Kerronpa minäki tarinani tänne..
Olen kolmekymppinen nainen ja muutaman kuukauden ollut sairauslomalla vakavan masennuksen takia. Lisäksi minulla on ollut bulimia reilut 15 vuotta. Olen yrittänyt itsemurhaa monta kertaa,unilääkkeillä ja avaamalla ranteeni.Ensimmäisen kerran jouduin (pääsin) sairaalahoitoon viime vuoden lopulla. En suostunut jäämään saikulle vaan menin töihin lääkärin varoitteluista huolimatta. Niinhän siinä kävi, että pian jouduin taas sairaalaan. Olin huonossa kunnossa, mutta vieläkään en suostunut olemaan "sairas" enkä kyennyt ottamaan ammattiapua vastaan.Yritin selvityä yksin.Luulin, että kaikki on hyvin,kun vain päätän niin. Kotiuduin omasta tahdostani, mutta psyykkinen kuntoni huononi siihen pisteeseen, etten enää edes tajunnut olevani sairas. Pari kertaa löysin itseni suljetulta osastolta...Tällä hetkellä olen ollut reilun kuukauden kotona ja käyn terapiassa.Olen vihdoinkin hyväksynyt sen, että tarvitsen apua parantuakseni, koska yksin en pysty käsittelemään kaikkia lapsuudessa saamiani traumoja. Edessä on monen vuoden urakka, mutta onnekseni löysin heti hyvän terapeutin.
Tällä hetkellä voin hyvin.Jaksan taas uskoa, että elämä kantaa ja tulevaisuus on valoisa.:)
Päällepäin minusta ei voisi uskoa minkä helvetin olen käynyt läpi.
Tällä kirjoituksella halusin vain valaa uskoa kaikkiin, jotka ovat joutuneet kokemaan samaa...
Ei anneta periksi, vaan yritetään yhdessä jaksaa eteenpäin...:)
Voimia kaikille!:)
Olen kolmekymppinen nainen ja muutaman kuukauden ollut sairauslomalla vakavan masennuksen takia. Lisäksi minulla on ollut bulimia reilut 15 vuotta. Olen yrittänyt itsemurhaa monta kertaa,unilääkkeillä ja avaamalla ranteeni.Ensimmäisen kerran jouduin (pääsin) sairaalahoitoon viime vuoden lopulla. En suostunut jäämään saikulle vaan menin töihin lääkärin varoitteluista huolimatta. Niinhän siinä kävi, että pian jouduin taas sairaalaan. Olin huonossa kunnossa, mutta vieläkään en suostunut olemaan "sairas" enkä kyennyt ottamaan ammattiapua vastaan.Yritin selvityä yksin.Luulin, että kaikki on hyvin,kun vain päätän niin. Kotiuduin omasta tahdostani, mutta psyykkinen kuntoni huononi siihen pisteeseen, etten enää edes tajunnut olevani sairas. Pari kertaa löysin itseni suljetulta osastolta...Tällä hetkellä olen ollut reilun kuukauden kotona ja käyn terapiassa.Olen vihdoinkin hyväksynyt sen, että tarvitsen apua parantuakseni, koska yksin en pysty käsittelemään kaikkia lapsuudessa saamiani traumoja. Edessä on monen vuoden urakka, mutta onnekseni löysin heti hyvän terapeutin.
Tällä hetkellä voin hyvin.Jaksan taas uskoa, että elämä kantaa ja tulevaisuus on valoisa.:)
Päällepäin minusta ei voisi uskoa minkä helvetin olen käynyt läpi.
Tällä kirjoituksella halusin vain valaa uskoa kaikkiin, jotka ovat joutuneet kokemaan samaa...
Ei anneta periksi, vaan yritetään yhdessä jaksaa eteenpäin...:)
Voimia kaikille!:)
Vastaukset 1
Vanhimmat
hyvä! elämä on loppujen lopuksi hyvin lyhyt käynti täällä , se kannattaa katsoa loppuun ,minä pilasin siitä 20vuotta nyt sapettaa kun siit ei muista oikein mitään . mutta nyt rakastan jaka aamua kun valkenee ja iltoja kun hämärtää , vuoden aikoja jopa sumuisia sateisia päiviä siitäkin voi nauttia .positiivisella mielellä elämään !!!