KESKENMENON JÄLKEINEN TUKI??

Hei!

Olin Kätilöopston sekä yksityisen "äitiysneuvolan", Femedan, sekä kunnallisen terveysaseman hoidossa keskenmenon puitteissa.

Kätilöopistolla its sain käytännön vinkkejä kaavinnan jälkeiseen aikaan. Sieltä myös kerrottiin, että mielialat saattavat heitellä ja kysyttiin vointia useita kertoja toimenpidepäivänä. Myös mieheni vointia ja mielialaa tiedusteltiin useaan otteeseen päivän aikana. Lisäksi saimme mieheni kanssa kirjalliset ohjeet, joihin oli liitetty sairaala teologin puhelinnumero.

Yksityisessä äitiysneuvolassa (Femeda) todettiin keskenmeno ja olimme siellä mieheni kanssa yhdessä. Lääkäri totesi keskenmenon ja kirjoitti lähetteen Kätilöopistoon. Miestäni oli aiemmalla käynnillä kehoitettu kysymään aina, kun raskautta koskeva kysymys tulee mieleen. Femedassa kerrottiin, että myös isä otetaan huomioon äitiysneuvolassa ja raskauden seurannassa. Keskeytyneen keskenmenon toteamisen jälkeen mieheni kysyi lääkäriltä useita kysymyksiä koskien kaavintaa ja kohdun lääkkeellistä tyhjennystä. Minä itkin ja puin vaatteita päälle ultraäänitutkimuksen jälkeen. Lääkäri pyysi miestäni olemaan hiljaa, jotta saa kirjoitettua lähetteen Kätilöopistoon. Sen jälkeen lääkäri totesi, että keskenmeno on aina kurja asia ja kehoitti meitä tulemaan jälkitarkastukseen hänen vastaanotolleen. Emme käytä enää kyseistä lääkäriasemaa. Ilmoituksessa luvattu henkilökohtainen hoito ja sensitiivisyys jäivät "pakkasen puolelle". Kohtelu oli todella kamalaa ja jäätävää. Tunsin olevani huono asiakas, koska sain keskenmenon. Mieheni suuttui lääkärille tämän tökeröstä kehoituksesta olla hiljaa.

Kunnallisessa äitiysneuvolassa ehdimme käydä kerran. Ilmoitin keskenmenosta myös "neuvolatädille". Hän kertoi, että pääsen kunnallisella puolella verikokeeseen ja jälkitarkastukseen, joka tehdää palpoimalla. Ultraäääntä en pyynnöstä huolimatta saanut. Hän kysyi puhelimessa soitteassani hänelle, miten voin. Kerroin, että välillä paremmin ja välillä huonommin. Hän kertoi, että voin soittaa, jos olo on kurja. En ole soittanut hänelle. "Neuvolatäti" oli kuitenkin todella sympaattinen ja empaattisen oloinen. Juuri tällaista tukea koin tarvitsevani.

Olisin kaivannut vertaistukea. Olen iste hakeutunut internetin vertaistukipalstoille. Olisin lisäksi kaivannut vertaistukiryhmää, mutta en tiedä, onko sellaisia olemassa tällaisen keskenmenon kokeneille. Olisin halunnut keskustella mm siitä, miten usein muut keskenmenon kokeneet ajattelevat keskenmeno, miten pian he aikovat yrittää uutta lasta, miten heidän puolisonsa ovat kokeneet keskenmenon ja miten heidän läheisensä ovat kokeneet keskenmenon.

Olisin myös käynyt juttelemassa äitiysneuvolassa, jos siihen olisi ollut mahdollisuus esim ensimmäisten kuukautisten jälkeen. Silloin omaa paranemista koskevia kysymyksiä tuli mieleen. Onko kaikkinyt hyvin? Mitä teen, kun tulen uudelleen raskaaksi? Mitä sitten, jos en nauti uudestaan raskautumisesta lainkaan, koska pelkään keskenmenoa? Olsin tahtonut myös kysyä ammatti-ihmiseltä, miksi osa läheisitä kaikkoaa tällaisen asian äärellä.

Sain keskenmenon 10 kk sitten. Oireet alkoivat perinteisesti eli pientä tiputtelua koko ajan. Soitin neuvolaan ja kysyin mitä tehdä. Käskettiin odottamaan vaan jos vuoto yltyy. Vuoto yltyi ja kivut olivat kamalat. Ainoa tuli mitä sain oli ambulanssimieheltä, joka jutteli mukavia matkalla kemiin. Kemissä istuin odottamassa noin 4 tuntia kivuissa ilman mitään kipulääkettä, sillä lääkäri ei ollut tutkinut minua vielä!!! Verta tuli todella paljon ja vessaan minua ei päästetty istumaan, jotta muillakin olisi mahdollisuus käyttää sitä. Ihmisten säälivien katseiden alla sitten koin keskenmenoni odotusaulassa.

Apua olisin kaivannut juuri sillä hetkellä, sillä mieheni oli työmatkalla juuri silloin. Äitiysneuvola ei kommentoinut kuinkaan, vaikka soitin ja peruin lääkärineuvola-ajan. Toteamus oli vain, että peruttu on, kiitos hei! Ehkä osanotto olisi ollut paikallaan tai edes kysymys onko kaikki hyvin! Ystävien tuella selvitin asian itselleni. Asia on mieleeni jäänyt, sillä nyt elän kriittisiä hetkiä ja odottelen alkavatko kuukautiset vai ei, sillä eilen niiden olisi pitänyt alkaa! ;)

Eli km päättynyt raskauteni oli ensimmäinen, toivottu, kodun sisäinen (sydänäänet ehdin kuulla ja pienen pavun liikkeet nähdä) eli täysin kohderyhmääsi kuuluva. Ikää tuolloin oli minulla 26.

Onnea opinnäytetyöhön ja uskon, että työlläsi on tarvetta nyky-yhteiskunnassa! =)

Sain keskenmenon raskausviikolla 10(Vuonna 2007). Vuotoni alkoi muutaman päivän ennen keskenmenoa ja silloin tunsin ettei kaikki olekaan kunnossa.Soitin neuvolaan ja kysyin vuodon syytä ja milloinko pitäisi mennä lääkäriin tai sairaalaan, neuvolassa vastattiin seuraamaan tilannetta.Kun soitin sairaalaan siellä vastasi tylyn oloinen kätilö ja sanoi sille ei mitään voi ja jos tulee kipuja niin sillon se on keskenmeno.Tuntui puhelun jälkeen kauhealta kun sain noin tylyn vastauksen noin surulliseen ja vaikeean asiaan. Kun keskenmeno oli todettu sairaalassa, siellä sain pientä tukea. Kätilö yritti lohduttaa ja kertoa syytä vaikka sitä ei ollut ja kohduntyhjennyksen jälkeen sain esitteen jonka luin.Parhaimman tuen sain avopuolisoltani ja läheisiltä sukulaisiltani ja stäviltä.Ja neuvolantäti oli hyvin ymmärtäväinen ja lohdutti puhelimessa paljon. Muutamat sukulaiseni olivat aika etäisiä ja olisin ehkä heiltä tarvinnut enemmän tukea. Mielestäni keskenmenon saanut päättää itse miten surra,jotkut saattavat ajatella että ei uskalla sanoa asiaan mitään kun se on surullinen asia, mutta niin ei kannata tehdä.
Kannattaa antaa surulle aikaa ja tilaa ja tehdä surutyö loppuun ennenkun alkaa suunnitella seuraavaa raskautta. Ei kannata pitää sisällä kaikkia tunteita jos vain pystyy puhumaan niistä jonkun läheisen kanssa tai ammattiauttajan.
Mielestäni keskenmenosta puhutaan liian vähän ja vaijetaan liikaa, kun se on kumminkin hyvin yleistä.Neuvolassa voisi olla vähän enemmän tukea tai tietoa keskenmenoista.

itse sain keskenmenon viikolla 8..isänpäivänä. Vuoto alkoi aluksi tiputteluna, jonka jälkeen vuosin koko ajan kuin kuukautiset olisi olleet, ainoa erotus, että vuoto oli klönttistä ja kivut olivat hirveät. Seuraavana päivänä Jorvin naisten polilla lääkäri tokaisi, että "ei täällä ultrassa enää mitään elävää näy, eikä näy muutakaan, hyvin tullut ulos" . Siinä kaikki. Nousin ja puin jousut jalkaani ja olo oli jotenkin ihan utuinen ja pöllähtänyt. uskaltauduin kysymään naislääkäriltä, että "ööh, entäs kun töihin pitäisi ja mulla on raskas fyysinen työ" ..hän katsoi hölmönä ja tolkaisi, että "ei tästä mitään sairaslomaa kirjoteta, tää oli kuule niin alussa, että onnea vaan uuteen yritykseen" . Hoitaja tuojotti minua ja antoi käteeni keskenmenon kohdatessa -lapun ja sanoi, että siinä on vastauksia kysymyksiin. Eli ei tukea lääkäriltä eikä julkiselta sektorilta muutenkaan. Kotona sitten sai itkettyä ja tunsin itseni jopa hölmöksi itkiessäni sillä lääkärinhän mukaan syytä mihinkään itkuihin ei voi olla, koska "tämä oli niin alussa". Jälkeen päin ajateltuna tekisi mieli soittaa kys. lääkärille ja sanoa mielipiteensä ihmisen kohtaamiseen ja surun ymmärtämiseen.
Opinnäytteesi tulee todella tarpeeseen. Tsemppiä sen tekemiseen.

Hei! Hyvä tutkimuksen aihe on. Saanko kysyä, minne sen teet ja minkä aineen tutkinnosta on kyse? Onko kyse gradusta vai jostain muusta?

Itselläni keskenmeno on tuoreessa muistissa. Eli minut ultrattiin tällä viikolla, kun menossa oli noin rv. 9 . Tai niin luulin. Ultrassa selvisi, että raskaus oli keskeytynyt paljon aiemmin. Kyseessä oli alkuraskauden ultra, enkä osannut varautua mihinkään tällaiseen. Siinä tilanteessa lääkäri näytti lähinnä hölmistyneeltä ja ehkä vähän pelokkaaltakin. Minkäänlaista tukea tai edes empaattista lausetta ei tullut. Mutta yllätysyllätys: jostain ilmestynyt hoitaja otti ja halasi. Sillä oli suuri merkitys siinä tilanteessa!

Mutta kysyit nimenomaan äitiysneuvolan antamasta tuesta. Soitin ja peruin ajan, jolloin puhelimeen vastannut kätilö tietysti oli pahoillaan. Hän oli kyllä erittäin empaattinen, mutta mistään muusta ei ollut puhetta. Puhelu oli hyvin lyhyt, eikä mistään "jatkotuesta" ollut mitään puhetta.

Tukea kaipasin kyllä eniten siinä shokkivaiheessa, ihan alussa, kun tilanne paljastui. Pelokkaasta lääkäristä ei ollut juuri apua, mutta hoitajan pieni ele (halaus) oli iso juttu. Samana päivänä sairaalan poliklinikalla olisin kaivannut myös tukea, mutta vähiin jäi. Jälleen empaattisin oli hoitaja, joka selitti kärsivällisesti mitä nyt tapahtuu ja oli muutenkin "lämmin". Lääkäri oli neutraali, ei muuta tukea kuin pyysi hoitajaa tuomaan muovimukissa vettä.

Äitiysneuvolaan tuskin enää menen. Miksi? Eihän sinne ole enää asiaa. Minun vertaistukiryhmäni oli upea, ihana "kämppäkaveri" päivänä, jolloin kohdusta poistettiin lääkkeillä sinne jääneet riekaleet. Itse sikiöpussi ja istukka olivat poistuneet itsestään jo kotona.

Toivottavasti tästä vastauksesta olisi jotain hyötyä, vaikka neuvolan osuus jää nyt mitättömäksi, koska sitä ei ole. Tottakai olisin toivonut, että jostain olisi saanut "ammattiapua". Nyt ei tullut tietoa sen enempää kuin tukeakaan. Ai niin, unohdin, että myös sairaalan sairaala-apulainen oli mukava ihminen, joka ei nyt suoranaisesti "tukenut", mutta eipä ainakaan pelännyt keskenmenopotilasta kuten lääkäri yksityisellä terveysasemalla.

Menestystä tutkimukselle, aihe tosiaan on tärkeä, kuten joku jo mainitsikin. Ja kovasti vaiettu ja vähätelty, yleisyydestään huolimatta!

Toivottu lapsi meni kesken rv.9 0. En saanut sairaslomaa enkä minkäänlaista tukea mistään, neuvolassa ei edes pahoiteltu kun soitin ja peruutin käyntiajan.Oma maailmani romahti eikä ketään kiinnostanut ja töihinkin piti palata heti. Koin keskenmenon lapsen menetyksenä mikä musersi minut täysin. Toisen keskenmenon kohdalla sama juttu, mutta n. 1,5kk jälkeen neuvolatäti soitti koska luuli että ajat olivat menneet sekaisin. Kerroin että meni taas kesken. Hän lohdutti ja oli kiinnostunut mikä siinä tilateessa tuntui ihanalta että oli joku kenen kanssa puhua. Toivoisin että joka neuvolaan otettaisi käytännöksi tavata keskenmenon kokenut heti kun mahdollista, se on niin raskas asia ja varmasti moni tuntee jäävänsä yksin asian kanssa, oli mies tukena tai ei, se on kuitenkin loppujen lopuksi "naisten juttu". Toisesta keskenmenosta on nyt 3kk ja vieläkin kun ajattelen keskenmenojani ahdistun ja olen vihainen siitä miten keskenmenon kokeneita kohdellaan.