Olen 27v naimisissa oleva ja 3v. tytön äiti. Olen kärsinyt masennuksesta n.10v. Silloin en älynnyt hakea apua. Yritn selvitä omin avuin ja yritin olla liian vahva yksin.Raskaus aika oli rankkaa ja synnytys ei ollut se "helpoin".Huomasin synnytyksen jälkeen saaneen synnytyksen jälkeisen masennuksen en silloinkaan halunnut myöntää sitä itselleni enkä lähimmäisilleni. Sit iso muutos tuli elämään muutimme työn perässä eri paikkakunnalle kunnes romahdin lopullisesti.Nyt on parisuhde kovilla masennukseni takia,"riitelemme" pienistä asioista en ole enää onnellinen,mikään ei kiinnosta kaikki hyvä on kadonnut!!!!!!! syön kahta eri lääkettä. MITEN MUILLA MASENTUNEILLA MASENNUS VAIKUTTAA PARISUHTEESEEN!!! JA KUINKA OLLETTE SELVINNEET!!!
HEI!!!
MITEN JAKSAA
7470
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei! Olen jo sinua aikuisempi, kahdestaan puolisoni (ja koiran) kanssa elävä lady. Masennukseni todettiin viime syksynä, mutta todennäköisesti olin sairastunut jo huomattavasti aiemmin. Parisuhde on lämmennyt kovasti ja erityisesti vaikeimpina ensi kuukausina, jotka olivat ihan yhtä itkemistä, en olisi selvinnyt ilman rauhallista ja turvallista miestäni. Tiedän tarkkaan, miltä parisuhteen osalta helposti tulee ne vaikeudet..
Nekin on kyllä kestettävissä, jos parisuhde muuten on perustaltaan hyvä.
Voimia sinulle!
viime syksynä masennukseni alkoi pahentua, ja samaan aikaan oli suhteessa ongelmia. masennus tietenkin lisäsi ongelmia entisestään ja olimme vähällä erota. en tiennyt että haluanko olla hänen kanssaan enää, masennus sekoitti ajatukseni aika lailla. tajusin kuitenkin, että tällaisena tämä ei voi jatkua ja aloimme selvitellä suhdettamme keskustelemalla niistä ongelmista. kerroin miehelleni masennuksestanikin vasta silloin. yritin myös ottaa hänet paremmin huomioon. pienin askelin sitten suhteemme alkoi muuttua yhtä ihanaksi kuin silloin tavatessamme. tässä suhteen parantumisessa oli tärkeää myös se, että aloin opetella elämään masennukseni kanssa ja yritin muistella psykologin kanssa käymieni keskustelujen antia. selvitä siis oma pääsi ensin, sitten saat suhteesikin kuntoon.
yrittäkää tehdä mukavia asioita yhdessä ja ottaa toisenne huomioon. ei kai siinä muuta voi sanoa vinkiksi. ja puhukaa asioista suoraan. ja jos huomaat että hermostut, mene toiseen huoneeseen, ole hiljaa ja laske kymmeneen. rauhoitu ensin ja selvitä ongelma sitten. tämä voi auttaa joskus.
ja älä muuten odota liikoja lyhyessä ajassa. hitaasti mutta varmasti on hyvä edetä.
Ootko varma että masennuksesi johtuu sinusta?
Onko sun miehesi tehnyt kaikkensa teidän suhteenne eteen?
Sanoit että kaikki hyvä on kadonnut, mitä asioita tarkoitat?
En oikein jaksa uskoa lääkkeiden tehoon masennuksen hoidossa, ennemmänkin puhuminen jollekkin joka ymmärtää auttais. Jos ei miehesi ymmärrä niin jollekkin muulle sitten. Vaikka tänne keskustelupalstalle. =) Täällä on paljon dr.philejä auttamassa.
Onhan se selvä että suhde on kovasti koetuksella kun toinen sairastaa masennusta.Itse olen sairastanut nyt vuoden ja on todella raskasta ollut.
Raivokohtaukset ja pahat olot purkautuu kumppaniin jatkuvasti. Monesti olen miettinyt kuinka hän jaksaa kestää kaiken ja silti lohduttaa ja tukea minua jatkuvasti. Hyvinä hetkinä jaksan huomioida häntä ja osoittaa kiitollisuutta tästä kaikesta tuesta,sekä pyytää anteeksi kun olen loukannut pahasti.
Uskon paranemiseeni mutta se on hidasta tässä sairaudessa,päivä kerrallaan.
Suhde kyllä kestää vaikeimmatkin ajat jos se on aitoa rakkautta.
eli siis mulla masennus näemmä tapaa uusiutua aika tehokkaasti. nyt on menossa se toinen masennus. tämä tuntuu olevan kimurantimpi tapaus kuin se ensimmäinen, sairaalaan lähtö on lähellä joka hetki. mietin vain aina että "ei tänään, tänään en tahdo mennä minnekään. Jos tänään menen, en pääse ikinä pois." ja sitten taas toisina päivinä mietin että "Nyt on hyvä päivä, tänään ei tarvi mennä, tänään olen miltei terve." Olen syntynyt maailmaan vanhempieni toimesta, toivosta ja tahdosta, en tahdo että -kun olen pienenä ihmisenä tuonut heille onnea ja iloa- toisin heille nyt surua, murhetta ja huolta. He eivät tiedä masennuksestani mitään, eikä heidän tarvitsekaan. Viimeksi kun kävin kotonani, vanhempieni luona, sain äidiltäni kuulla että miksi olen laihtunut näin paljon, "älä ala anorektiseksi." (olen 20-vuotias, nuori naisihminen. olen naisten mitan mukaan pitkä, 172cm, ja painan, mitähän painaisin, 56kg, tai jotain sinne päin. oon laihtunu kolmessa kuukaudessa masennuksen takia kymmenisen kiloa) mutta siis enhän minä voinut sanoa että masennuksen takia oon laihtunu. mutta eihän tässä pitänyt vanhemmista puhua, vaan parisuhteesta.
raivokohtaukset, näemmä yleisiä masennuksessa. ne puran meidän koiraan?! en vaan voi huutaa miehelleni. eikä mulla ole syytä. koira taas on ilkiö luonnostaan. oon tosi huonolla tuulella kokoajan. kiukkunen, surullinen. surullisuuteni on tarttuvaa. se saa miehenikin hiljaiseksi. en haluais että hänen täytyy olla aina huolissaan musta. seksi ei suju ollenkaan. se saa mut vaan itkemään. tulee tosi huono fiilis seksistä. ku se ei tunnu miltään, enintään ikävältä. minkäänlaista hyvänolon tunnetta ei tule. ja kun siitä tulee vaan paha mieli, niin sitä ei tule harrastettua. ja tiedän että mieheni kuitenki sitä kaipais. mutta ei oikeen huvita ku siitä tulee surulliseksi. ja ku en muutenkaan oo kovin seksuaalinen. en ees terveenä. en oo koskaan ollu. en ymmärrä miten hän on jaksanu tähän asti. miten ei oo käyny vieraissa. mutta siis hyvähän se vain on, vaikka pelkäänki parisuhteemme kaatuvan tähän. mutta rakastan. ihan hirveästi rakastan. enemmän ku mitään muuta. ikävöin aina kun on poissa kotoa. tahtoisin halata, aina vaan. olla turvassa kainalossa. rakastaa. olla rakastettu. se vaan tuntuu niin mahdottomalta.
meidän suhteemme menee siis päin vit*ua, vaikka rakkautta riittää. mutta mikään rakkaus ei kestä tällaista kovin pitkään. meillä on tosi hyviä päiviä, ja tosi huonoja päiviä, ja sitten päiviä, siltä väliltä, jotka kuitenki on huonoja.
luulen että yksi suurimmista ongelmista nyt on se että mulla on turvapaikan kaipuu. tahdon paikan, jossa olen turvassa, mieheni kainalo on sellainen paikka, mutta siellä en voi olla koko aikaa. mulla on niin turvaton olo kokoajan. tarvisin paikan jossa oisin turvassa myös itseltäni. kainalopaikassa olen, mutta oloni on todella turvaton öisin, ja silloin kun hän on töissä. sairasta että pelkään itseäni.
rakkautemme kärsii juuri siitä, että en tunne olevani turvassa, ja siitä, että en usko paranevani enää ikinä. se johtuu siitä että tämä on nyt menny niin paljon ja vain pahempaan suuntaan. 5viikkoa poissa töistä, kun sängystäkään ei pääse ylös. vieläki kuljen yöpuku päällä.
meillä ei käynyt tänään yhtä ainutta virpojaa! ei yhtäkään! vaikka ympärillä on kymmeniä lapsiperheitä! hyvää pääsiäistä.
anteeksi kun tuli näin pitkä läpinä, ja vielä aiheen vierestä...
Mulla kans on turvattomuuden tunne vaikka mies halailee ja ottaa aina kainaloon nii en silti tunne olevani turvassa. Itselle olen luonut sellaisen kuvan että tästä ei ikinä selvitä eikä parannuta sellainen se tunne vaan on.. haluaisn parantuu äkkiä mut jokainen samperin päivä on yhtä taistelua eikä jaksa enää.
ite oon harkinnu vakavasti osastolle menoa. pariin otteeseen se onki ollu jo aika hilkulla. hengenlähtö lähellä. ku hyvä että uskaltaa yksin kotona olla ku ei tiedä mitä mieleen juolahtaa... (ei ehkä kovin hyvä että pelkään ittekki itteeni) mutta sitten aina on tullu parempi päivä ku on saanu puhuttua miehen kans oikeen kunnolla ja purettua sydäntä. itkettyä silmät päästä. se helpottaa, mutta vaan vähäks aikaa. ja toi just että kun mikään ei auta. lääkkeet on, annostuski on nyt tuplattu. nukahtamislääkkeet ei vaikuta mitään, niitä tulee otettua vaan viinan kans, ja paljon. siinä menee kontrolli täysin. niin oon aatellu että jos menis oikeesti sinne osastolle, jos se olo helpottais siellä. ku kotona ei mitää jaksa tehäkkään. töistä oon ollu kuukauden pois, sain nyt taas kuukauden lisää saikkua. ei jaksa käydä töissä. on niin voimaton olo kokoajan. hyvä ku jaksaa tähän kirjottaa. psykologikäynnit on vaan noin kerran viikossa, se ei riitä lähellekään. niistä ei oo mitään hyötyä ku ne on niin harvaan. ei siellä saada mitään aikaseksi. ja ku se on vaan sitä jankkausta menneistä ja jankkausta siitä miten ajattelen ja mitä ajattelen. se tuntuu niin turhalta. koko elämä tuntuu niin turhalta.