Ystävystyin naapurin herttaisen, iäkkään rouvan ja hänen iäkkään kiinanpalatsikoiranssa kanssa jokunen vuosi sitten muuttaessani nykyiseen asuntooni. Rouva kertoi, että hän oli ollut hyvin yksinäinen ennen muuttoani taloon. Kenellekään ei ollut aikaa jäädä juttelemaan hänen kanssaan, saati sitten vierailla hänen luonaan. Hänellä ei ollut ystäviä ja sukulaiset asuivat naapurimaassa, tuskin vierailivat useammin kuin kerran vuodessa. Ystävystyin rouvan kanssa heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Vierailin hänen luonaan useasti, ulkoilutin hänen koiraansa sellaisina päivinä jolloin hän oli huonona. Hänen rakas koiransa huononi myös ja yhtenä päivänä hän pyysi minulta suurta palvelusta, että lähtisin hänen tuekseen heidän viimeiselle yhteiselle matkalleen. Koira oli ollut rouvalle vuosia ainoa ystävä joten arvata saatoin, että hyvästien jättö olisi hänelle ehkä liiankin vaikeaa. Rouva murtui täysin. Pian hän menetti liikuntakykynsä ja joutui vanhustenkotiin. Vierailin siellä häneen luonaan useasti omat koirani mukana. Hän sai sieltä uusia ystäviä, mutta aina hän ilahtui tulostani sanoinkuvaamattoman paljon. Useasti hän puhui siitä, kuinka hän tunsi koiransa kutsuvan ja odottavan häntä. Muutaman kuukauden päästä hän nukkui pois rauhallisesti. Voin kuvitella mielessäni heidän jälleennäkemisensä riemun ja, että nyt he ovat ikuisesti yhdessä tuolla jossain.
Ystävyyteni rouvan kanssa kasvatti minua suuresti ihmisenä ja haluaisin sanoa, että olkaa vanhustenne kanssa, jutelkaa naapurin mummon ja ukin kanssa, kutsukaa kylään, käykää kylässä. Se pieni hetki teidän päivästä voi merkitä vanhukselle suunnattomasti.
Ystävyyteni rouvan kanssa kasvatti minua suuresti ihmisenä ja haluaisin sanoa, että olkaa vanhustenne kanssa, jutelkaa naapurin mummon ja ukin kanssa, kutsukaa kylään, käykää kylässä. Se pieni hetki teidän päivästä voi merkitä vanhukselle suunnattomasti.
Vastaukset 9
Vanhimmat
pahoillani menetyksestäsi
Ja olen samaa mieltä kanssasi jotta vanhuksia ei saisi unohtaa, ei omia sukulaisia sen enempää kuin näitä yksinäisiä ihmisiä lähialueellakaan, he eivät useinkaan pyydä apua vaan koettavat itse jaksaa, mutta jo se että heidän päiväänsä voi piristää sillä että käy katsomassa ja juttelemassa heidän kanssaan tai/ja pienillä askareilla auttaa jossakin asiassa...sekin (vähäinenkin) aika on heille niinkuin itsellekkin hyvää mieltä tuottavaa
ihmiset muistavat ihan liian vähän läheisiään ja ystäviään,se ei ole paljon omasta ajasta pois jos muistaa läheisiään,mutta niille se on todella iso ja tärkeä asia.
Otan osaa ystäväsi poismenoon,iso voimahalaus sinulle..
tosi-ystävyydestä.Hatunnosto sinulle kun jaksoit piristää vanhan ihmisen elämää =)
Otan osaa menetyksesi johdosta. On hienoa nähdä, että on niitäkin joille se naapurin vanhus on muutakin kuin naamatuttu. Liikaa on nykyään sitä, että on pirun kiire omien ystävien ja tuttavien kanssa, kierretään kaikenmaailman kissanristiäistä, ollaan kiireisiä ja harrastukset vie.
Kuitenkin samaan aikaan omat läheiset (usein vanhukset) koekvat suurta yksinäisyyttä. Samat ihmiset, jotka aikanaa ovat hoitaneet ja pitäneet huolta. Olen jonkun verran ollut vanhusten kanssa tekemisissä ja tilanne on monelle todella surullinen.
Sinun kaltaisia ihmisiä arvostan todella paljon, toit varmaan paljon iloa hänelle. Osanottoni vielä kerran.
äitini asuuu kanssamme, on asunut jo 14 vuotta. Tosin pakko kyllä myöntää, ettei se aina niin kovin helppoakaan ole. En voisi kuitenkaan kuvitella pistäväni häntä mihinkään vanhustentaloonkaan...
Myös meillä mummoni asuu vanhempieni luona. Hän sairastaa mm. parkinsonin-ja alzheimerintautia ja on lähes täysin riippuvainen vanhempieni hoidosta. Tiedän varsin hyvin kuinka rankkaa omaishoitajalla on. Myöskään vanhempani eivät voisi kuvitellakaan laittavansa mummoani palvelutaloon. Sinun kaltaisiasi ihmisiä minä kunnioitan suuresti.
Vaikka vanhuksen kuolema onkin luonnollinen elämän päätepiste ja siihen osaa valmistautua niin kyllä se kuitenkin riipaisee ja syvältä. Opin tältä rouvalta paljon elämästä ja olen hänelle ikuisesti kiitollinen lämpimästä ystävyydestään. Huomenna ovat hautajaiset ja hänen poikansa pyysi minua sanomaan muutaman sanan muistotilaisuudessa. Olen siitä hyvin liikuttunut.
Kaunis kertomus. Toit varmasti paljon iloa vanhuksen elämään. Hienoa.
Olen kanssasi aivan samaa mieltä, ettei vanhuksia saa unohtaa.
Oli todella sydäntä lämmittävää lukea kirjoituksesi. Voi kun moni muu ymmärtäisi tuon. Se on suuriarvoista tuollainen pyyteetön ystävyys. Sinunlaisiasi ihmisiä on harvassa.