Varhaisin muisto koirasta...

oli kans aikas vaikee. Menin kylään yhen poitsun luo ja sillä oli joku iso koira. Tais olla luokkaa berhantilainen. Mulla oli kaikki uudet kuteet päällä ja juhlatunnelma. Olin vähän rakastunu siihen gundiin. Mut koira perhana tuli kauheella vauhilla suoraan mun kimppuun eteisessä ja kuolas ja nuoli naaman ja laitto meikit ihan paskaks. Voi että mä häpesin. Ja kirosin mun kuteitteni puolesta. Kauhee koira. Ei mitään tapoja.

Minun eka muisto jostain alitajunnasta (ei ollut silloin vielä omaa koiraa),kun olin joku vaahtosammuttimen kokoinen ja oltiin äidin kanssa kävelyllä omakotialueen keskellä,jossa asuimme ,pienessä puistossa.Yht´´äkkiä jostain ryntäsi mielettömän iso saku,joka suoraan naamaani "kiinni".Siis pussaamaan ihan mahottomana :=).

Äitini pelästyi ihan kauheasti,kun luuli erttä koira purisi.Koiran isäntä juoksi myös pelästyneenä paikalle,ja kovasti anteeksi pyydellen,koska ei ymmärtänyt miksi niin tottelevainen koira oli karannut minun luokse.

No,en minä pelästynyt,kun vissiin syntymästä saakka eläinrakas olen ollut ja kaikista madoista lähtien tykännyt ,minähän olin onnesta mykkyränä ihanasta "nallekaverista".Myöhemmin kun äitini oli jutellut miehen kanssa joskus,niin mies ei todellakaan ymmärtänyt,mikä sille koiralle tuli,kun ei koskaan sitä ennen tai jälkeen noin ollut tehnyt.Ja oli siis ihan kiltti ja hyvinkin tottelevainen koira.

oli kotona aina koira(sekarotuisia)ja muistan kun Taru hävisi(Äiti ei hennonnut kertoa meille lapsille että se oli jouduttu lopettamaan) se oli tosi surullista.

muistoni on perheemme ajokoirasta. Olin kai kolmen-neljän vuoden välillä. Loikoilin lattialla ja tämä ajokoira makoili vieressäni ja nuoli naamaani. Muutoin en koirasta juurikaan paljon muista, mutta tämä tapaus on jäänyt muistoihin. Koira ei ollut meillä kovin montaa vuotta, kun metsästyreissulla juoksi avonaiseen lietekaivoon ja löydettiin liian myöhään. Eli hukkui "siihen itseensä". Hyvä että olin niin pieni etten muista siitä mitään.

mutta ok,muistan serkkujen rotikan ja toisen perheen kaksi ajurie,beaglen ja suomen ajurin,seuraavina muistoina onkin kummankin naapurin sakemannit jotka on mua purreet,uros toisella,narttu toisella naapurilla.Uroksen elämä oli tylsää,sen ymmärrän,nartun käytöstä en vieläkään..

vanhempieni kertoman mukaan heti kun pystyin konttaamaan yritin mennä kaikkien näkemieni koirien lähelle. Maalla jossa kävimme oli karjalankarhukoira Pilkki joka asui koko ikänsä ulkona. Istuin sen seurassa aina kun vanhempieni silmä vältti. Pilkistä kerrottiin sen olevan äreän, mutta minulle ei koskaan tehnyt mitään pahaa. Pilkki on ehkä eka joka on jäänyt mieleeni lähtemättömästi.

Meillä oli mamin luona Piikkiössä sakemanneja. Ensimmäinen oli Frey ja kun sen aika jätti, tuli FreyII. Se oli kai se toinen joka minua veti pulkassa ympyrää eräällä tontilla. Olin varmaan jotain kolme-neljä- vuotias.

olin vanhempien kanssa grillaamassa takapihalla, kun naapurin koira tuli siihen kyttäämään ja lopputulos oli että se puri minua käteen, arpi on yhä muistona. :) Se oli jonkinlainen pikkuinen villakoira, on minulle kerrottu. Muistan vain että se oli hyvin tumma.

Se on ensimmäinen muisto jonka itse muistan. Kuvista olen nähnyt että nukuin 1-vuotiaana päiväunia lattialla kummin ison sakemanniuroksen vieressä. Se kuulemma pyöritteli minut valtaisalla kuonollaan pois peitoltani aikuisten silmän välttäessä ja asettui itse siihen ylväästi makaamaan, mutta teki sen niin hellävaroen että vauva ei koskaan äännähtänytkään. :D

Se tapaus purevan pikkukoiran kanssa olisi taatusti saanut minut pelkäämään koiria koska omaa koiraa meillä ei silloin ollut, mutta onneksi se kummi tuli meille sakemanneineen tämän tästä, niiden kanssa mulla ei ollut mitään mahdollisuutta oppia pelkäämään koiria. Sain joka kerta nuhteita kun halin koirat ensin enkä meinannut muistaa tervehtiä ihmisiä ollenkaan. Oli kuulemma huonoa käytöstä. >:-/

Varhaisin muisto koiristani liittyy suomepystykorva Rippeen, joka oli jo perheessäni ennen syntymääni. Muistan kuinka Rippe aina seurasi minua jokapaikkaan ja oli metsästysretkien jälkeen riemuissaan taas nähdessään minut. Kerran olin mennyt leikkimään Ripen tarhaan ja nukahtanut koirankoppiin Ripen viereen. Äiti ja isä tietenkin hädissään etsineet kunnes tajusivat katsoa koiran tarhasta. Siellä minä vedin sikeitä Ripen kainalossa. ;)) Rippe kuoli ollessani seitsemän vanha. Saan kiittää Rippeä siitä, että minulla on ainoastaan hyviä kokemuksia koirista varhaislapsuuden ajalta.

oli koiria kun olin pieni mutta niistä en muista erityisiä juttuja.
yhdellä naapurilla oli Berhandilainen ja sen muistan että se oli niin valtavan iso. se kuitenkin käveli minun perässä siellä ulkona ja jopa istuikin ja antoi tassua.