Ihmiset tekevät virheitä, mutta pystyvät nousemaan taas jaloilleen. On myös sellaisia, jotka on ollut aina sivutiellä, mutta ovat saaneet aikanaan anteeksi...
105-vuotias mies nimeltä Ryan Weber odottaa viimeistä tuomiotaan Bronxin vankilassa, Yhdysvalloissa. Vankilan nimi on Alcatzar II. Edellisestä moni rikollinen pystyi pakenemaan ja lopulta se tuhottiin maantasalle. Tämä vankila on paljon turvallisempi ja kestävämpi, mikä on ollut jo monia vuosia käytössä.
Ryanin elämä on aina ollut pelkästään vaikeaa, surua, tuskaa ja yksinäistä. Hän syntyi Isossa-Britanniassa vuonna 1910. Hän ei koskaan nähnyt vanhempiaan. Hänen isänsä kuoli pari vuotta ennen syntymää ja äitinsä kuoli, kun hän synnytti hänet.
Ensimmäiset vuodet hän vietti englannin lasten sairaalassa ja kodittomien laitoksessa. Kaiken maailman taudit olivat silloin liikkeellä ja Ryan sairastui erittäin vakavaan tautiin, josta oli selvinnyt vain muutama. Hän voitti taudin, mutta orpokodin oli pakko lopettaa, koska sitä ei ollut enää turvallista asua.
Hänet annettiin myöhemmin ulkomaalaiselle perheelle ja muuttivat silloiseen Neuvostoliittoon, kun hän oli silloin noin 15-vuotias. Elämä oli vieläkin rankkaa ja sijaisvanhemmat pakottivat hänet raatamaan joka päivä ja ruokaa sai hyvin vähän. Monesti hän yritti karata, mutta he eivät päästäneet ja he joka kerta kuritti häntä ja parin vuoden päästä ei voinut liikkua, koska kohtelun takia hän oli melkein halvaantunut.
Sodan varjo oli päällä, mutta he eivät lähteneet pois sieltä. Pian kuitenkin kylmyydestä tuli pahin uhka ja se tappoi sijaisvanhemmat, mutta Ryan selvisi kellarissa lämpimillä vaatteleilla, juomalla ja ruualla.
Heti, kun kylmyys oli hieman pudonnut hän päätti lähteä pois tilalta. Hänen oli vaikeaa suhtautua muiden apuun. Hänellä ei ollut lainkaan rahaa, joten ainoa elinkeino oli varastaa.
Vuonna 1920 hän oli vähällä kiinni, mutta oli oppinut elämään kuin villi-eläin. Hän oli vasta 20-vuotias, mutta hänestä oli teyty koko maassa etsintäkuulutus, joten hän ei ollut tervetullut mihinkään. Hän osasi pysyä poissa näkyvistä, joten kukaan ei pitkään aikaan nähty.
Myöhemmin hänen elämänsä oli muuttumassa. Yksinäinen nainen tuli vastaan, mutta nainen ei pelännyt Ryania, vaan ymmärsi. Kummatkin rakastuivat toisiinsa ja yrittivät päästä pois Neuvostoliitosta. Kesti kuukausia päästä rajan yli, mutta lopulta se onnistui ja he saapuivat Suomeen. Siellä he eilivät rauhassa parisen vuotta.
Sitten syttyi 1 maailmansota ja juuri euroopassa ei ollut turvallista. He pystyivät välttelämään ihmisiä, mutta hyvin nopeasti joku sotilas ampui naista. Ryan ei yrittänyt pidellä raivoonsa kurissa. Ennenkuin sotilas edes ehti ladata, niin hän oli kurkussa kiinni. Hän silti loukkasi itseään, että haittasi puhumista, mutta sotilas ei selvinnyt.
Parin päivän päästä onni muuttui. Suomalaissotilaat näkivät hänet ja luulivat Neuvostonliiton sotilaaks. Ryan osasi hyvin Suomea, mutta ei pystynyt puhumaan kunnolla ja hän joutui keskityleirille. Suomalaisleireillä oli hyvin ankaraa.
Ryan kesti ja pääsi omin avuin pois sieltä, mutta kidustus vei häneltä voimat ja hän meni syvälle metsään. Seuraavat vuodet hän vietti siellä ja välillä kävi kaupungeissa varastamassa ja tappoi ne, jotka yrittivät tulla hähellekkään.
Hän jäi sitten lopullisesti kiinni 1970-77-luvulla, kun vanhuus alkoi painaa ja halusi elää turvallisissa olosuhteissa, kun metsän vartijat löysivät hänet ja sitten vangitsivat hänet.
Aina tähän päivään asti hän on viettänyt viimeiset vuotensa juuri siinä vankilassa. Tuomarit yksimielisesti äänesti, että hänet järjestetään kuolemaan ja he käyttävät sähkötuolia, vaikka onkin joutunut kärsimään siinä monesti, mutta nyt tulee lopullinen tuomio.
- Vihdoinkin on se aika: Ryan ajatteli itsekseen.
He aloittivat ja ei kestänyt kovin kauan kun hänen sydämensä pysähtyi. Lääkärit totesivat hänen kuolleen. Pari päivää myöhemmin he laittoivat hänet ruumishuoneelle, laittoivat arkkuun ja laittoivat säilytykseen, kunnes he rupeavat tutkimaan ja sen jälkeen päästävät haudan lepoon.
Kaksi viikkoa myöhemmin.
Lääkärit aukaisivat luukun ja varitijat veti arkun sieltä. Avattuaan he kokivat yllätyksen. Ruumista ei löytynyt ja todisteet hänestä olivat kadonneet. Partiot etsivät häntä turhaan ja päättivät unohtaa hetkeksi hänet. Hänen arkkunsa kuitenkin haudattiin, koska eivät halunneet aiheuttaa paniikkia muille ihmisille.
Hekään eivät uskoneet, että Ryan olisi enää elossa, mutta jotkut uskovat hänen elävän jossain kaukana muista ihmisistä ja elävän täysillä, vaikka ikää on jo paljon.
Neljä vuotta myöhemmin jossain mökillä.
Pariskunta tuli aivan juuri autosta pois ja olivat menossa sisälle. Aukastuaan oven vanhus tempaisi heidät nurin ja otti auton avaimen. Hän käynnisti auton ja lähti kohti omaa päämääräänsä. Perille päästyään joku vanha nainen tuli autoon ja lähtivät takaisin Alcatzar II:ta kohti.
Loppu.
105-vuotias mies nimeltä Ryan Weber odottaa viimeistä tuomiotaan Bronxin vankilassa, Yhdysvalloissa. Vankilan nimi on Alcatzar II. Edellisestä moni rikollinen pystyi pakenemaan ja lopulta se tuhottiin maantasalle. Tämä vankila on paljon turvallisempi ja kestävämpi, mikä on ollut jo monia vuosia käytössä.
Ryanin elämä on aina ollut pelkästään vaikeaa, surua, tuskaa ja yksinäistä. Hän syntyi Isossa-Britanniassa vuonna 1910. Hän ei koskaan nähnyt vanhempiaan. Hänen isänsä kuoli pari vuotta ennen syntymää ja äitinsä kuoli, kun hän synnytti hänet.
Ensimmäiset vuodet hän vietti englannin lasten sairaalassa ja kodittomien laitoksessa. Kaiken maailman taudit olivat silloin liikkeellä ja Ryan sairastui erittäin vakavaan tautiin, josta oli selvinnyt vain muutama. Hän voitti taudin, mutta orpokodin oli pakko lopettaa, koska sitä ei ollut enää turvallista asua.
Hänet annettiin myöhemmin ulkomaalaiselle perheelle ja muuttivat silloiseen Neuvostoliittoon, kun hän oli silloin noin 15-vuotias. Elämä oli vieläkin rankkaa ja sijaisvanhemmat pakottivat hänet raatamaan joka päivä ja ruokaa sai hyvin vähän. Monesti hän yritti karata, mutta he eivät päästäneet ja he joka kerta kuritti häntä ja parin vuoden päästä ei voinut liikkua, koska kohtelun takia hän oli melkein halvaantunut.
Sodan varjo oli päällä, mutta he eivät lähteneet pois sieltä. Pian kuitenkin kylmyydestä tuli pahin uhka ja se tappoi sijaisvanhemmat, mutta Ryan selvisi kellarissa lämpimillä vaatteleilla, juomalla ja ruualla.
Heti, kun kylmyys oli hieman pudonnut hän päätti lähteä pois tilalta. Hänen oli vaikeaa suhtautua muiden apuun. Hänellä ei ollut lainkaan rahaa, joten ainoa elinkeino oli varastaa.
Vuonna 1920 hän oli vähällä kiinni, mutta oli oppinut elämään kuin villi-eläin. Hän oli vasta 20-vuotias, mutta hänestä oli teyty koko maassa etsintäkuulutus, joten hän ei ollut tervetullut mihinkään. Hän osasi pysyä poissa näkyvistä, joten kukaan ei pitkään aikaan nähty.
Myöhemmin hänen elämänsä oli muuttumassa. Yksinäinen nainen tuli vastaan, mutta nainen ei pelännyt Ryania, vaan ymmärsi. Kummatkin rakastuivat toisiinsa ja yrittivät päästä pois Neuvostoliitosta. Kesti kuukausia päästä rajan yli, mutta lopulta se onnistui ja he saapuivat Suomeen. Siellä he eilivät rauhassa parisen vuotta.
Sitten syttyi 1 maailmansota ja juuri euroopassa ei ollut turvallista. He pystyivät välttelämään ihmisiä, mutta hyvin nopeasti joku sotilas ampui naista. Ryan ei yrittänyt pidellä raivoonsa kurissa. Ennenkuin sotilas edes ehti ladata, niin hän oli kurkussa kiinni. Hän silti loukkasi itseään, että haittasi puhumista, mutta sotilas ei selvinnyt.
Parin päivän päästä onni muuttui. Suomalaissotilaat näkivät hänet ja luulivat Neuvostonliiton sotilaaks. Ryan osasi hyvin Suomea, mutta ei pystynyt puhumaan kunnolla ja hän joutui keskityleirille. Suomalaisleireillä oli hyvin ankaraa.
Ryan kesti ja pääsi omin avuin pois sieltä, mutta kidustus vei häneltä voimat ja hän meni syvälle metsään. Seuraavat vuodet hän vietti siellä ja välillä kävi kaupungeissa varastamassa ja tappoi ne, jotka yrittivät tulla hähellekkään.
Hän jäi sitten lopullisesti kiinni 1970-77-luvulla, kun vanhuus alkoi painaa ja halusi elää turvallisissa olosuhteissa, kun metsän vartijat löysivät hänet ja sitten vangitsivat hänet.
Aina tähän päivään asti hän on viettänyt viimeiset vuotensa juuri siinä vankilassa. Tuomarit yksimielisesti äänesti, että hänet järjestetään kuolemaan ja he käyttävät sähkötuolia, vaikka onkin joutunut kärsimään siinä monesti, mutta nyt tulee lopullinen tuomio.
- Vihdoinkin on se aika: Ryan ajatteli itsekseen.
He aloittivat ja ei kestänyt kovin kauan kun hänen sydämensä pysähtyi. Lääkärit totesivat hänen kuolleen. Pari päivää myöhemmin he laittoivat hänet ruumishuoneelle, laittoivat arkkuun ja laittoivat säilytykseen, kunnes he rupeavat tutkimaan ja sen jälkeen päästävät haudan lepoon.
Kaksi viikkoa myöhemmin.
Lääkärit aukaisivat luukun ja varitijat veti arkun sieltä. Avattuaan he kokivat yllätyksen. Ruumista ei löytynyt ja todisteet hänestä olivat kadonneet. Partiot etsivät häntä turhaan ja päättivät unohtaa hetkeksi hänet. Hänen arkkunsa kuitenkin haudattiin, koska eivät halunneet aiheuttaa paniikkia muille ihmisille.
Hekään eivät uskoneet, että Ryan olisi enää elossa, mutta jotkut uskovat hänen elävän jossain kaukana muista ihmisistä ja elävän täysillä, vaikka ikää on jo paljon.
Neljä vuotta myöhemmin jossain mökillä.
Pariskunta tuli aivan juuri autosta pois ja olivat menossa sisälle. Aukastuaan oven vanhus tempaisi heidät nurin ja otti auton avaimen. Hän käynnisti auton ja lähti kohti omaa päämääräänsä. Perille päästyään joku vanha nainen tuli autoon ja lähtivät takaisin Alcatzar II:ta kohti.
Loppu.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Maapallolla ihmislajin raskaus kestää 40 viikkoa (n. 9 kuukauttta), jolloin isä ei ole voinut kuolla pari vuotta ennen lapsen syntymää.
Käytä mielikuvitusta.
Panostin tällä kertaa enemmän kirjoitukseen, kuin tarinaan.
Auts, et olisi sanonut tuota.
Tykkäsin tarinan lopusta. Siinä oli valoisuutta ja toivoa, synkemmistä alkuvaiheista huolimatta. Näytät päässeen hyvään kirjoitusvauhtiin ja tarinassa sitä riitti myös.
onko tämä joku filmikäsikirjoitus, jotenkin en pidä tätä tarinana, vaan paremminkin
lista tapahtumista.
Olenko ihan tyhmä?
?
Mitä mieltä siitä tekstistä? Enemmän halusin siihen panostaa.
Eikös meillä ollut puhetta, että keskityt siihen harjoittelemiseen ja oikeinkirjoituksen harjaantumiseen ensin? Ikävä kyllä tässä ei juuri näy eroa aikaisempiin teksteihin, vaikka kerroit nyt yrittäneesi keskittyä teknisesti asiaan paremmin.
Pidä ihan tosiaan se treenitauko, jooko? Kun sulla on ideoita pää täynnä, ei ne sieltä mihinkään katoa. Treenaa nyt ensin tuo oikeinkirjoituspuoli parempaan kuntoon, niin katsotaan sitten uudestaan. Tässä kunnossa ei tekstejäsi huoli valitettavasti kukaan.
Tälleinkin voi hiukan oppia. Onhan sitä koulussa, mutta ei aina jaksa panostaa, mutta pikku hiljaa se oikeinkirjoitus tulee. Juu, mutta nuo ideat vaihtelee joskus, joten ei aina muista sitä, mitä meinasi alunperin.
Tuota noin, hyvä että treenaat. Äidinkieliä annetaan useimmille vain toiselle kädellä, ja on eeppiset mittasuhteet saavuttava tragedia, jos se ei ole hallussa. Ei siksi että joka urpon pitäisi pyöräyttää novellikokoelma tai julkaista kourallinen runoja, vaan koska kieli on jotain paljon suurempaa: se on kyky ajatella.
Mietipä, mitä ajatuksellisia asioita kielen ulkopuolelle oikeastaan jää kun rupeat miettimään? Ajattelu on pääosin kielellisiin käsitteisiin perustuvaa: ilman että ymmärrät kategorian koira (nelijalkainen ihmisen paras ystävä), et kykene ymmärtämään puudelin ja susikoiran yhteyttä.
Henry Miller sanoi tuntevansa liian monta kaveria, jotka osaavat useita kieliä, mutta eivät yhtäkään kunnolla. Tällä hetkellä olet siinä kelkassa, perse naulattuna kiinni pulkkaan. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Harjoittele, harjoittele, harjoittele, ettet jää nalkkiin tuolle tasolle.
Kielen treenaus maksaa itsensä takaisin eri elämän osa-alueilla: lähtien uskottavuudesta muiden silmissä, rahan tekemisestä työmaailmassa ja päätyen sen tytön iskemiseen, johon olet ihastunut niin että järki lähtee.
Tarttis kirjottaa hyvää suomea silloin kuin syyttelee jotakuta huonosta.
Osaa vielä kirjakielen tai kirjoittaa niin? Joitakin ei kiinnosta, kun taas jotkut ovat kiinnostuneita. Jotkut voivat istua arse penkillä opiskelemassa, mutta kaikki ei opi, jos ei ole tarpeeksi motivaatiota. Ei se koko elämää pistä sekaisin.
Nykyään muutenkin monet nuoret teilataan samantien ja ei edes anneta mahdollisuuksia. Sen jälkeen ei usko hyötyvänsä siitä.. Se voi olla haitaksi. Ihmisestä se loppujen lopuksi riippuu, että haluaako joskus saavuttaa tavoitteensa.
Näin on. Ja mä pidän kiinni kynsin ja hampain nuoruudestani. 27 ei midis, vaikka ovat alkaneet sanoa kaupassa hei tai päivää, eivät moi tai terve.
Minäkin olen aina sanonut virneellä, että on jokaisen suomalaisen VELVOLLISUUS osata äidinkieltään. Varsinkin silloin kun en ole saanut kaipamaani vastausta jonkin sanan merkityksestä, vaan närkästynyttä "mihin sinä sitä muka tarvitset!".
Olen kaksikielinen, ja joskus lapsena multa kysyttiin: "kummalla kielellä ajattelet?" Se oli hämmentävä kysymys. Puhuessani suomea ajattelen sanomisiani tietysti samalla kielellä, pyörittelen ja jäsentelen mielessäni suomalaisia lauseita. Mutta kun lähden ulkomaille ei kestä viikkoakaan, ennen kuin ajatukseni hahmottuvat kohdemaan kielen mukaisesti. Siksi tuumasin silloin lapsena, että ajattelun on lähdettävä tasolta joka ei ole lainkaan kielestä riippuvaista. Tosin kieli on niin olennainen osa ajatteluamme, että sen puuttuminen tuntuisi varmaan siltä kuin sanojen merkitykset korvattaisiin pelkillä tunteilla - sehän olisi outoa. Mutta miten kuuro muodostaa käsityksensä koirasta? Kieli ei ole ajattelun ehto, mutta luulisi että kielitaidon puuttuminen rajoittaisi ajattelutapaa hyvin olennaisesti.
Tuli vaan mieleen esimerkistäsi joka liittyi kategorian "koira" ymmärtämiseen, se mietitytti hetken.
Jos menen katsomaan leffan Mr Bean lomailee, komediassa ei välttämättä juuri puhuta, mutta ajatukset ja nauraminen onnistuvat mainiosti. Kieli taitaakin olla työkaluna vain luovassa ajattelussa, ts. puheen muodostamisessa tai haaveilussa.
Periaattessahan jokainen meistä voisi opiskella itsenäisesti lisää suomen kieltä. Nyt on vaan niin nätit ilmat että eihän sitä malta, paitsi jos ottaa kirjan mukaan retkelle...
En tiedä onko kyse pelkästään kiinnostuksesta tai opettajien taidoista: ihmiset on hyviä eri asioissa. Toisella voi olla enemmän ideoita kirjoittaa verrattuna sellaiseen, jolta kielioppi luonnistuu kuin itsestään. Kuten sanoit, ratkaisevaa on se mitä motivaatiolla on tarkoitus saavuttaa.
Kun opiskelin suomen kieltä, puhuin aluksi vain kirjakieltä - ei sekään ollut kovin kivaa... :)
Kuuro osaa lukea, meine Stella...
Vaan kuurouden kautta muihin vajaavaisuuksiin: kieli on niin keskeinen asia että olemme sille itse melko lailla sokeita. Kaikki ihmiset osaavat puhua, jolloin on vaikea miettiä ihmistä, joka olisi kasvanut lapsuutensa niin pusikossa, että ei ymmärrä kielen konseptia, ts. ohittanut kriittisen vaiheen 0-7 v., jolloin puhetta voi oppia ymmärtämään.
Osviitta tähän ajatusdilemmaan antaa luku-ja kirjoitustaidottomuuden asettamat rajoitteet, joista muutama satamiljoonaa ihmistä kärsii. Ihminen, joka ei osaa lukea, ei käsitä ei-konkreettisia ajatuksia ja vastaa hassulla tavalla esimerkiksi kysymykseen: jos saisit toivoa ihan mitä vain, mitä toivoisit? Vastaukseksi saadaan konkretiaan sidottuja asioita, kuten että kaivossa pysyisi vedet ja että lehmät ei sairastelisi. Lukutaitoinen osaa toivoa maailmanrauhaa tai haaveilla tulevasta sisäisestä onnen tunteesta.
Ilman kieltä ihminen ei ole mitään muuta kuin karvaton apina, joka ei osaa edes tehdä tulta. Kaikki muu on opittua, ja kulttuurin säilömää kielen muodossa. Älykkyys (ja evoluution suoma kurkunpään rakenne), joka perimmiltään mahdollistaa myös tämä virtuaalisen korahtelun, on suurin mullistus mitä elämän historia maapallolla tuntee. Ei siis ihme että olemme sille sokeita.
No joo. Yritin ensin kuvitella kuuro-sokeaa opettelemassa sanoja: siitä tuli mielikuva ihmisestä joka lukee pistekirjoituksesta koiran määritelmän, muttei ole koskaan nähnyt tai kuullut koiraa. Hänen käsityksensä koirasta on varmasti rajallinen, häneltähän puuttuu laaja näköhavaintojen kirjo koirien ominaisuuksista. Mutta oli assosiaatioita tai ei, kuuro-sokeakin toki ymmärtää sanan tarkoituksen. Tuumasin vaan että samapa tuo, heitän suuntaa antavana esimerkkinä kuuron, mutta pieleen meni. :)
Aika vaikea tosiaan mennä tutkimaan, millaisia eroja löytyy eri kansallisuuksia edustavien ihmisten konkreettisen ajattelun tasolla. Kulttuurit ja arvot ovat liian erilaisia. Asioita vain tulkitaan omasta näkökulmasta. Voiko joku tosiaan väittää, että jonkun heimon jäsenet eivät kykene abstraktiseen ajatteluun? He ovat vain fiksuja toivoessaan jotain sellaista, mitä oikeasti tarvitsevat. Lukutaitoiset ne eivät taida kyetä toivomaan ”vain” konkreettisia asioita. Kaikki riippuu tosiaan lähtökohdista, lukutaitoinen voi toivoa maailmanrauhaa ellei muka mitään realistisempaa keksi.
Omalle kielelleen voisi ajatella olevan sokea esimerkiksi siten, että on mahdotonta arvioida miltä se kuulostaa ”vieraskielisen korvin”. Kielellä on merkitys ja sen ymmärtää, sitä ei ikään kuin pysty kuuntelemaan pelkkinä sointuina.
täällä, kun aika moni on kommentoinnu sitä.
tutustuneena, menenpä arvelemaan, että tähän on tarkoituksella suunniteltu/rakennettu aloituksesta lähtien ketju, jonka kautta on mahdollisuus tuoda esiin haluttuja asioita, jotka nousseet "pintaan", syystä tai toisesta.
Näitä mutinaketjuja... vai?:)
Jatkan kirjoittamisesta ja yritän parantaa koko ajan, jos pystyy. Tämä taitaa olla myös minun tapa tuoda mielipiteeni jostain asiasta. Kyllä se "oikeinkirjoitus" tulee vielä. Ei tässä ole mitään hätää ole. Ainakaan kovin paljoa.
Nuo vertaukset on ihan kiinnostavia, mutta eri kulttuurit vaikuttaa siihen myös. Eri maiden on vain vaikea tajuata jotain toista kulttuuria.
Missähän tuota ja eitä näkyy tavan takaa? Eikä tämä kirjoittaja mikään aloitteleva kirjoittaja.:)