Miten kohtalotovereilla sujuu noin niinkuin ihmissuhdemielessä? Itse en kykene pitkäkestoisiin suhteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa, vaan aina alkaa ahdistaa ja haluan ulos. Sitten kun olen yksin haluaisin jonkun lähelle. Ihme systeemi. Onko kellään samanlaisia kokemuksia? Luulen että on melko kiinteästi seurausta koko tästä syömissirkuksesta, tai siis kai toinen oire siitä mikä ne molemmat aiheuttaa eli kontrollinmenetyksen pelko ja itsekriittisyys jne. Olen jo lähes 30 ja ihan kiva olisi jo alkaa asettua aloilleen mutta kun ei pysty. Kaikki orastavatkin jutut olen itse pilannut viimeistään pettämällä. Hyväksynnän hakemista itsen ulkopuolelta tiedän on se. Yritän suhtautua miehiin vähemmän kriittisesti mutta viimeistään 3kk kohdalla alkaa ärsyttää joku asia ihan älyttömästi tai sitten mokaan homman käymällä vieraissa.
Mitä mieltä? Olen itse varsinainen kotiFreud eli pohdittu on kaikki mahdolliset isäsuhteet plus muut mutta olisi kiva kuulla möyriikö joku muu tässä samassa suossa.
Mitä mieltä? Olen itse varsinainen kotiFreud eli pohdittu on kaikki mahdolliset isäsuhteet plus muut mutta olisi kiva kuulla möyriikö joku muu tässä samassa suossa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla on just samajuttu! Sitten ku seurustelee niin miehisssä on se vika että sitä pitäis olla heti sängyssä ja itse en ainakaan tykkää yhtää sellasesta, mun pitää ainaki saada tutustua siihen jätkään kunnolla. Mulla on samat tunteet että ku on jonku kans niin sitte haluais heti erota ja haluias kuitenki kohta uuden lähelle!:/
Voihan kökkö. Tätä tää sit on. No, jaksan vielä luottaa siihen ettei se oikea ole osunut kohdalle...
Moi!
Mulla on niin samanlaista! ENsin haluan läheisyyttä, mutta sit jos joku sitä antaa ni käy ahistaa! Sis tosi pahasti! Se ei johdu siitä toisesta ihmisestä vaan musta, tiiän sen ja se on jo hieman auttan. Olen löytäny yhden entisistä "hävittämistäni" uudelleen ja hän ymmärtää, koska olen kertonu hänelle mun tilanteesta. Ei puhuta koskaan että seurusteltaisiin vaan ollaan vaan. En vieläkään osaa/uskalla ottaa aloitetta esim. seksiin ja ihmettelen jos hän haluaa joskus vain halailla.
Olen käynyt paljon psykiatrilla ja miettinyt asioita ja tiedän että kaikki oireeni liittyy lapsuuteen. Sieltähän se kanssakäyminen ihmisten kanssa alkaa. KOskaan ei ollut välit vanhempiin läheiset, vaikka he eivät olleetkaan eronneet. Ikinä en kuullut sanoja "rakastan sinua, olet tärkeä..." Niitä sanoja on vaikea kuulla edelleen. Tai niitä haluaa kuulla, mutta kun ne kuulee, niitä on vaikea uskoa...
Kuulostaako tämä tutulta?
Ihan sydäntä särkee,niin arkaan paikkaan osuu noi sanat:
"rakastan sinua, olet tärkeä..."
Lapsuuteen liittyy mulla kanssa noi,jollon vielä vaikeempi päästä eroon.Mul on iha sama juttu et haluu kuulla noita sanoja,mut sit jos joku joskus sanoo,nii sit ei millään vaan pysty uskomaan niitä.Jotenkin ajattelee et se vaan sanoo noin et se sais mut hetkeks hymyilee,ei se oikeesti tarkota noita,koska kuka nyt mua vois rakastaa tai pitää tärkeenä?