"Kalifornian teknologiainstituutin Cosmic Backround Imager-kaukoputkella otetaan kuvia vanhimmasta olemassa olevasta valosta: ihmissilmä ei näe heikkoa mikroaaltosäteilyä maailmankaikkeuden ääristä. Uskotaan, että 95 prosenttia universumin massasta on ihmiselle näkymätöntä: tästä 50 prosenttia on tyhjiötä ja 45 prosenttia pimeää ainetta. (70 prosenttia ihmisaivoista käsittelee näköhavaintoja, mikä tarkoittaa että 70 prosenttia ihmisen tietoisuudesta on keskittynyt viiteen prosenttiin maailmankaikkeudesta.) Ilman teknisiä apuvälineitä emme pysty näkemään atomien rakennetta, geomagneettista kenttää, alueita joissa tähtiä muodostuu, virusten ominaisuuksia tai pimeässä vierellämme vuoteessa lepäävää ihmistä: tarkoittaako tämä ettei mitään näistä asioista ole olemassa?"
Siinä katkelma Antonella Gambotton kirjasta Pimennys Itsemurhamuistelmat. Kirjassa käsitellään jäljelle jääneiden surua kun läheinen tekee itsemurhan. Tällä palstalla pyörin koska kirjassa oli värisyttäviä kohtia aiheesta kun ihmiset tuntevat edesmenneen sukulaisensa/ystävänsä läsnäolon. Minusta on kummallista että jotkut kiven kovaa väittävät tietävänsä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, ja muutkin yliluonnolliset asiat ovat mielikuvituksen tuotetta. Liekö se jokin itsesuojeluvaisto, ettei halua tutkia yhtään syvemmin sellaisia asioita jotka ovat tuntemattomia, lisäksi kun toisetkaan eivät saisi tutkia.
Ymmärrettävää tosin että tuntematon pelottaa. Kirjassa puhutaan myös siitä että ihmisen tuntemukset (esim. kuolleen aistiminen lähellä) eivät ole aitoja vaan "aistiharhoja" johtuen kaipuusta.
"Ihmisolemus onkin ehkä vain yksi monista vaiheista hengellisessä kehityskulussa. Asiantuntijat pitävät kuolleita surevien keskuudessa yleisiä kokemuksia aistihavaintojen virheellisinä tulkintoina, jotka heijastavat syvää kaipuuta (ja samoin kuin unet, nämäkin kokemukset luovat mahdollisuuden toiveiden toteutumiseen) Minun kysymykseni on: entä jos tämä näkökulma onkin tulosta asiantuntijoiden aistihavaintojen virheellisistä tulkinnoista? (He haluavat kiihkeästi saada tunnustusta tutkimukseen käytetystä työstä, he toivovat saavansa varmistuksen siitä että maailma on turvallinen - ja se tarkoittaa että maailma voidaan kvantifoida heidän aistiensa avulla.) He pitävät omaa maailmakuvaansa oikeana, eikä muita mahdollisuuksia edes oteta huomioon. (Patologista suuruudenhulluutta, Herr Doktor.) Tällainen älyllinen fasismi pöyristyttää minua. Heidän suvaitsemattomuutensa ei kenties ole pahantahtoista, mutta jyrkkää sen on. Filosofinen likinäköisyys suojautumismekanismina."
Hyvä kirja minusta, kirjoittajalla on mielenkiintoisia mielipiteitä. Minullakin kun on tullut vastaan paljon erikoisia ja varsin vahvoja tuntemuksia, enkä oikein tiedä miten niihin tulisi suhtautua. Vaikea niistä kellekään on puhua koska epäuskoisia katseita siitä saa vain osakseen :D Mitä luulette, miksi ihminen pystyy muka ns. älyllään ymmärtämään enemmän kuin tuntemuksillaan? Miksi nämä tuntemukset joita tulee kun aistimme näkymätöntä maailmaa, ovat epätosia, harhoja tai pelkkää mielikuvitusta? Kun eivät nekään kai taivaasta tipahda..
Hyvää yötä kaikille ;)
Siinä katkelma Antonella Gambotton kirjasta Pimennys Itsemurhamuistelmat. Kirjassa käsitellään jäljelle jääneiden surua kun läheinen tekee itsemurhan. Tällä palstalla pyörin koska kirjassa oli värisyttäviä kohtia aiheesta kun ihmiset tuntevat edesmenneen sukulaisensa/ystävänsä läsnäolon. Minusta on kummallista että jotkut kiven kovaa väittävät tietävänsä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, ja muutkin yliluonnolliset asiat ovat mielikuvituksen tuotetta. Liekö se jokin itsesuojeluvaisto, ettei halua tutkia yhtään syvemmin sellaisia asioita jotka ovat tuntemattomia, lisäksi kun toisetkaan eivät saisi tutkia.
Ymmärrettävää tosin että tuntematon pelottaa. Kirjassa puhutaan myös siitä että ihmisen tuntemukset (esim. kuolleen aistiminen lähellä) eivät ole aitoja vaan "aistiharhoja" johtuen kaipuusta.
"Ihmisolemus onkin ehkä vain yksi monista vaiheista hengellisessä kehityskulussa. Asiantuntijat pitävät kuolleita surevien keskuudessa yleisiä kokemuksia aistihavaintojen virheellisinä tulkintoina, jotka heijastavat syvää kaipuuta (ja samoin kuin unet, nämäkin kokemukset luovat mahdollisuuden toiveiden toteutumiseen) Minun kysymykseni on: entä jos tämä näkökulma onkin tulosta asiantuntijoiden aistihavaintojen virheellisistä tulkinnoista? (He haluavat kiihkeästi saada tunnustusta tutkimukseen käytetystä työstä, he toivovat saavansa varmistuksen siitä että maailma on turvallinen - ja se tarkoittaa että maailma voidaan kvantifoida heidän aistiensa avulla.) He pitävät omaa maailmakuvaansa oikeana, eikä muita mahdollisuuksia edes oteta huomioon. (Patologista suuruudenhulluutta, Herr Doktor.) Tällainen älyllinen fasismi pöyristyttää minua. Heidän suvaitsemattomuutensa ei kenties ole pahantahtoista, mutta jyrkkää sen on. Filosofinen likinäköisyys suojautumismekanismina."
Hyvä kirja minusta, kirjoittajalla on mielenkiintoisia mielipiteitä. Minullakin kun on tullut vastaan paljon erikoisia ja varsin vahvoja tuntemuksia, enkä oikein tiedä miten niihin tulisi suhtautua. Vaikea niistä kellekään on puhua koska epäuskoisia katseita siitä saa vain osakseen :D Mitä luulette, miksi ihminen pystyy muka ns. älyllään ymmärtämään enemmän kuin tuntemuksillaan? Miksi nämä tuntemukset joita tulee kun aistimme näkymätöntä maailmaa, ovat epätosia, harhoja tai pelkkää mielikuvitusta? Kun eivät nekään kai taivaasta tipahda..
Hyvää yötä kaikille ;)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tieteet ovat kiinnostavia ja kiehtovia, mutta silti ihmettelen tieteilijöiden jatkuvan vimman selittää kaikki vähänkin erikoisempi "kaipuulla" ja "lohdunhakemisella".
Mieleeni nimittäin tuli ajatus että mitähän kaipuuta sellainen ihminen kokee, joka kohtaa sellaisen oudon olennon, hengen tai läsnäolon tuntemuksen joka on vastenmielinen? Jos ihmisellä on ollut esim. todella pirullinen eukko mummona ja tämä sitten kuolla kupsahtaa, ja tuntuu ikäänkuin kummittelevan mökkipahassaan, niin kuka ihme sellaista ihmishirviötä ja riivinrautaa mitenkään kaipaa...? Tai kuka kaipaa poltergeisteja? Yksi teoria tietysti voisi olla että poltergeistit ovat ylienergisten, tasapainottomien ihmisten oman elämänenergian purkauksista johtuvia - olisivatko sitten henget ja "läsnäolotkin" vain jonkinlaisia aivojen koronapurkauksia...
Mitä taas tulee lohtuun, niin voi olla sellaisiakin ihmisiä jotka kokevat tämän elämisen äärimmäisen vastenmielisenä ja mieluummin olisivat koskaan enää elämättä, mutta silti uskovat että kuolema (valitettavasti) ei ole loppu. Eli ei se lohdunhakeminenkaan aina selitä sitä että uskoo jonkinsorttiseen kuolemattomuuteen.
Voiko kukaan "kivenkovaa väittää" yhtään mitään vai onko yhden merkitsevä sana toisen väitös, monesti toki.
Kuolemasta ja pahuudesta on monta opusta viritelty ja tehty aivan kuten elämästä ja hyvyydestä.
Saattaapa tosiaan olla niin että "todella pitkässä juoksussa" ruumiillisuus on vain eräs "etappi" henkisyydessä.
Itse olen taipuvainen uskomaan siihen että omakohtaisten "uusien" asioiden kohdalle osuessa ihminen toimii kokolailla luontevasti kokonaisuutta ajatellen :)