Niin, ajattelin vain tulla tänne purkamaan vähän ajatuksiani.
Veljeni on ollut jo useamman vuoden ajan masentunut. Ollaan siis molemmat jo nuoria aikuisia ja kyse on isoveljestäni. Masennus laukesi, kun muutamia vuosia sitten veljelle eräs läheinen ihminen kuoli onnettomuudessa yllättäen. Ajattelin jo silloin, että kylläpäs hän ihmeen helpolla pääsi siitä kuolemasta yli. Jopa itselläni tuntui välillä olevan vaikeampaa kuin hänellä. Veli siis osittain torjui koko tapahtuman mielestään.
Tämä kuolemantapaus sattui kesällä ja jo heti seuraavana syksynä veljeni muutti kotoa ja lähti opiskelemaan. Kaikki vaikutti menevän hyvin kunnes noin vuoden päästä sain kuulla vanhemmiltani, että hän oli valitellut oloaan. Pian sen jälkeen veljeni joutui sairaalaan suljetulle osastolle. Se oli minulle shokki ja tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tuosta on nyt muutama vuosi. Veljeni on yhä masentunut ja käy psykiatrilla´, erilaisissa hoitojaksoissa yms. (Jo ala-asteellakin hän oli sairaalassa masennuksen vuoksi, tosin minulle ei silloin kerrottu totuutta siitä miksi hän siellä oli.)
Aina silloin tällöin tapaamme. Joskus hän on suht oma itsensä, mutta joskus aivan muissa maailmoissa. Kun luen lehteä toisessa huoneessa, hän menee makuhuoneeseensa ja käpertyy sängylle omaan itseensä. Joskus yhdessä ollessamme hän vain jää tujottamaan jotakin/jonnekin. Itselleni tulee sellainen olo, että pitäisikö tässä nyt jotenkin yrittää saada hänet "hereille" vai antaako hänen vain olla. Joskus yritän saada häneen eloa kyselemällä tyhjiä asioita, mutta se tuntuu niin väkinäiseltä veljenikin sen varmaan aina huomaa...
Tulipas juttua. Olen vain alkanut miettiä, että miten minun oikein tulisi suhtautua. Siis yritän kyllä aina olla normaali oma itseni, mutta välillä tuntuu että pitäsikö velikultaan nyt jotenkin saada puhtia. Vai onko aina vaan parempi olla yrittämättä liikoja....
Alkaa itsekin jo masentua, kun veljen elämässä ei näy helpotusta.
Blaah.
Veljeni on ollut jo useamman vuoden ajan masentunut. Ollaan siis molemmat jo nuoria aikuisia ja kyse on isoveljestäni. Masennus laukesi, kun muutamia vuosia sitten veljelle eräs läheinen ihminen kuoli onnettomuudessa yllättäen. Ajattelin jo silloin, että kylläpäs hän ihmeen helpolla pääsi siitä kuolemasta yli. Jopa itselläni tuntui välillä olevan vaikeampaa kuin hänellä. Veli siis osittain torjui koko tapahtuman mielestään.
Tämä kuolemantapaus sattui kesällä ja jo heti seuraavana syksynä veljeni muutti kotoa ja lähti opiskelemaan. Kaikki vaikutti menevän hyvin kunnes noin vuoden päästä sain kuulla vanhemmiltani, että hän oli valitellut oloaan. Pian sen jälkeen veljeni joutui sairaalaan suljetulle osastolle. Se oli minulle shokki ja tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tuosta on nyt muutama vuosi. Veljeni on yhä masentunut ja käy psykiatrilla´, erilaisissa hoitojaksoissa yms. (Jo ala-asteellakin hän oli sairaalassa masennuksen vuoksi, tosin minulle ei silloin kerrottu totuutta siitä miksi hän siellä oli.)
Aina silloin tällöin tapaamme. Joskus hän on suht oma itsensä, mutta joskus aivan muissa maailmoissa. Kun luen lehteä toisessa huoneessa, hän menee makuhuoneeseensa ja käpertyy sängylle omaan itseensä. Joskus yhdessä ollessamme hän vain jää tujottamaan jotakin/jonnekin. Itselleni tulee sellainen olo, että pitäisikö tässä nyt jotenkin yrittää saada hänet "hereille" vai antaako hänen vain olla. Joskus yritän saada häneen eloa kyselemällä tyhjiä asioita, mutta se tuntuu niin väkinäiseltä veljenikin sen varmaan aina huomaa...
Tulipas juttua. Olen vain alkanut miettiä, että miten minun oikein tulisi suhtautua. Siis yritän kyllä aina olla normaali oma itseni, mutta välillä tuntuu että pitäsikö velikultaan nyt jotenkin saada puhtia. Vai onko aina vaan parempi olla yrittämättä liikoja....
Alkaa itsekin jo masentua, kun veljen elämässä ei näy helpotusta.
Blaah.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.