutui sen viereen.
- Minä olen mitätön, Gishá itki, kunnes vaipui uneen.
Gishá heräsi. Hän huomasi, että oli tullut pimeä. Pimeän ollessa ympärillä, kuu loisti kirkkaalta taivaalta suoraan tammea päin. Oli aivan hiljaista. Edes petojen ääniä ei kuullut. Linnutkin olivat painunut untenmaille.
Metsästä alkoi kuulua puhetta. Se läheni ja läheni. Gishá kääntyi hiljalleen ja vetäisi nuolen maasta. Hän pelkäsi varkaiden tulevan, mutta saattoi erehtyäkin.
Tammen takaa alkoi näkyä punaista valoa. Se hohti upeasti.
Gishá astui kaksi askelta taaksepäin. Hän siristeli silmiään, jotta näkisi jotain unisten silmiensä takaa. Ääni läheni ja läheni. Pian se loppui ja valo katosi. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, kunnes..
- Sinä olet Gishá, kuului ääni hänen takaa. Tyttö kääntyi ja näki kaksi punertavaa keijua.
- Minä olen, mutta keitäs te olette? Gishá kysyi katsellen pienen pieniä keijua, jotka räpyttelivät pieniä, mutta hentoja siipiään.
- Minä olen Yunissa ja tässä on veljeni Uynissa, sanoi pieni punahiuksinen tyttökeiju.
Gishá hieroi silmiään luullen tämän olevan unta, mutta tajusi pian tämän olevan täyttä totta.
- Me tarvitsemme apuasi, sanoi pieni punainen keiju, jonka silmät hohtivat punaisina kuun valon hohtaessa niihin.
- Apua? Miten minä teitä voin auttaa? Gishá hämmentyi ja pudotti nuolen kädestään.
- Toverimme on kuolemaisillaan ja vain sinä häntä voit auttaa, vain sinä, joka olet luvattu Luontoäiti, keijut kertoivat Gishálle, joka hämmentyi entistä enemmän.
- Minä luvattu? Luontoäiti? Toverinne kuolee? Kuinka minä parannan hänet? Gishá kysyi ihmeissään.
Keijut osoittivat vanhaa tammea. Siinä oli pieni halkeama Gishán ampuman nuolen vuoksi ja se näytti vuotavan jotain, jotain liilaa, ehkäpä verta.
- Tuo tuossa on keijunverta, jos huomaat. Se on liilan väristä, jotenka turha ihmetellä sen enempää. Ystävämme on tammen takana, jotenka ole hyvä ja seuraa.
Keijut lensivät tammen taakse. Gishá seurasi heitä ja näki, kuin näkikin loukkaantuneen keijun.
Pienen olennon kyljessä oli pitkä ja syvä haava, joka vain vuoti ja vuoti. Pelkät keijuvoimat eivät sitä voineet parantaa, mutta ne saattoivat hieman helpottaa pienen ja ruhjoutuneen keijun kipuja.
- Tämä on Gnemasha. Hän syntyi sinun vuoksesi, Gishá, vain sinun. Hän on sinun suojeluskeijusi, jos ymmärrät. Vain sinä, oi luvattu, voit parantaa hänet. Olethan luontoäiti kaikkeen vereen, jos ymmärrät. Nuolen oli osoitettava tie suojeluskeijusi luo ja se tapahtui. Sinusta ei tule suurta metsästäjää vaan suuri luonnonsuojelija.
Me voimme auttaa sinua kehittämään kykyjäsi, jos haluat, mutta ensin meidän on parannettava hänet, Yunissa änkytti silittäessään Gnemasha raukan sileää poskea.
Uynissa tarttui Gishán käteen ja siirsi sen haavan päälle, sitten hän sanoi:
- Sinun on haluttava tätä. Sinun täytyy vain haluta parantaa ystävämme, muuten voit yhtä hyvin luovuttaa tehtäväsi toiselle.
- Minä tahdon tätä, sanoi Gishá ja työnsi kätensä Gnemashan ruumiin päälle. Käsi alkoi täristä. Ensin se oli pientä, mutta pian se voimistui ja voimistui. Tärinä lakkasi, mutta käsi alkoi hohtaa. Siitä lähti pienen pieniä valohiukkasia ja ne suuntasivat kohti haavoittunutta keijua, joka makasi toivottomana tammen juurella.
Gishá katsoi ensin Yunissaa sitten Uynissaa. He odottivat hetken, eikä mitään tapahtunut.
- Olen pahoillani. Olen aivan mitätön.. EN OLE MITÄÄN! Gishá huusi ja työnsi päänsä jalkojensa väliin. Kyyneleet vierivät hänen poskiltaan kuolleen keijun päälle. Ne alkoivat hohtaa sinistä, merensinistä, valoa. Valosta lähti pieniä kapeita säteitä, jotka sinkoilivat kohti taivasta. Hetken aikaa tuntui siltä, että maa olisi tärissyt, mutta se olikin jotain aivan muuta..
- Gishá, sinun olisi hyvä nähdä tämä! tokaisi Uynisa, joka taputti Gishán siroa olkapäätä.
Gishá kääntyi hiljalleen ja näki pienen, mutta virkeän keijun räpyttelevän siipiään virkeänä hymyillen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minä pidin tästä!!
En osaa arvostella sitä sen kummemmin, tiedän vain että sitä oli ilo lukea.
pidin tästä, varsinkin loppupuolesta. Kirjoitat kivasti fantasia-aiheesta. Ainoa minkä keksin puutteeksi oli se, että jos tämä on kokonainen tarina niin rakennetta voisi parannella, ehkä alku ja keskiosa voisi nivoutua jotenkin paremmin? Tarkoitan juuri tuota 16 vuotta myöhemmin suhteessa alkuun.