Nyt on oikeesti aika pahasti asiat, kun ei pysty enää olemaan normaalisti... Se, että ennen olen pitänyt kaiken omana tietonani ja ulkoisesti ollut kuin päivänsäde ei enää onnistu.
Mulla voi tunkea itku yhtäkkiä, missä vaan ja kesken normaalin keskustelun.
Kerrompa hieman itsestäni.
Olen n. kolmekymppinen nainen ja mulle tuli sellainen inhottava ihosairaus jo lapsena. Se on kosmeettisesti todella kamalan näköinen, mutta ainakin kasvoista saan sitä peitettyä hyvin meikillä.
Tämä sairaus pysähtyi joksikin aikaa, kunnes se 9 vuotta sitten levisi räjähdysmäisesti.
Samoihin aikoihin mulla tapahtui paljon asioita, johon liittyy kuolemaa lähipiirissä, onnettomuuksia, leikkauksia, isän masentuneisuus ja hänen pahan olon kaataminen minun päälleni jne. vuoden verran paljon pahaa onnea.
Tästä johtuen stressi ajoi mun kehoni aivan loppuun ja monen sattuman kautta sain ennenaikaiset vaihdevuodet jotka kärsin ilman mitään lääkityksiä.
En siis saa lapsiakaan... kiva...
Loppujen lopuksi löysin rakkauden... Miehellä huono rahatilanne ja loppujen lopuksi tipuin itse myös velkakierteeseen ja menetin luottotietoni.
Erosimme viiden vuoden seurustelun jälkeen ja vieläkin makselen velkoja (kohta kylläkin maksettu jo). Luottotiedot kylläkin jossain...
Kaiken tuon stressaamisen johdosta ihosairauteni leviää, joten ei saisi stressata... no just. Miten senkin tekee??
Nykyään olen yhdessä erittäin ihanan miehen kanssa... kolme vuotta oltu yhdessä. Hän on komea, urheilullinen, ihana mies. Olen itsekin aloittanut urheilun tosissani ja ei mulla oikeastaan muuta vikaa ulkonäössä ole kuin tuo paha sairaus, jota häpeän yli kaiken. Elän kuitenkin niin kuin muutkin ja kaikki ei edes tiedä sairaudestani ja paljon muustakaan. Olen osannut peittää kaiken taitavasti.
Välillä tuntuu että oikeasti mikään tässä maailmassa ei ole minua varten. Toivon vaan, että vanhemmillani ja sisaruksilla olisi kaikki hyvin.
Vaikka mieheni on ihana ja tiedän, että menemme naimisiinkin vuoden sisällä, en usko kuitenkaan enää, että mikään tulisi lopulta käymään hyvin minulle... ei ole koskaan niin käynyt, joten miksi nytkään kävisi.
En luota keneenkään. Olen ikuinen pessimisti. Itken jatkuvasti, kun kukaan ei näe... ongelma vaan on, että nykyään itku tulee yhtäkkiä vaikka keskellä kaupunkia ja mieheni kanssa, pomoni seurassa, ystävien seurassa, missä vaan... viimeksi tänään kun kävin sairaalassa hoidossa ihoni takia, niin purskahdin itkuun pukuhuoneessa... en jaksa enää, enkä tiedä mikä voisi edes auttaa.
Tämä maailma on muita varten ja minä olen sivustaseuraaja, joka sinnittelee mukana.
Osaan minä kuitenkin rakastaa ja olla hyvä muille. Jos joku rakastaa mua niin en kuitenkaan usko sitä sydämelläni... kuka minua muka rakastaisi??
Nyt alkaa tulla jo vauvakuumekin, mutta en saa lapsia... rahaa ei ole kuin välttämättömään elämiseen, joten adoptio tuntuu vain kaukaiselta unelmalta (ihmiskaupalta lähinnä). Jos edes yksi asia onnistuisi missä vaan elämäni puolessa, edes yksi, mutta kun ei...
Toivon vaan että kaikki kenellä on pienempiä ongelmia, lopettaisivat valittamisen suureen ääneen... teillä on elämä elettävänä. Minä voin olla sivustaseuraajana ja tukena jos sitä tarvitsette... en kyllä tiedä kuinka kauaa pysyn enää koossa henkisesti...?
Hyvää kesän odotusta kaikille. Minä odotan seuraavaa talvea saapuvaksi.
Mulla voi tunkea itku yhtäkkiä, missä vaan ja kesken normaalin keskustelun.
Kerrompa hieman itsestäni.
Olen n. kolmekymppinen nainen ja mulle tuli sellainen inhottava ihosairaus jo lapsena. Se on kosmeettisesti todella kamalan näköinen, mutta ainakin kasvoista saan sitä peitettyä hyvin meikillä.
Tämä sairaus pysähtyi joksikin aikaa, kunnes se 9 vuotta sitten levisi räjähdysmäisesti.
Samoihin aikoihin mulla tapahtui paljon asioita, johon liittyy kuolemaa lähipiirissä, onnettomuuksia, leikkauksia, isän masentuneisuus ja hänen pahan olon kaataminen minun päälleni jne. vuoden verran paljon pahaa onnea.
Tästä johtuen stressi ajoi mun kehoni aivan loppuun ja monen sattuman kautta sain ennenaikaiset vaihdevuodet jotka kärsin ilman mitään lääkityksiä.
En siis saa lapsiakaan... kiva...
Loppujen lopuksi löysin rakkauden... Miehellä huono rahatilanne ja loppujen lopuksi tipuin itse myös velkakierteeseen ja menetin luottotietoni.
Erosimme viiden vuoden seurustelun jälkeen ja vieläkin makselen velkoja (kohta kylläkin maksettu jo). Luottotiedot kylläkin jossain...
Kaiken tuon stressaamisen johdosta ihosairauteni leviää, joten ei saisi stressata... no just. Miten senkin tekee??
Nykyään olen yhdessä erittäin ihanan miehen kanssa... kolme vuotta oltu yhdessä. Hän on komea, urheilullinen, ihana mies. Olen itsekin aloittanut urheilun tosissani ja ei mulla oikeastaan muuta vikaa ulkonäössä ole kuin tuo paha sairaus, jota häpeän yli kaiken. Elän kuitenkin niin kuin muutkin ja kaikki ei edes tiedä sairaudestani ja paljon muustakaan. Olen osannut peittää kaiken taitavasti.
Välillä tuntuu että oikeasti mikään tässä maailmassa ei ole minua varten. Toivon vaan, että vanhemmillani ja sisaruksilla olisi kaikki hyvin.
Vaikka mieheni on ihana ja tiedän, että menemme naimisiinkin vuoden sisällä, en usko kuitenkaan enää, että mikään tulisi lopulta käymään hyvin minulle... ei ole koskaan niin käynyt, joten miksi nytkään kävisi.
En luota keneenkään. Olen ikuinen pessimisti. Itken jatkuvasti, kun kukaan ei näe... ongelma vaan on, että nykyään itku tulee yhtäkkiä vaikka keskellä kaupunkia ja mieheni kanssa, pomoni seurassa, ystävien seurassa, missä vaan... viimeksi tänään kun kävin sairaalassa hoidossa ihoni takia, niin purskahdin itkuun pukuhuoneessa... en jaksa enää, enkä tiedä mikä voisi edes auttaa.
Tämä maailma on muita varten ja minä olen sivustaseuraaja, joka sinnittelee mukana.
Osaan minä kuitenkin rakastaa ja olla hyvä muille. Jos joku rakastaa mua niin en kuitenkaan usko sitä sydämelläni... kuka minua muka rakastaisi??
Nyt alkaa tulla jo vauvakuumekin, mutta en saa lapsia... rahaa ei ole kuin välttämättömään elämiseen, joten adoptio tuntuu vain kaukaiselta unelmalta (ihmiskaupalta lähinnä). Jos edes yksi asia onnistuisi missä vaan elämäni puolessa, edes yksi, mutta kun ei...
Toivon vaan että kaikki kenellä on pienempiä ongelmia, lopettaisivat valittamisen suureen ääneen... teillä on elämä elettävänä. Minä voin olla sivustaseuraajana ja tukena jos sitä tarvitsette... en kyllä tiedä kuinka kauaa pysyn enää koossa henkisesti...?
Hyvää kesän odotusta kaikille. Minä odotan seuraavaa talvea saapuvaksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.