En tiedä mihin tätä olo purkaisin...
Mulla kaksi ihanaa lasta. Hermot vaan ei kestä niiden kitinää. Huudan ja karjun heille, 2 ja 3v. eiväthän he ole syypäitä tähän.
Mies on ihana, mutta hänelle huudan ja karju. Kävin jo päälle yksi ilta. Niin kovin suutuin, ja tyhjästä. Palo vaan päre.
Töihin pitäisi palata, mutta en voi sillä selkävaivat estävät. Lääkkeitä syön ja hajoan tähän tilanteeseen.
Tänään vein sovitusti lapset yö kylään, kuten oli sovittu. Sillä suutuin ihan täysin isälleni. Heitin lasista vedetkin hänen päälle. Taas vanhempani laittoivat pikku veljeni, 27v, minun lasteni edelle. Vanhempani hyysäävät täysin saamatonta veljeäni ja minua suututtaa se aivan täysin. Huusin ja räyhäsin vanhemmilleni kuin murkku ikäinen.
Mä olen niin loppu. En jaksa enää. Tänäänkin olen Lyricaa kipuihin ottanut enemmän kuin normaalista ja pari ylimääräiset panacodit vain jotta saisin pään sekaisin ja pääsisin hetkeksi karkuun kaikkea tätä ahdistusta. Kaikki ahdistaa, tekemättömät työt kotona. Ahdistaa koko oleminen. Ahdistaa ajatus että taas maanantaina vien itkevät lapset päiväkotiin, jotta saisin itse kuntouttaa itseäni. Ja silti vaan itken omaa pahaa oloani. Kaikki kaatuu. Talous ja työt. Kukaan ei oikeasti ymmärrä ahdistustani. Kärsin ja pelkään jo nyt että lapsestani tulee koulu kiusattu kuten itse aikoinani olin. Kärsin syyllisyyttää siitä että 7-vuotiaana "varastin" äitini kolikoita ja ostin niillä karkkia. Kärsin siitä syyllisyyttä sillä vanhempani syyllsitivat ja toruivat minua niin paljon. Kärsin kun en saa samaa huomiota kuin veljeni, vaikka olen ollut hyvä lapsi. Kaikkeni olen tehnyt miellyttääkseni vanhempiani, mutta mikään ei riitä. Veljeni on itsekeskein p.ainen. ja silti vanhempani hyysäävät häntä. Ja minä joka olen todella loppu ja uupunut saan osakseni vain kummastelua jaksamattomuudesta ja isäni hoitaa kyllä hoitaa veljeni tytärtä, mutta minun lapsiani ei viitsi hoitaa.
Ääh en mä jaksa tallaista... Otan pari huikkaa viinaa tähän päälle niin eiköhän huolet unohdu.
en tiedä kuka on kehunut äitiyden onnea. Minulla vaan kaikki kaatuu niskaan... Eihän tästä saa kukaan edes tollua. Mutta olkoot. En mä jaksa enää yrittää...
Mulla kaksi ihanaa lasta. Hermot vaan ei kestä niiden kitinää. Huudan ja karjun heille, 2 ja 3v. eiväthän he ole syypäitä tähän.
Mies on ihana, mutta hänelle huudan ja karju. Kävin jo päälle yksi ilta. Niin kovin suutuin, ja tyhjästä. Palo vaan päre.
Töihin pitäisi palata, mutta en voi sillä selkävaivat estävät. Lääkkeitä syön ja hajoan tähän tilanteeseen.
Tänään vein sovitusti lapset yö kylään, kuten oli sovittu. Sillä suutuin ihan täysin isälleni. Heitin lasista vedetkin hänen päälle. Taas vanhempani laittoivat pikku veljeni, 27v, minun lasteni edelle. Vanhempani hyysäävät täysin saamatonta veljeäni ja minua suututtaa se aivan täysin. Huusin ja räyhäsin vanhemmilleni kuin murkku ikäinen.
Mä olen niin loppu. En jaksa enää. Tänäänkin olen Lyricaa kipuihin ottanut enemmän kuin normaalista ja pari ylimääräiset panacodit vain jotta saisin pään sekaisin ja pääsisin hetkeksi karkuun kaikkea tätä ahdistusta. Kaikki ahdistaa, tekemättömät työt kotona. Ahdistaa koko oleminen. Ahdistaa ajatus että taas maanantaina vien itkevät lapset päiväkotiin, jotta saisin itse kuntouttaa itseäni. Ja silti vaan itken omaa pahaa oloani. Kaikki kaatuu. Talous ja työt. Kukaan ei oikeasti ymmärrä ahdistustani. Kärsin ja pelkään jo nyt että lapsestani tulee koulu kiusattu kuten itse aikoinani olin. Kärsin syyllisyyttää siitä että 7-vuotiaana "varastin" äitini kolikoita ja ostin niillä karkkia. Kärsin siitä syyllisyyttä sillä vanhempani syyllsitivat ja toruivat minua niin paljon. Kärsin kun en saa samaa huomiota kuin veljeni, vaikka olen ollut hyvä lapsi. Kaikkeni olen tehnyt miellyttääkseni vanhempiani, mutta mikään ei riitä. Veljeni on itsekeskein p.ainen. ja silti vanhempani hyysäävät häntä. Ja minä joka olen todella loppu ja uupunut saan osakseni vain kummastelua jaksamattomuudesta ja isäni hoitaa kyllä hoitaa veljeni tytärtä, mutta minun lapsiani ei viitsi hoitaa.
Ääh en mä jaksa tallaista... Otan pari huikkaa viinaa tähän päälle niin eiköhän huolet unohdu.
en tiedä kuka on kehunut äitiyden onnea. Minulla vaan kaikki kaatuu niskaan... Eihän tästä saa kukaan edes tollua. Mutta olkoot. En mä jaksa enää yrittää...
Vastaukset 19
Vanhimmat
miksi olet tehnyt 2 lasta ja ihan peräkkäin,jos se on noin kovin vaikeaa?
Ota yhteys kuntasi lastensuojeluun, he auttavat sinua ( ja ei,lapsia ei oteta pois, ellei siihen ole todella syytä, muunlaistakin apua on tarjolla). Tosin viinan ja lääkkeiden sekakäyttö on jo melko huolestuttava oire pienten lasten äidille.
Mielestäsi omat vanhempasi ovat olleet jotenkin huonoja, millaisena vanhempana itse pidät itseäsi?
Jos et saa yksin ja omin voimin elämääsi - ja ennen kaikkea lastesi kannalta - elämää järjestykseen niin hae apua, kun sitä kerran tänä päivänä on saatavissa, niin miksi ihmeessä pitäisi kiusata itseään ja lapsia sietämättömällä tilanteella ja odottaa, että kaikki leviää käsiin?
On äitejä, jotka kasvattavat ja hoitavat ison lauman lapsia sota-alueilla, luonnonkatastrofien keskellä,yksin nälänhädässä ja kurjuudessa, ilman mitään toivoa paremmasta saatika sellaisesta avusta, jota täällä voidaan pitää itsestään selvänä.
Joten katso peiliin ja tee jotain!
Ja masennukseen saat apua mielenterveystoimistosta, hae lähete terveyskeskuksesta omalta lääkäriltäsi, se on huomattavasti parempi vaihtoehto lääkitä pahaa oloa kuin alkoholin käyttö.
Ensinnäkin en ole vielä ottanut mitään viinaa.. Kunhan vain mietin asiaa.
Lapsia ei tehdä, niitä saadaan!
Terveenä ollessani ja hyvinä päivinä olen paras äiti lapsilleni. sitä ei voi kukaan kieltää, en edes mnä itse. Mutta kun niitä hyviä päivä on turhan harvassa tässä viime kuukaisina ollut.
Lääkärissä olen käynyt selkäni ja vikaa ei pystytä hoitamaan kuin kunnon lääkkeillä ja kuntoutuksella. Kärsi itse kivusta 24h ja tuu sittten vasta selittää sietämättömästä tilasta.
Eli mielestäsi suomessa äidit eivät saa olla mesentuneita tai onnettomia, koska täällä on kaikki hyvin, eikä sotaa tai nälän hätää... Kuinka vanha sinä olet mandariininen? JA kuinka monen lapsen äiti?
Olen katsonut usein peiliin. Näen siellä turvonneet silmät, lihonneen entisen onnelisen äidin.
Kiitos mieltä ylentävästä palautteesta.
Puhut sinällään asiaa, mutta sävyä voisit vähän harkita. Syyllistäminen on pahinta, mitä voit tehdä masentuneelle, joka vähillä voimavaroillaan kamppailee elämän perusasioiden kanssa. Hieman kannustavampi vire olisi paikallaan.
rajua, mutta ei mielestäni vastuutonta,eikä edes syyllistävä vaan herätys.
Itselläni on ollut vaikeaa masennusta joten kyse ei ole mistään "masennus on vaan laiskuutta " mentaliteetistä, vaan vastuun ottamisesta lapsista, jotka ovat se viattomin mutta eniten kärsivä osapuoli tässä.
Jotkut tuntemani vaikeasti masentuneet ja sairastuneet ihmiset kaikesta huolimatta jos eivät muuta enää jaksa, antavat lapset vaikka väliaikaisesti muualle hoitoon, eli asettavat lasten edut omiensa edelle. Kun ihminen kuntoutuu ja paranee, on asia taas eri ja lapset voivat palata TURVALLISEEN kotiin.
kyllä,minulla on lapsia
olen sairaslomalla jatkuvien kipujen vuoksi ja myös masennuksen.
Olen sinua jonkusen vuoden vanhempi.
ei kyse ollut muusta kuin lopeta täällä ruikutus ja tartu tositoimiin tilanteesi parantamaksi
Siis nyt jo leimaat kotimme turvattomaksi ja epä kelvoksi lapsille?
Ei v... siis jos edes jonnekin kerron pahasta olostani ja omasta jaksamattomuudesta niin täällä ekana KEHOITETAAN antamaan lapset huostaan...
Ei pahalla, mutta sulla ei taida olla käsitystä suomen perusturvan auttamismahdollisuuksista? Kuvitteletko että saan apua sitä kautta? Turha toivo!
en ole leimannut kotiasi miksikään. Puhuin yleisellä tasolla,jos huomaat. En ole sinua kehoittanut antamaan lapsiasi mihinkään, sanoin, että jotkut ovat tehneet niin.
Kyllä, minulla on paljonkin käsitystä Suomen perusturvan auttamismahdollisuuksista, koska olen itse niitä tarvinnut ja saanut ja saan edelleen.
Minä ymmärrän pahan olosi, minä tiedän miten raskasta sinulla on, mutta minä koitan myös saada sinut huomaamaan, että tilanteelle voi ja täytyy tehdä jotakin, sinun on pakko auttaa itse itseäsi myös, ei kukaan muu sitä puolestasi tee.
Ja ihan ekassa viestissä sanoin, että lapsia ei todellakaan olla ensinmäisenä viemässä mihinkään lastensuojelusta, vaan kyllä ensin aina kokeillaan muut vaihtoehdot ja auttamiskeinot ensin, niitä voi olla vaikkapa kodinhoitaja tai tukihenkilö, joka auttaa tarvittaessa käytännön asioiden järjestelyssä.
Eli rahoitupas vähän ja lue uudelleen mitä olen kirjoittanut, kaikella ystävyydellä :)
Tässä kunnassa ei saa kotiin auttajaa, sillä olen kuitenkin se kaikista vähiten avun tarpeessa. Kysytty on ja ei saa!
tiedän että avun saanti on itsestä kiinni. Miksi kuvittelet että lääkärissä juoksen? Ongelma vaan on siinä ettei saa sitä apua mitä tarvitsee.
sama täällä. Ei saanu kotiapua vaikka pienten tuplien äiti joutui leikkaukseen. Ei kai olemassakaan mitään kodinhoitajia enää. Lapsen sairastuessa kaiketi kumpi tahansa vanhempi saa töistä vapaata vaan ei isä silloin kun pienten lasten äiti sairastuu.
Puoli sukua hoiti vuorotellen talkoina hoitohommat, kuka milloinkin ennätti, otti vapaata ken sai. Voi niitä joilla ei ketään auttajia omasta takaa.
Niin ovat asiat erarvoisella tolalla suloisessa kotomaassa. Se mikä pätee toisaalla ei ole lainkaan käytäntö toisaalla. Siis ei pidä yleistää ja tarjota neuvoja, joilla ei merkitystä.
ja pyydät mieheltäsi apua lastenhoidossa.
Auttaahan mies minua, mutta ei hänkään ihmeisiin pysty ja hänellä on kuitenkin nelivuoro työ.
Mielenterveystoimistoon voi siis ottaa yhteyttä ilman lääkärin lähetettä...?
Sairastuin itse masennukseen viime kesänä ja jos minulla olisi ollut pieniä lapsia hoidettavana, en usko, että olisin siitä selviytynyt. Kaikki kunnia sinnittelyllesi, voit olla itsestäsi ylpeä. Tiedän tarkkaan sen voimattomuuden ja aikaansaamattomuuden, joka masennukseen liittyy. Älä syyllistä itseäsi, olet tehnyt parhaasi ja se riittää. Olet hyvä ja arvokas ihminen, mutta tarvitset apua, jota on saatavissa.
Sinuna hakeutuisin ensin terveyskeskuksen päivystykseen, tai suoraan yksityiselle psykiatrian erikoislääkärille. Saat lääkityksen ja tilanteesi voidaan kokonaisuudessaan arvioida. Myös kotiapua on saatavilla lasten hoitamiseen ja ihan arjen sujumiseen. Siinä paikallinen sosiaalitoimisto on paras neuvonantaja.
Lämpimin ajatuksin toivon sinulle voimia ja aurinkoa elämääsi. Kirjoittele jossain vaiheessa, miten saat asioita eteenpäin.
Soitin tänään mielenterveys toimistoon. Selitin asiani. Kysyttiin:" onko aisti harhoja? Harkitsetko itsemurhaa?" Vastasin kieltävästi, johon täti totes:" Huomenna meillä on työryhmän palaveri ja päätämme siinä kuulutko tänne asiakkaaksi.
Niin ja tuo päätös siis perustuu alle 10 min puheluun. Niimpä niin.. Olipa taas siitäkin sitten hyötyä... Mihin mä sitten kuulun? Pitääkö oikeesti yrittää itsemurhaa tai nähdä näkyjä, ennen kuin tässä maassa pääsee ongelmista juttelee....
että näin usein on. Voin hyvin kuvitella tunteesi ja tilanteesi. Läheiseni joutui lopulta suljetulle hoitoon ja senkin jälkeen seuranta-ajat monien viikkojen viiveellä. Siis tilanne oli että harhoja jo oli ja eikä muutkaan hullut ratkaisut kaukana.
Tämä älytön tilanne vallitsee hyvinvointisuomessa. Olen kirjoitellut tuohtuneena lapsiasiamiestä myöten. Tilanne on ihan absurdi, mieletön!
Lohdun sana sinulle, et ole yksin ja uskon että tilanne on kuvaamasi.
Tuli tässä mieleen eräs uutukainen kirjan nimi..jotenkin Älkää säätäkö päätänne, vika on todellisuudessa...tai jotain sinnepäin.
jaksamattomuuteesi, ahdistukseesi ja selkäkipuun! Ei ole ihme, jollet jaksa hermostumatta, kun kyllähän siis jatkuva selkäkipu kuluttaa jo yksinään hermoja. Siinäpä jo syytä, joten älä syytä itseäsi, äläkä masennus lisää ekana vastanneen kovasta tekstistä. Vaikutatkin aika vahvalta ja itsetietoiselta, joten hätähuutosi on kyllä aika vakavakin, minun nähdäkseni. Siksi juuri tuo avun hakeminen tavalla ja/tai toisella on ihan ykkös-juttu. Voisitko jutella seuraavien askelien ottamisesta ihan miehesikin kanssa? Noin selkäkipeänä, väsyneenä, masentuneena ja selvästikin pahamielisenä et saisi yrittää jatkaa samaa rataa. Sinun tarvitsi päästä kuntoon... Kyllä, lasten kannalta pitää ajatella, mutta kyllä sinä ajatteletkin, siksihän tänne kirjoitit. Kärsit pahantuulisuudestasi ja kireistä hermoista itsekin kovasti. Se vain pahentaa tilannetta. Lapset ovat ns. pahan ikäisiä eli tosi pieniä, mutta leikkinevät myös kahdestaan.
Lisäksi minustä näyttää, että nyt sinulle pukkaan pintaan jotkin vanhat, raskaat asiat omasta lapsuudenperheestäsi. Vaikeat tunteet tulevat pintaan, kun käyt siellä; tunnet olevasi ei-niin-tärkeä... Tässä on jotakin selvittämätöntä sinun kannaltasi. Tiedäthän, että lapsen syy se ei mitenkään ole, jollei vanhemmat pysty rakastamaan jokaista lasta samalla tavalla. Itsekin olen kokenut, että olin ns. ohitettu ja huonolla huomiolla lapsuuden perheessäni. Tulos on, että koko ikäni olen kärsinyt masennuksesta-ahdistuksesta; varmaan läheisen ihmisen vahvistavasta voimasta sieltä lapsuudesta saakka. Ikävä on tuo sinun tunne suhteessa veljeesi. Kuinkahan pääsisit siitä yli ja tuumaisit, että hällä väliä nyt enää. - Sorry mietteeni ovat sekavia ja pitkästyttävästi kirjoitettu, mutta väsyttää todella jo nyt. Tarvitsi vain jotakin sinulle kirjoitta... tiedoksesi, että mukana ollaan vaikeudessasi. Etsithän apua oikeasti. Pulloon tarttuminen todella olkoon pois ajatuksistasikin. - Puhu paitsi miehesi myös mahdollisten ystäviesi kanssa tilanteestasi ja olostasi nyt ensin. Teethän niin? Muista myös sanoa kaikille ympäröiville ihmisille, että selkäsi vaivaa koko ajan ja että sinulla ON kova lääkitys siihen ja että se vaikuttaa hermoihisi ja voit vaikka pyytää anteeksi, jos sinulla menee överiksi, se helpottaisi omaakin, niin syyllistä oloasi, eikö. - Hyvää = parempaa sulle toivoen. Yksi nainen.
Kiitos ymmärtäväisestä kirjoituksestasi.
Selkäkivut alkoivat toisen lapsemme synnytyksen yhteydessä, eli reilut 2v sitten. Siinä kivut sitten menivät aaltoillen kk toiseen. Lääkärit vain pompottelivat, tunkivat kortisoonia ja buranaa ja vaihtoivat diaknoosiaan ja käskivät levätä! Niin lepää siinä sitten kahden vaippaikäisen kanssa. Nyt helmikuussa 2007 löytyi vika ja sain lääkkeet. Nukuin ekaa kertaa kolmeen vuoteen heräämättä yöllä. Haitta puoli oli siinä, etten edes herännyt kun olis ollut tarve. Onneksi mies heräsi. Lääkkeistä menenin aluksi ihan sekaisin joka rajoitti niiden ottoa ja muutakin elämääni. enhän voi sekaisin autoa ajaa, enhän?
Ymmärsit oikein, että kärsin myös itse siitä että tiuskin lapsilleni. Eiväthän he tätä ole aiheuttaneet. Olen niin turhautunut koko tilanteeseen. Odotin innolla töihin paluuta, sillä joulua ennen jo alkoi "pää hajoamaan" tänne kotiin. No töihin en sitten palannut tämän selkäni takia vaan suoraan saikulla. Taas olen eristyksissä kotona. Tosin näenhän fysioterapauttia säännöllisesti. Eli jotain aikuiskontaktia sentään on.
Kaikki vanhat ongelmat nousevat taas pintaan, tai lähinnä veljeni ja minun eriarvoisuus. Oma äitini sairastelee, on reumaa ja muuta ongelmaa aika lailla. Oma isäni ei ymmärrä äitini tilannetta eikä veljeni. Veljeni käyttää häikäilemättömästi heitä hyväksi ja isäni ei TAJUA auttaa tarpeeksi kotitöissä. Nyt kun minä tarvitse oikeasti apua tämän jaksamiseni kanssa en sitä saa. Tai siis saan äidiltäni, mutta en todellakaan halua lisätä hänen taakkaansa. Veljelläni on yksi lapsi. Veljelläni on tapaaminen jokatoinen vkl la-su. Tuosta ajasta veljeni on töissä vähintään 18 asti la illalla. Vanhempani siis joutuvat lapsen likaksi aina silloin, sillä tytär tulee klo 11 aikaan. Siitä sitten jäädään vanhemmilleni yöksi, jolloin äitini hoitaa tyttären nukutusken/syömiset , ruuat pöytään, kaiken. Veljeni vaan on paikalla, aina ei sitäkään kun pitää pelata tietsikalla tai sit pitää tehä jotain remonttia isäni kanssa hänen asunnollaan, siis veljeni asunnolla. Äitini siis hoitaa tyttären käytännössä kokonaan. Vljeni ei tarvitse uhrata ajatustakaan likan hoitoon. Tämä pännii!!! Eli joka toinen vkl äitini hoitaa veljeni lasta. Ja kun minä tarvitsen apua, en sitä VOI pyytää, sillä se rastittaa jo liikaa sillä veljeni rasittaa koko ajan äitiäni. Että pännii!
Ääh.. Lähti ennen aikojaan...
Siis se että isäni asettaa veljeni tarpeet ennen minun. Samoin äitinikin osittain. Se on niin väärin. Äitini sanoo että rakastaa molempia yhtä paljon ja varmasti auttavat yhtä paljon kunhan vaan pyydän. Ja tuo tuossa onkin ISO ongelma. Minä aikuinen nainen ja äiti en edes kehtaa pyytää apua vanhemmiltani. (Vaikkakin nyt on pakko. Tipun Kelan päivärahoille, 15,20 päivässä, eli 200 kk käteen. Palkästää fys.kaal. hoito maksaa 400/kk ja siihen viel lääkkeet 100/kk päälle. Ja tietysti on talo laian joka pitää kuitenkin maksaa.) Veljeni pyytää joka pikkuasiaakin apua. Veljelläni ei ole autoa eikä korttia. No vanhempieni sitten pitää kuskata herraa ees takas sinne ja tonne, vaikka välimatkat ovat vain 1-3 km max. Muutakin pompotusta on ihan sikana, tyyliin tuo mulle kebabi, enkä jaksa kaikkea tähän kirjoittaa.
Jouluna äitini pyysi että veljeni tulee kotiin aattona päivällä syömään. Aatto aamuna herra vaan soitti ettei tule, ku haluaa vaan ryypätä. Tuosta tuli vanhemmilleni paha olo ja silti jatkavat veljeni hyysäämistä. Mulle isäni nalkuttaa kun poltan tupakkaa tai pyydän 2 kertaa vuodessa, että ottavat lapsemme yö kylään.
Minun ainoa paheeni on tupakointi. Veljellänii paheita riittää, on väkivaltaisuudesta tuomioita, samoin huumeista käytöstä ja diilauksesta... Mutta ei veljeäni kyllä hyysätään ja hiljaa tuolleen hyväksytään, mutta minun jaksamistani ja loppuun palamista ei ymmärretä, ei isäni ainakaan...
Olin 18 v ku muutin pois kotoota. Karkasin periaatteessa. Tappelin isäni kanssa ja siinä rytäkässä hän väänsi molemmat ranteeni tohjoksi, tupakasta ja sen polttamisesta. Tuolloin olin ollut jo kouluni ohessa 2 vuotta töissä, ja näin ollen tupakoin kyllä omilla rahoillani.
Ei nyt mä lopetan tämän.. Eihän kukaan edes jaksa saati sitten ole näin kiinnostunut minun paskasta elämästä...
Väsyttää vaan kaikki...
Hyvä, nyt tässä me kaikki osallistuneet saamme paremman kokonaiskuvan elämästäsi. Huokaus.
Luin molemmat viime tekstisi. Ne on hyvin kerrottu. Voih, kun saisit itsesi ihan irti äitisi, isäsi ja veljesi sopista. Ymmärrän hyvin, että kärsit äitisi kärsiessä sairauden keskellä myös. Ei mikään ihme, että sua ottaa päähän. Mutta varmaan on mahdotonta sinun nyt ja enää muutta veljeäsi, muutoksen pitää tulla toista kautta, vaikka sitten pohjamutienkin kautta. Eikös hän nyt pian jo muuttaisi sinne asuntoonsa, jota korjailee. Tietenkin hänen tyttärensä kannalta on hienoa, että ympärillä on muitakin ihmisiä, kuten äitisi, eikä vain tosi epäkypsä ja lapsellinenkin veljesi. - Saisitpa nyt vain apua ja selvyyttä ihan muuta kautta ja otat etäisyyttä vanhempiesi porukkaan. Kun vähän toivut, niin voisitko ihan ottaa äitiäsi kylään teille, jolloin jättäisit pojat keskenään. - Kaikke hyvää ja voimaa sinulle jatkoon. Yksi asia kerrallaan! Nyt on jo selkäsi hoidon alla, se hyvä!
Kiitos taasen rohkaisevista sanoista. Teidän että minun olisi parasta ottaa etäisyyttä vanhempiini, mutta kun se ei onnistu, äitini takia. En halua jättää häntä sinne yksin. Toisaalta en halua että hän on täälläkään koko ajan, ihan jo miehenikin takia vaikka he erittäin hyvin toimeen tulevatkin.
Otan asian kerrallaan.. .Kaippa se sitten joskus helpottaa