En tiedä miksi tänne kirjoitan, ajattelin kuitenkin niin tehdä, koska kirjoittamisen pitäisi olla hyvää terapiaa, keino purkaa tunteitaan. Olen 18 v. lukiolainen, kirjoitukset ovat ohi ja nyt olen istunut kotona tekemättä juuri mitään viimeiseen viikkoon. töitä pitäisi löytää ja muuttokin on pian edessä omaan asuntoon, vaikka en edes tiedä olenko siihen vielä valmis. haku korkeakouluihin on alkamassa ja en tiedä mitä haluan elämältäni. Minulla ei ole ikinä ollut mitään toiveammattia, mutta nyt pitäisi sellainen kuitenkin löytää. Armeijaan olen menossa tammikuussa '08, tässä on siis 8kk aikaa, eikä ole mitään tietoa mitä sillä ajalla aion tehdä.
Masentaa, mutta en kuitenkaan pidä itseäni masentuneena. Muilla on paljon isompiakin ongelmia kuin minulla joten miksi ihmeessä minä täällä valitan?! Vaikea sanoa. Elämäni tuntuu tyhjältä, ei ole sisältöä. Tulevaisuus pelottaa, tai ainakin se ettei vielä tiedä mitä se tuo tullessaan...
Minulla on pari todella hyvää ystävää. Sanaa ystävä pystyn ensimmäistä kertaa käytää elämäni aikana kun kuvailen kavereitani, mutta silti tunnen oloni yksinäiseksi. Pystymme puhumaan toisillemme avoimesti melkeimpä mistä vain, ja olenkin miettinyt, että ainut syy miksi olen vielä elossa on se että saan aina silloin tällöin purkaa sydäntäni joillekkin heille. Mutta silti, en tiedä onko se vaan minun huono itsetunto vai mikä, tuntuu aina joskus että nämä kaksi ystävääni ovat aina puhumassa paskaa selkäni takana ja ovat jotenkin kääntyneet minua vastaan ja viettävät aikaa enemmän kahdestaan kuin me kolmestaan. Tuntuu, että he eivät ajattele minusta samalla tavalla kun minä heistä. Tulee jotenkin petetty olo. Tiedän että he viettävät ainakin joskus aikaa ihan kahdestaankin, mutta koko ajan tuntuu siltä, että he vain odottavat hetkeä jolloin voivat päästä minusta eroon. Heillä on yhteinen harrastus johon minulla ei paljoakaan ole mahdollisuutta osallistua.Toisen heistä olen tuntenut pari vuotta ja toisen reilun vuoden. Tämän ensimmäisen kanssa tunnen olevani enemmän ystäviä kuin jälkimmäisen, pidän häntä parhaana kaverina. Toivon että hän pystyisi ajattelemaan samoin minusta mutta tuntuu etei tämä ole mahdollista. Niinkun sanoin, tuntuu sen olevan nii, että minä olen se joka jätetään ulkopuolelle tästä meidän kolmikosta, ja... En tiedä, ehkä pelkään jääväni yksin. Heillä kummallakin on oma elämä elettävänä, tyttöystävät, mutta heillä ei ole mitään käsitystä kuinka paljon heitä tarvitsen, siksi tämä koulun loppuminen on alkanut mietityttää, että näemmekö enää juuri koskaan. Kun he viettävät aikaa tyttöystäviensä, tai toistensa kanssa, minä istun kotona miettimässä kuinka surkeaa elämäni on. Olisi mukavaa saada myös itselle tyttöystävä, johon voisin luottaa täysin. Ainakaan tällöin ei tarvitsisi olla niin riippuvainen kaverista. Olinkin kiinnostunut yhdestä tytöstä, tai siis olen vieläkin, mutta minulle selvisi juuri hänen olevan varattu, ehkä parempi niin, ainakaan ei tarvinnut nolata itseään jos olisin saanut sen verran rohkeutta kerättya, että olisin pyytänyt häntä kahville. Kieltävä vastaus sielä olisi todennäköisesti tullut. Ehkä vielä joskus löydän jonkun itsellenikin. Joskus tuntuu että olisi helpompaa vaan luovuttaa ja tehdä itsemurha, tiedän kuitenkin etten sitä voisi ainakaan täydessä tietoisuudessa tehdä, tiedä sitten mitä voisikaan tapahtua joku kaunis päivä, kun oikein masentaa ja tuntuu että kaikki kaatuu päälle, aivan niinkuin juuri nyt. Kaverin tai "ystäväni" ovat minulle kaikki kaikessa tällä hetkellä, asun pienessä perheessä, olen ainut lapsi ja mitään lohdutusta en juurikaan saa elämälleni siltä vanhemmalta joka vielä elämässäni on osallisena.
Nyt tuntuu, että ongelmani eivät ole mitään, vaikka viisi minuuttia sitten olisin ollut valmis hyppäämään talon katolta alas. Toivottavatsi olisi joku joka ymmärtää, tai edes joku joka ei pidä minua täysin idioottina. Kirjoitin tämän suuren masennuksen alaisena, joten teksti saattaa olla irtonaista ja sekavaa, mutta toivottavasti joku pystyisi kertomaan omia kokemuksia tai antamaan jotain neuvoja..kiitos.
Masentaa, mutta en kuitenkaan pidä itseäni masentuneena. Muilla on paljon isompiakin ongelmia kuin minulla joten miksi ihmeessä minä täällä valitan?! Vaikea sanoa. Elämäni tuntuu tyhjältä, ei ole sisältöä. Tulevaisuus pelottaa, tai ainakin se ettei vielä tiedä mitä se tuo tullessaan...
Minulla on pari todella hyvää ystävää. Sanaa ystävä pystyn ensimmäistä kertaa käytää elämäni aikana kun kuvailen kavereitani, mutta silti tunnen oloni yksinäiseksi. Pystymme puhumaan toisillemme avoimesti melkeimpä mistä vain, ja olenkin miettinyt, että ainut syy miksi olen vielä elossa on se että saan aina silloin tällöin purkaa sydäntäni joillekkin heille. Mutta silti, en tiedä onko se vaan minun huono itsetunto vai mikä, tuntuu aina joskus että nämä kaksi ystävääni ovat aina puhumassa paskaa selkäni takana ja ovat jotenkin kääntyneet minua vastaan ja viettävät aikaa enemmän kahdestaan kuin me kolmestaan. Tuntuu, että he eivät ajattele minusta samalla tavalla kun minä heistä. Tulee jotenkin petetty olo. Tiedän että he viettävät ainakin joskus aikaa ihan kahdestaankin, mutta koko ajan tuntuu siltä, että he vain odottavat hetkeä jolloin voivat päästä minusta eroon. Heillä on yhteinen harrastus johon minulla ei paljoakaan ole mahdollisuutta osallistua.Toisen heistä olen tuntenut pari vuotta ja toisen reilun vuoden. Tämän ensimmäisen kanssa tunnen olevani enemmän ystäviä kuin jälkimmäisen, pidän häntä parhaana kaverina. Toivon että hän pystyisi ajattelemaan samoin minusta mutta tuntuu etei tämä ole mahdollista. Niinkun sanoin, tuntuu sen olevan nii, että minä olen se joka jätetään ulkopuolelle tästä meidän kolmikosta, ja... En tiedä, ehkä pelkään jääväni yksin. Heillä kummallakin on oma elämä elettävänä, tyttöystävät, mutta heillä ei ole mitään käsitystä kuinka paljon heitä tarvitsen, siksi tämä koulun loppuminen on alkanut mietityttää, että näemmekö enää juuri koskaan. Kun he viettävät aikaa tyttöystäviensä, tai toistensa kanssa, minä istun kotona miettimässä kuinka surkeaa elämäni on. Olisi mukavaa saada myös itselle tyttöystävä, johon voisin luottaa täysin. Ainakaan tällöin ei tarvitsisi olla niin riippuvainen kaverista. Olinkin kiinnostunut yhdestä tytöstä, tai siis olen vieläkin, mutta minulle selvisi juuri hänen olevan varattu, ehkä parempi niin, ainakaan ei tarvinnut nolata itseään jos olisin saanut sen verran rohkeutta kerättya, että olisin pyytänyt häntä kahville. Kieltävä vastaus sielä olisi todennäköisesti tullut. Ehkä vielä joskus löydän jonkun itsellenikin. Joskus tuntuu että olisi helpompaa vaan luovuttaa ja tehdä itsemurha, tiedän kuitenkin etten sitä voisi ainakaan täydessä tietoisuudessa tehdä, tiedä sitten mitä voisikaan tapahtua joku kaunis päivä, kun oikein masentaa ja tuntuu että kaikki kaatuu päälle, aivan niinkuin juuri nyt. Kaverin tai "ystäväni" ovat minulle kaikki kaikessa tällä hetkellä, asun pienessä perheessä, olen ainut lapsi ja mitään lohdutusta en juurikaan saa elämälleni siltä vanhemmalta joka vielä elämässäni on osallisena.
Nyt tuntuu, että ongelmani eivät ole mitään, vaikka viisi minuuttia sitten olisin ollut valmis hyppäämään talon katolta alas. Toivottavatsi olisi joku joka ymmärtää, tai edes joku joka ei pidä minua täysin idioottina. Kirjoitin tämän suuren masennuksen alaisena, joten teksti saattaa olla irtonaista ja sekavaa, mutta toivottavasti joku pystyisi kertomaan omia kokemuksia tai antamaan jotain neuvoja..kiitos.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ensiksikin, vaikka kuinka tuntuisi, että jollakin toisella voi olla suurempia ja konkreettisempiakin suruja kuin itsellä, ei se koskaan tee niistä omista huolista sen pienempiä. Tai vähemmän oikeutettuja. Se on sun oma elämäsi ja sen murheet eikä niitä voi verrata toisiin.
Mä olen sua kolme vuotta vanhempi, eikä mullakaan vielä ole mitään hajua mistään toiveammateista tai suuria suunnitelmia elämälle. Opiskelen ensimmäistä vuotta alaa, josta en ole edes varma onko se Se oikea, mutta en jaksa ajatella asiaa. Sen näkee sitten...
Nuo kaksi ensimmäistä vuotta kirjoitusten jälkeen eivät olleen niin sanotusti elämäni parhaita vuosia, koska en vaan saanut otetta mistään, sairastin masennusta eikä mulla ollut läheisiä ystäviä. Silloin tosiaan tuntui, että on niin syvällä jossain pimeässä kaivossa ettei sieltä koskaan pääse ylös ja halusin vaan kuolla. Mutta toisaalta, mussa on aina elänyt jokin ihme sisu, joka on estäny mua luisumasta totaaliseen pimeyteen.
Sitten syksyllä sain tän opiskelupaikan, muutin kauas vanhoista ympyröistä ja sen ihmisistä, jotka usein aiheutti vaan pahaa oloa. Sain todella hyviä ystäviä ja pikkuhiljaa on ruvennut tuntumaan siltä, että kuulun jonnekin ja olen vain oppinut elämään. Se ainainen suru on vaihtunut vihaksi ja raivoksi, mutta se kuuluu siihen paranemiseen, eikä se niin haittaa. Se on osa mun luonnetta ja ihmiset ymmärtää sen. Mutta siltikin pelkään välillä helvetisti, että ne pahat päivät tulee takaisin, koska joskus ne antaa vähän viitteitä itsestään. Mutta silloin on vaan yritettävä olla ajattelematta niitä ahdistavimpia asioita. Ja nukkua paljon!
Eikä ne sun kaverit välttämättä ajattele noin kuin sä luulet. Mä kyllä tiedän, että silloin kun ei itse ole vahvimmillaan niin kuvittelee kaikkien vihaavan itseään.
Äläkä mieti niin paljon sitä, että pitäisi löytää työ ja ammatti ja elämä. Kannattaa tunnustella asioita, ei kaikkea tarvitse heti lyödä lukkoon! Mäkin vaan hain tähän koulutukseen, pääsin ja löysin elämäni parhaat ihmiset!
Jos ei nyt jaksa, niin ajattele, että annat itsellesi vähän lomaa. Mä tiedän, että se tulevaisuuden ajatteleminen ei ole kovinkaan miellyttävää puuhaa...mutta aina ei voi jaksaa. Neuvoja en kai osaa antaa, kertoa vaan että ei kannata liikaa miettiä niitä asioita joita yhteiskunta sulta odottaa. Ja että vaikka nyt tuntuu siltä, että mikään ei onnistu, voi silti tulla parempiakin päiviä!
On varmasti monia, joille elämän suunta on epävarma. Tottakai isoja muutoksiahan sinullakin on edessä, mutta otat vain rauhallisesti ja katsot miten asiat sujuvat.
Opiskeluvaihtoehtojakin kannattaa pohtia tarkkaan. Olisi melko turhauttavaa varmasti opiskella, jos aihe ei kiinnosta yhtään.
Ystävistäsi jokunen sana. Todelliset ystävät kuuntelevat aina.
oon 19v, intistä vapautettu(tosin intti ois jo käyty muutenki) kotona asuva työtön, olis ees tiedossa omaan kämppään muutto nii tanssisin riemusta mutta siihenhä pitäis vissiin säästää 1-2kk vuokra ainakin. Kavereita on, yksinäinen olo ei oo mutta aika toimeton kun istun vaa himassa työttömänä, eikä töitä tunnu saavan. Lisää ei jaksa opiskella, datanomin ammatti oli paska valinta tiedän :F