oon huomannut kun luen toisten juttuja tääl, niin minulla alkaa vaan enemmän ahistaan. tottakait tää on hyvä paikka missä voi kysellä kaikkea ja kertoa, mut löytyskö sellaisia ihmisiä jotka ois toipumassa pikkuhiljaa masennuksesta, niinkuin minä. ja joilla ois ideoita miten löytää arkeen joitai iloa. voisin kuvitella että se voisi nopeuttaa paranemista kun puhutaan muustakin kuin murheista.
kaikki joilla on ideoita miten löytää elämän ilo
murehtiminen vain pahentaa
3359
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
rakentaa enemmän toivoa masentuneille ja siitä toipuville.
Omaa tarinaani lyhyesti kerrottuna:
Itse olen sairastanut kaksi vakavaa masennusta, käynyt läpi suljetut osastot, avoimen osaston, päiväsairaalan kahteen kertaan. Jälkimmäisellä kerralla potkivat minut ulos sieltä keskeneräisenä ja olin pakahtua ongelmiini.
Nyt menossa jälkimmäisen masennuksen seitsemäs vuosi. Masennuksesta huolimatta olen jo muutaman vuoden ajan pystynyt elämään lähes "normaalia" elämää, tosin terapian ja lääkkeiden varassa. Näen myös tulevaisuuden nykyisin valoisampana, vaikka en juuri kylläkään kovasti enää mieti sitä. Mielen täyttää tietty kiitollisuus siitä, että asiat ovat nyt näinkin hyvin.
Asenne sairauteen on myös muuttunut ja sen kanssa on oppinut tulemaan toimeen: tietää, että on parempia päiviä ja huonompia päiviä. Nuo huonommat päivätkin saa jotenkuten menemään, kun tietää odottaa niitä parempia päiviä.
Ainoa todella ikävä piirre tässä "puolinaisessa" terveenä olemisessa on se, että kaikkeen tekemiseen pitää aina kerätä voimia etukäteen ja kovin isoja asioita ei mielellään ota ollenkaan hoitaakseen. Mitä vähemmän niitä "pakollisia tekemisiä" on tekemättömien töiden listalla, sitä rennompi ja helpottuneempi olo.
Tähän ihan lopuksi vielä jotain positiivista: masennuksesta pystyy myös toipumaan täysin. Tuttavapiirissäni on kaksi henkilöä, jotka molemmat ovat käyneet läpi vaikean masennuksen, toinen aviopuolison äkillisestä kuolemasta johtuvan ja toinen työuupumuksesta johtuvan. Parantumisen jälkeen ei masennus ole heillä uusiutunut ja molemmat ovat voineet palata elämään täysin terveen elämää.
lainaus edelliseltä:
"Tähän ihan lopuksi vielä jotain positiivista: masennuksesta pystyy myös toipumaan täysin. Tuttavapiirissäni on kaksi henkilöä, jotka molemmat ovat käyneet läpi vaikean masennuksen, toinen aviopuolison äkillisestä kuolemasta johtuvan ja toinen työuupumuksesta johtuvan."
on normaalia että läheisiä kuolee, ja normaalia että siitä masentuu, on normaalia että siitä silloin myöskin parantuu. työuupumusmasennus on myöskin normaalia, nykyään jo melkein yleistä. siitäkin selvitään. työuupumus harvoin pahenee niin kovaksi masennukseksi että siitä ei ole enää toivoa parantua. mutta siis pointtini oli se, että sisäsyntyinen, perinnöllinen masennus on vaikeampi hoitaa, varsinkin jos se on uusiutuva. ja kun siihen ei ole mitään konkreettista syytä. enkä minä yhtään tarkoita vähätellä näitä kahta tapausta, tiedän tämän tuskan kyllä, paremmin kuin omat taskuni, ja olenkin iloinen heidän puolestaan että ovat parantuneet täysin.
Minua henkilökohtaisesti inhottaa, kun kaikki ihmiset sanovat aina että "kyllä se siitä", "pikkuhiljaa" "kyllä sinä vielä parannut" ja muuta lässytystä. kukaan ei voi antaa täysiä takeita siitä että parantuu täysin. voi olla että ei parannu ollenkaan. minä en enää jaksa odottaa niitä päiviä parempia, koska nekin ahdistaa, kun tiedän että niiden jälkeen tulee taas päiviä pahempia.
paranevat masennuksesta. Mutta niillekin, jotka eivät parane, lääkkeet ja terapia tuovat helpotusta. Sairauden kannalta on todella merkitystä sillä, miten sen kanssa oppii pärjäämään.
Omasta kokemuksestani voin yhtään liiottelematta kertoa, että oikea asennoituminen omaan masennukseen ja sen jatkumiseen auttaa suuresti tuossa pärjäämisessä. Kohtuullisen tasapainon saavuttaminen on täysin mahdollista. Sen kautta myös lähes "normaali" elämä on mahdollista.
Kaikki tuo tietysti vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Itselleni terapia on se avainsana, jota ilman en olisi koskaan päässyt nousemaan sille "tasolle", jossa elän nyt. Uskallan katsoa eteen, taakse ja tähän päivään aivan toisella tavalla kuin masennuksen alkuvaiheessa seitsemän vuotta sitten.
Kirjoitat:"minä en enää jaksa odottaa niitä päiviä parempia, koska nekin ahdistaa, kun tiedän että niiden jälkeen tulee taas päiviä pahempia."
Näihän se menee. Mutta, mitä jos suuntaisit kaikesta huolimatta silti katseesi, toiveesi ja odotuksesi niihin parempiin päiviin?
"kukaan ei voi antaa täysiä takeita siitä että parantuu täysin." En minäkään voi, mutta uskon täysin, että masennuksen "sisälläkin" voi päästä etenemään terveempää olotilaa kohti. Sitä kannattaa sinunkin tavoitella. Tsemppiä sinulle!