Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises — vierasta lämmititkin!
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.
Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.
Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,
houreen, jok’ katoaa, kun sitä kohti sa käyt.
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.
V. A. Koskenniemi: Elegioja, 1917
Kuten kaikki joskus, olen minäkin ollut yksin. Istuin ulkoterassilla ja join mehua purkista, josta kukaan muu ei ollut juonut. Sinä hetkenä näin maiseman. Tuota nimenomaista maisemaa kukaan ei aiemmin ollut nähnyt. En silti ollut yksin, vaan osana kokonaisuutta. Tutun tilan muistot eivät kahlinneet minua kylmän terassin tuoliin, vaan synnyttivät kauniin, ilmoille kuulumattoman laulun, johon yhdyin. Aiemmin olin keskellä ihmisiä: puhetta, mitä erilaisimpia ilmeitä ja vilkkaita jalkoja ja käsiä. Keskellä sitä kaikkea minä olin orpo, mutten toki ainut. Olin siinä ajassa ja paikassa, mutta mieleni ei yhtynyt yhteenkään toiseen. Aistin ihmiset ympärilläni, mutta puoliakaan en tuntenut. Tunsin käden hipaisevan kättäni, mutta ohitseni kulkeneen ajatuksia en aistinut, edes arvannut.
V. A. Koskenniemen runo Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin on vuodatus. Se on raskaan kiven vierittämistä sydämen päältä, kurkkua painavan palanvuolemista yhdeksi pitkäksi säkeistöksi, joka kertoo ihmisyyden surullisesta puolesta. Säkeet eivät ole loppusoinnullisia, mutta tässä laulussa loppusointujen perään ei katsota. Runo on Elegioja-runokokoelman Elegioja-sarjassa todellinen elegia siitä, mitä on olla ihminen. Elämisen ei kuulu olla helppoa. Tämän Koskenniemi oli kenties juuri ennen runon kirjoittamista itse kokenut. Yksisäkeistöisen runon nieleminen sellaisenaan vaatii ponnistuksia. Se on elämän kitkerää ruokaa kaikille, totuus, joka jokaisen on joskus pakko niellä.
Jos yksinäisyyttä käsitteenä aletaan purkaa, täytyy muistaa, että vain ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Esimerkiksi monet eläimet hakeutuvat toistensa seuraan vain lisääntymistarkoituksessa. Koko muun elämänsä ne viettävät yksin, mutta se on täysin tarkoituksenmukaista. Koska ihminenkin on eläin, ei yksinäisyyttä voida määritellä tunnetilaksi, joka syntyy, kun muita ei ole lähistöllä aistein havaittavissa. Yksinäisyys on ihmisellä pikemminkin yhteenkuuluvuuden tunteen puuttumista. Ihmiselle tieto siitä, että hän on maailmassa jonkin asian suhteen vailla ymmärrystä, aiheuttaa yksinäisyyden onton olon.
Koskenniemen runoa voisi verrata Stingin kappaleeseen Englishman in New York. Molemmissa taideteoksissa ollaan ”kaiken keskellä yksin”. Niissä leijutaan tyhjässä maailmankaikkeudessa, jonne kellään muulla ei ole avainta. Vaikka tyhjyyteen toisen mieli varkain pääsisikin, ei se voisi ymmärtää yksinäistä ajatusta; amerikkalaiset eivät voisi koskaan ymmärtää englantilaismiestä New Yorkissa. Hänelle keskipäivän vilkas Time Square on vain tyhjä aukio. Ihminen ihmisten keskuudessa on vain yksinäinen muukalainen.
Rakkaus on monien runojen aihe, niin tämänkin. Rakkauden voisi jopa ajatella olevan jossain määrin yksinäisyyden vastakohta. Molemmat ovat yhtä kaikki ihmisen keksimiä käsitteitä. On varmasti mahdoton määritellä, missä vaiheessa meille on lajinkehityksessä muodostunut tarve tulla rakastetuksi, ehkä samalla yksinäisyyden tulon kanssa. Koskenniemen runossa rakkaus on tärkeässä roolissa. Se on horisontin pakopiste, jota kohti matkataan, mutta jota ei koskaan kukaan täysin voi saavuttaa. Se on pakopiste yksinäisyydestä. Runon päähenkilö, joka elegiaa vuodattaa, on juuri joutunut kokemaan uuden pettymyksen. Hän oli koonnut rohkeutensa ja ponnistanut kohti taivaanrantaa vain huomatakseen, ettei meri vielä ollut jäässä.
”Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut, / houreen, jok’ katoaa, kun sitä kohti sa käyt.” Kun ystävälle tai rakastetulle paljastaa itsensä, kuten runossa tehdään, joutuu usein pettymään, sillä sielunveljet ja -sisaret on tarkoitettu vain harvoille javalituille. Alastomana ilman suojaa toisen kohtaaminen vaatii rohkeutta, ja juuri kun herää into siitä, että toinen todella ymmärtää, täytyy taas pettyä. Ihminen on luotu olemaan yksin omassa ainut-laatuisuudessaan ja peittämään alastomuutensa muilta. Päinvastoin kuin eläimet, ihminen tuntee häpeää omista virheistään ja siksi peittää itsensä vaattein ja epäaidolla käytök-sellä. Tällainen ihminen ei osaa tunnistaa toista kaltaistaan, ja niin on ihmisen kohtalo olla ikuisesti yksin. Runossa on teemana tämä häpeän ihmiselle luoma helvetti, jonka jo Raamatun Aatami tunsi.
Runossa annetaan ymmärtää, että yksinäisyys on pysyvä olotila elämässä. Ei runojenkaan suhteen saa kuitenkaan olla liian sinisilmäinen. Runon päähenkilö uskoo itse epätoivoisessa mielentilassaan näin, mutta tie pois yksinäisyydestä löytyy, jos sitä jaksaa etsiä. Kun meri jäätyy, voi ihminen luottavaisin mielin astella kohti rakkauden horisontin lämmittävää hehkua. ”– – yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot, / yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket. / Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.” Varjon taakan voi kuitenkin toinen varjo jakaa. Ehkäpä seuraavan kerran, kun käteni hipaisee toisen ihmisen kättä ja kun katseemme kohtaavat, vallitsee välillämme suora, rehellinen ymmärtämys. Enempää ei rakkaus tai ystävyys välttämättä tarvitse. Yksinäisyyttä ei saa ajatella välttämättömyytenä. Vielä myöhään syksyllä kannattaa terassilla pitää kahta tuolia, sillä juuri silloin joku saattaa nähdä terassin valon horisontin hehkuna.
[ Essee (luullakseeni) : P.Mankinen ]
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises — vierasta lämmititkin!
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.
Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.
Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,
houreen, jok’ katoaa, kun sitä kohti sa käyt.
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.
V. A. Koskenniemi: Elegioja, 1917
Kuten kaikki joskus, olen minäkin ollut yksin. Istuin ulkoterassilla ja join mehua purkista, josta kukaan muu ei ollut juonut. Sinä hetkenä näin maiseman. Tuota nimenomaista maisemaa kukaan ei aiemmin ollut nähnyt. En silti ollut yksin, vaan osana kokonaisuutta. Tutun tilan muistot eivät kahlinneet minua kylmän terassin tuoliin, vaan synnyttivät kauniin, ilmoille kuulumattoman laulun, johon yhdyin. Aiemmin olin keskellä ihmisiä: puhetta, mitä erilaisimpia ilmeitä ja vilkkaita jalkoja ja käsiä. Keskellä sitä kaikkea minä olin orpo, mutten toki ainut. Olin siinä ajassa ja paikassa, mutta mieleni ei yhtynyt yhteenkään toiseen. Aistin ihmiset ympärilläni, mutta puoliakaan en tuntenut. Tunsin käden hipaisevan kättäni, mutta ohitseni kulkeneen ajatuksia en aistinut, edes arvannut.
V. A. Koskenniemen runo Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin on vuodatus. Se on raskaan kiven vierittämistä sydämen päältä, kurkkua painavan palanvuolemista yhdeksi pitkäksi säkeistöksi, joka kertoo ihmisyyden surullisesta puolesta. Säkeet eivät ole loppusoinnullisia, mutta tässä laulussa loppusointujen perään ei katsota. Runo on Elegioja-runokokoelman Elegioja-sarjassa todellinen elegia siitä, mitä on olla ihminen. Elämisen ei kuulu olla helppoa. Tämän Koskenniemi oli kenties juuri ennen runon kirjoittamista itse kokenut. Yksisäkeistöisen runon nieleminen sellaisenaan vaatii ponnistuksia. Se on elämän kitkerää ruokaa kaikille, totuus, joka jokaisen on joskus pakko niellä.
Jos yksinäisyyttä käsitteenä aletaan purkaa, täytyy muistaa, että vain ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Esimerkiksi monet eläimet hakeutuvat toistensa seuraan vain lisääntymistarkoituksessa. Koko muun elämänsä ne viettävät yksin, mutta se on täysin tarkoituksenmukaista. Koska ihminenkin on eläin, ei yksinäisyyttä voida määritellä tunnetilaksi, joka syntyy, kun muita ei ole lähistöllä aistein havaittavissa. Yksinäisyys on ihmisellä pikemminkin yhteenkuuluvuuden tunteen puuttumista. Ihmiselle tieto siitä, että hän on maailmassa jonkin asian suhteen vailla ymmärrystä, aiheuttaa yksinäisyyden onton olon.
Koskenniemen runoa voisi verrata Stingin kappaleeseen Englishman in New York. Molemmissa taideteoksissa ollaan ”kaiken keskellä yksin”. Niissä leijutaan tyhjässä maailmankaikkeudessa, jonne kellään muulla ei ole avainta. Vaikka tyhjyyteen toisen mieli varkain pääsisikin, ei se voisi ymmärtää yksinäistä ajatusta; amerikkalaiset eivät voisi koskaan ymmärtää englantilaismiestä New Yorkissa. Hänelle keskipäivän vilkas Time Square on vain tyhjä aukio. Ihminen ihmisten keskuudessa on vain yksinäinen muukalainen.
Rakkaus on monien runojen aihe, niin tämänkin. Rakkauden voisi jopa ajatella olevan jossain määrin yksinäisyyden vastakohta. Molemmat ovat yhtä kaikki ihmisen keksimiä käsitteitä. On varmasti mahdoton määritellä, missä vaiheessa meille on lajinkehityksessä muodostunut tarve tulla rakastetuksi, ehkä samalla yksinäisyyden tulon kanssa. Koskenniemen runossa rakkaus on tärkeässä roolissa. Se on horisontin pakopiste, jota kohti matkataan, mutta jota ei koskaan kukaan täysin voi saavuttaa. Se on pakopiste yksinäisyydestä. Runon päähenkilö, joka elegiaa vuodattaa, on juuri joutunut kokemaan uuden pettymyksen. Hän oli koonnut rohkeutensa ja ponnistanut kohti taivaanrantaa vain huomatakseen, ettei meri vielä ollut jäässä.
”Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut, / houreen, jok’ katoaa, kun sitä kohti sa käyt.” Kun ystävälle tai rakastetulle paljastaa itsensä, kuten runossa tehdään, joutuu usein pettymään, sillä sielunveljet ja -sisaret on tarkoitettu vain harvoille javalituille. Alastomana ilman suojaa toisen kohtaaminen vaatii rohkeutta, ja juuri kun herää into siitä, että toinen todella ymmärtää, täytyy taas pettyä. Ihminen on luotu olemaan yksin omassa ainut-laatuisuudessaan ja peittämään alastomuutensa muilta. Päinvastoin kuin eläimet, ihminen tuntee häpeää omista virheistään ja siksi peittää itsensä vaattein ja epäaidolla käytök-sellä. Tällainen ihminen ei osaa tunnistaa toista kaltaistaan, ja niin on ihmisen kohtalo olla ikuisesti yksin. Runossa on teemana tämä häpeän ihmiselle luoma helvetti, jonka jo Raamatun Aatami tunsi.
Runossa annetaan ymmärtää, että yksinäisyys on pysyvä olotila elämässä. Ei runojenkaan suhteen saa kuitenkaan olla liian sinisilmäinen. Runon päähenkilö uskoo itse epätoivoisessa mielentilassaan näin, mutta tie pois yksinäisyydestä löytyy, jos sitä jaksaa etsiä. Kun meri jäätyy, voi ihminen luottavaisin mielin astella kohti rakkauden horisontin lämmittävää hehkua. ”– – yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot, / yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket. / Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.” Varjon taakan voi kuitenkin toinen varjo jakaa. Ehkäpä seuraavan kerran, kun käteni hipaisee toisen ihmisen kättä ja kun katseemme kohtaavat, vallitsee välillämme suora, rehellinen ymmärtämys. Enempää ei rakkaus tai ystävyys välttämättä tarvitse. Yksinäisyyttä ei saa ajatella välttämättömyytenä. Vielä myöhään syksyllä kannattaa terassilla pitää kahta tuolia, sillä juuri silloin joku saattaa nähdä terassin valon horisontin hehkuna.
[ Essee (luullakseeni) : P.Mankinen ]
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.