lisääntyneet hallitsemattomalla vauhdilla, perheiden hätä on uusi kansantauti.Lasten huostaanotot ovat lisääntyneet hälyyttävällä tavalla.Näin kirjoittaa viimeisin Suomen Kuvalehti.
Miten tähän on tultu? Hyvinvointi Suomessa!
En minä ainakaan muista neukku-ja pula-aikoina lapsena mitään erityistä pahoinvointia kokeneeni, josta olisi hirveitä traumoja jäänyt.
Miksi tänä päivänä puhutaan aikapommin olevan päällä, koska yhä useammat lapset oirehtivat vaikeasti, onko tosiaan näin huonosti asiat yhdessä maailman rikkaimmassa maissa?
Miten tähän on tultu? Hyvinvointi Suomessa!
En minä ainakaan muista neukku-ja pula-aikoina lapsena mitään erityistä pahoinvointia kokeneeni, josta olisi hirveitä traumoja jäänyt.
Miksi tänä päivänä puhutaan aikapommin olevan päällä, koska yhä useammat lapset oirehtivat vaikeasti, onko tosiaan näin huonosti asiat yhdessä maailman rikkaimmassa maissa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
ruotsissa on aivan valtavasti nuoria ihmisiä eläkkeellä jo kaksikymmentävuotiaasta. Luultavasti tämä uusi hallitus tekee siitä hommasta lopun. Vaikken minä yhdy siihen itse. Olen sitä mieltä että yhteiskunnan on muututtava ettei heikommat jäisi jalkoihin.
jo 20-vna eläkkeelle, eihän siinä voi olla elämällä enää mitään sisältöä eikä toivoa.Jotain vaikkapa tuettua työllistämiskuvioita toivoisi hallituksen heille keksivän.
huonolta näyttää. Kiire, stressi, paineet päästä eteenpäin työelämässä. Kaikki nämä vaikuttavat perheisiin. Vanhemmilla ei enää ole aikaa lapsilleen ja lapset joutuvat "aikuistumaan" liian varhain. Nykyään näkee 9 - 12-vuotiaita yömyöhään ulkona ja kaljakassit kädessä. Kukaan ei ole huolehtimassa heistä, heillä ei ole rajoja, koska kukaan ei ole asettamassa niitä. Ja useimmiten isovanhemmat asuvat kovin kaukana.
pöyristyttävää nähdä alle kymmenvuotiaita lapsia nurkilla hillumassa kaljapullot kädessä.
Juuri tuo että lapsille ei aseteta rajoja, jotka loisivat turvallisuutta, osoittaa sen että vanhemmuus on hukassa.Lapsista ei välitetä, eikä anneta aikaa, sitä mitä lapsi kipeimmin tarvitsisi.
Minä en nyt tarkalleen muista, olisinko ollut jotain vähän päälle 20 vee, kun ensimmäisen kerran kaljaa maistoin, johonkin niihin aikoihin kun se vapautui maitokauppoihin.
Aika aikaansa kutakin. Onnettomia perheitä ja onnettomia lapsia on ollut ennenkin, ainakin suurissa ikäluokissa. Oli alkoholismia, rahattomuutta, yksinhuoltajuutta. Kunnat eivät tukeneet mm. yksinhuoltajaperheitä eikä ns. sosiaaliavun automaattisuus ollut todellakaan tapana suurten ikäluokkien ollessa lapsena. Kun rahaa ei ollut, ei ollut ruokaakaan, eikä leipakasseja jakavaa kirkkoa silloin ollut paikalla auttamassa. Maailman kasvot eli yhteiskunnan ovat olleet kovat ennenkin.
Kyllä minulle on traumoja lapsuudesta jäänyt, elimme kirjaimellisesti nälässä monta kertaa eikä vaatteitakaan juuri ollut. Häpeä oli ainainen seuralainen ja yksinäisyys. Ei ollut paikalla lapsipsykologeja eikä muitakaan apuja, pärjätä piti tai muuten jäi jalkoihin. Se on edelleen elämän laki.
Pehmeä ja ymmärtävä syli koko elämäniän on vain unelmaa. Jokaisen sukupolven on lunastettava paikkansa. Myös meidän lastemme ja lastenlastemme.
Ehkä aika kultaa muistot, mutta et viitsisi noin yleistää, että ennen se oli onnen aikaa. Jos sinulla on ollut, niin ei ole kaikkien laita ja meitä muita on paljon. Ongelmia on aina ollut ja huono-osaisuutta, emme me ole tasa-arvoisia millään mitalla mitattuna koskaan.
Kun nyt päiväillään tätä nykylasten asemaa, pitää katseen kiinnittyä myös heidän vanhempiinsa ja vanhempien arvomaailmaan. Miksi nykynuoret eli nuoret vanhemmat eivät saa aikaan joukkoliikettä parantaakseen perheiden elinehtoja? Siksi, että ne ovat kohtuullisen hyvät kuitenkin ja siksi, että nuoret perheet ovat kasvaneet tavaramaailmassa, jossa menestymisen merkit ovat tärkeämmät kuin perheen hyvinvointi. Siksi he eivät ole halukkaita nousemaan barrikadeille.
Kuulun sukupolveen, joka kapinoi ja sai aikaan muutoksia. Perhepäivähoito jotakuinkin kaikille lapsiperheille on yksi niistä, nuorten lapsiperheiden erilaiset tuet ovat niistä myös esimerkki, työlainsäädännöstä pitkät äitiyslomat ja lomat yleensäkin. Niin myös porrastetut lapsilisät ja sosiaalipuolella työttömyysjärjestelmän parannukset ym ym.
Nämä nykynuoret nysväävät paikoillaan ja ruikuttavat. Silloin ei oikeasti heidän mielestään ole asiat huonosti. Niin sen näen. Vai pitäisikö isovanhempien muka ryhtyä aikuisten lastensa puolesta kapinoimaan, kun nämä itse eivät halua?
Jos jotakin isovanhempana tai seniorina tai vanhana ukkona tai akkana haluaa tehdä,se on vapaaehtoistyö tai mene mukaan poliittiseen toimintaan, kansalaisjärjestöön jne. Kyllä tekevälle ja haluavalle seniorille riittää puuhaa lapsiperheiden ja lapsien hyväksi tavalla ja toisella. Päivittely ja hurskastelu ei lapsia auta. Eikä sitäkään pääse pakoon, että meidän kasvatusvirheemme ja käsityksemme hyvästä elämästä näkyvät nyt. Kuitenkin penään myös nykynuorilta vastuunottoa, sitäkään ei pääse pakoon.
Varmasi osa huostaanotoista johtuu siitä, että lapsiperheiden tilannetta seurataan tarkemmin. Koulu, päiväkoti tai naapuristo ilmoittaa viranomaisille. Kynnys on tänä päivänä matalampi, mikä on hyvä.
Kuulun itse siihen sukupolveen joka oli kuuden vanhana ”iso akka”. Maaliskuussa syntyneenä menin kouluun vasta seitsemän vuoden iässä. Olin toista vuotta yksin päivät kotona, kun vanhemmat olivat töissä. Ensin lukkojen takana sisällä. Siitä naapurit tekivät lastensuojelu ilmoituksen. Sen jälkeen lukkojen takana ulkona. Sisään en päässyt lämmittelemään kuin eteiseen ja elin iltaan asti parilla voileivällä ja maidolla joka usein oli hapanta.
Kyllä siinä huostaanottoa olisi tarvinnut. Lapsuusmuistoina päällimmäisenä on jatkuva nälkä ja vilu, eikä se rahattomuudesta johtunut. Molemmat vanhemmat kävivät töissä ja meillä oli isän perintörahoilla rakennettu omakotitalo, pieni mutta kuitenkin. Kyvyttömiä vanhempia oli ennenkin.
että kun nykyisin on niin paljon erilaisia tukimuotoja,sosiaaliavustuksia, toimeentulotukia ym ,joita ennen ei ollut,niin siitä huolimatta kaikenlainen pahoinvointi on lisääntynyt lapsilla.
Ikäänkuin vaikuttaisi siltä, että hyvinvointi tuottaakin pahoinvointia.
En ole minäkään kultalusikka suussa syntynyt, muistan vieläkin sen lapsen häpeän ,kun oppikoulussa olin luokan ainoa vapaaoppilas.
luulee moni. Eihän se näin ole, vaan lapsi vaatii oman aikansa. Itse sain lapset biologisesti viime tipassa. Olin ehtinyt luoda oman uran ja pidin lapsia todella arvokkaina, myös mieheni. Olimme ehtineet elää tietynlaista elämää aikansa ja lasten kanssa puuhailu tuntui mielekkäältä. Olemme panostaneet ihmissuhteisiin ja esim kotimme oli aina avoin kavereille tietyin rajoituksin. Lapset esim. rajoittivat elämää sillä tavoin, että tietyssä vaiheessa en juuri katsonut televisiota. Hoidosta hain heidät viiden maissa ja ilta yhdeksään asti meillä oli yhteistä aikaa. Vasta, kun he nukkuivat, aloitin seuraavan päivän töiden valmistelut. Minulla ei ollut sukulaisia lähistöllä, mies asui eri paikkakunnalla. Ennen omia lapsia olin paljon naapuruston lasten kanssa, lapselle on tärkeää, että ympäristössä asuu hyväksyviä aikuisia. Tässä on meidän ikäisilläkin tehtäväkenttää. Itseäni ihmetyttää, kun kaikenikäiset pystyvät juhlimaan keskellä viikkoakin. Ei moinen ollut mahdollista työelämässä ollessani, arki-illat olivat perheelle.