Olen 37 v, ensimmäistä kertaa raskaana. Raskaus oli täysin odottamaton, puhdas vahinko, mutta silti ehkä parasta, mitä mulle on ikinä tapahtunut...
Olen lukenut palstalta odottavien äitien suurista rakkauden tunteista syntymätöntä lasta kohtaan, mutta missä kummassa sitten viipyy mun tunteet? Nyt rv. 20 tasan, ja eilen tunsin ensimmäiset liikkeetkin (!!!!;-) mutta.... mitään suurta rakkautta suuntaan eikä toiseen ole vielä ilmennyt:( Onko normaalia, vai olenko tunnevammainen? Miten teillä muilla????
Olen lukenut palstalta odottavien äitien suurista rakkauden tunteista syntymätöntä lasta kohtaan, mutta missä kummassa sitten viipyy mun tunteet? Nyt rv. 20 tasan, ja eilen tunsin ensimmäiset liikkeetkin (!!!!;-) mutta.... mitään suurta rakkautta suuntaan eikä toiseen ole vielä ilmennyt:( Onko normaalia, vai olenko tunnevammainen? Miten teillä muilla????
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oon 36 ja 2kk ikäisen tytön äiti. Pitkän lapsettomuuden jälkeen tulin yllätykseksemme raskaaksi. Raskausaikana ei mitään suurempia tunteita ollut, vaikka toki iloitsin asian johdosta, tosin tunteet vaihtelivat paljon. Odotin mielenkiinnolla synnytystä ja ajattelin, että ehkä ensi hetkellä syttyy tuo kuuluisa äidinrakkaus yms. Synnytyksen jälkeen olin niin puhki, että toivoin vain, että vauva vietäis pois ja pääsisin nukkumaan. Eka viikko oli aika ahdistava, imetys ei käynnistynyt jA vauva huusi paljon vatsavaivoja, enkä saanu nukuttua. Vieläkään tunteet eivät ole niin valtaisia kuin toivoisin. Mutta huomaan kiintymyksen kasvavan päivä päivältä, ja hetkittäin koen onnen ja ilon tunteita. Tunteet tulee ja menee, pääasia, että lapsi kokee olevansa rakastettu, rakkaushan on tahdon asia myöskin, ei pelkästään jokin tunne.
Se on TÄYSIN normaali tunne. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Itselleni kävi niinkuin sinulle, mutta meni pitkään ennen kuin hyväksyin asian, nyt rv 24 2 ja tuntuu jo helpottavan, mutta en vieläkään "rakasta" vauvaa, vaikken sitä pois missään nimessä haluaisikaan. Ristiriitaista.
Lääkärini sanoi minulle kun kerroin kaikista tunnoistani ja jännityksestä ym. että äidit helposti ajattelevat vauvaperheen arjen täysin ruusunpunaiseksi unelmaksi. Minä taas olen kuvitellut sen totaalisesti erilaiseksi kuin "vaaleanpunaiseksi unelmaksi" pelkään kai niin paljon tulevia muutoksia että olen iskostanut päähäni että juuri minulle tulee "hankala" vauva, en pärjää, en saa levätä ja pimahdan. Kaikki menee huonosti. Lääkäri totesi että "oho, ei se nyt sellaistakaan ole!! Olet ottanut hieman erilaisen asenteen, kyllä se vauva elämä on sen unelamn ja tuon sinun tuntosi keskimaastossa"
Eli eletään nyt päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tuleman pitää.. Ite oon muuten 22vee
vuosi sitten 36-vuotiaana, ja rakastuin vauvaamme kun tämä nostettiin syntymähetkellä syliini. Raskausaikana vauva oli jotenkin kuitenkin tuntemattoman etäinen siellä jossain masun uumenissa, vailla kasvoja, persoonallisuutta ja konkreettista, fyysistä olomuotoa. Mutta a vot kun sain vauvelin syliini - pikku-ukko vei äidin mennessään ja lujaa! :-D
lohdullista kuulla!;) Jo kerkesin miettimään, että nuppinikkarilleko tässä pitää vatsan kasvaessa lähteä vielä juttelemaan....
Katsellessani rakenneultran kuvia hymyilyttää ja tuntuu vinkeeltä, mutta mitään suurta tunnetta ei siis ole näkynyt eikä tuntunut. Siitä taas vuorostansa tulee huono omatunto. Tuntui, että jopa Kätilöopiston hoitaja oli ultrakuvista innostuneempi kuin mä. Voi voi.
Ei kai tässä sitten muuta voi kuin odotella, josko joskus kuuluisi joku plim ja plom;)
Itsestäni ei tuntunut miltään vauvan saaminen syliin ensimmäistä kertaa, eli jos näinkään ei tapahtu älä hätäännyt. Alku arki meni vauvan kanssa leppoisasti mutta ilman sen suurempia tunteita. Siinä vaiheessa omat suuret tunteeni syttyivät kun aloin saada enmmän kontaktia vauvaan.
Anna tunteiden kehittyä rauhassa - eivätköhän ne sieltä aikanaan tule !
Hihhih, ihan tutulta kuulostaa...minäkin reilusti yli 3kymppinen ensimmäistä odottava ja tunteet on alun hyrskynmyrskyn jälkeen enemmän uteliaan odottavia kuin yltiörakastuneita. Mulle sanoi eräs äiti heti suoraan, että "äläkä sitten kuvittele että siellä laitoksellakaan vielä tulee välttämättä joku ihme tunnereaktio, lapsiin kiintyy niinkuin ihmisiin kiintyy, tutustumisen kautta". Näin siis hänellä.
Olen itse ajatellut, että antaapi luonnon tehdä työnsä; välillä tuntuu että tästä lapsentekohommasta on väännetty niin jumalattoman suuri ja jotenkin kummallinen asia, että moni ei sen takia siihen uskalla edes ryhtyä (sensuuntaisia ajatuksia itselläkin oli, siksi tuli projektia lykättyä vanhemmalle iälle).