elämä on....

minkkilii kirjoitti:

joo, oon täs sairastanut masennusta muutaman vuoden. alkuun olin sairaala hoidossa muutaman kuukauden, sillon tuntui että haluun pois täältä ja heti koska siel oli vaik minkä näkösiä "hulluja" en halunnut myöntää että olisin niin sekaisin, että kuuluisin heidän joukkoon. onnex osasto vaihtui pian ja pääsin samallaisten joukkoon, johon sovin erttäin hyvin. sairaala hoidon jälkeen olen yhesti yrittänyt tehdä sen pahimman mitä ihminen itselleen voi tehdä. ei onnistunut ku mies saapui kotiin liian aikaisin ja hälytti apua, arvatkaa nolottiko se sit jälkeen ku sain siitä kuulla joka suunnalta. sit sitä onki täs sinnillä menty päivästä toiseen. töitäkin sain olén ollut pari kuukautta nyt töissä, väkisin raahaan itseni töihin, siellä sit monesti teen töitä itkemällä, kukaan ei ole näkemässä ku se on itsenäistä työtä!!!! ei ehkä paras työ, mut saa sitä rahaa. sitähän tääl maanpäällä tarvii joka asiaan. poikakin minulla on kolme vuotias, ei ole oikei lastani kohtaan että oma äiti ei jaksa iltaisin/viikonloppuisin tehdä mitää. monesti olen ajatellut että en ois tehnyt lasta jos oisin tiennyt sekoavani.. tai siis masentuvani, ku ei tästä tunnu pääsevän eroon. en löydä elämästä oikein mitää elämisen arvoista ideaa. kaikki päivät on samallaisia. lapsi hoitoon, ite töihin., lapsi hoidosta kotiin, telkkarin katselua, ku ei muuta jaksa, sit nukkumaan ja aamul taas sama rumpa. viikonloput kitistään että hohoijaa. loman tarpeessa oisin ei vaan ole varaa. että tämmöistäkö tää elämä on, mul on tasan yksi kaveri jota en nää kovin usein. rahaa ei ole mihinkään, nykyään ku jotai haluis tehä se maksaa. saispa rahalla myös ystäviä ja uudet aivot jotka olis iloiset ja jotka osais löytää tästä elämästä iloisia asioita. ennen omistin sellaiset aivot, mut sitku masennus iski en oo osannut oloita/nauttia mistää... eräs ihminen jolle yritän joskus puhua sanoo mulle vaan että ELÄMÄ ON

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä