mun elämä on niin turhaa.
käyn koulussa jossa mulla ei oo yhtään kavereita.
en osaa tutustua ihmisiin koska mulla ei ole ollut lapsuudessa yhtän kaveria niin en tiiä miten se sit toimis.
olin lapsena ujo ja siks mua kiusattiin joten en varmaan edes enää jaksa vaivautua tutustumaa kehenkään.sitä paitsi olen ruma,pienirintanen ja liian pitkä eikä kukaan kaveeraa sellasten kanssa.
kaikki on pinnallisia.
mulla ei koskaan ole ollut poikaystävää.
koulun jälkeen vaan tulen kotiin ja olen koneella koko loppupäivän...ei ole tekemistä koska ei ole kavereita enkä tahdo tai kehtaa lähteä yksin mihinkään.
minulla on harrastus mutta sen parista ei voi löytää kavereita koska käyn siellä yksin..eikä ole mitään muuta asiaa mikä mua kiinnostais.
mulla on syömishäiriö ja mun veli hakkaa mua.
sen mielestä se on ihan oikein.
koska isäkin on hakannut meitä pienenä.
kai se on siitä ihan normaalia.
mulla on masennus ollu pari vuotta ja mun pitää käydä psykiatrilla. ei huvita puhua sille. koska se on sen ammatti ja se tekee sitä rahasta. ei sitä oikeesti kiinnosta mun asiat.
en tahdo hankkia kavereita baarista (olen alaikäinen enkä muutenkaan tahdo) koska en tykkää juoda. voisko enää tyhmempään rahansa tuhlata. en myöskään polta.
joten vietän sitten kotona viikonloput kun muut juo rahansa..
kaikki pitää mua varmaa iha friikkinä.kaikki nauraa mulle selän takana.
tahtosin vaa kuolla pois.
en taho kuulla mitää "angst angst" "viillellään kirjasto kortilla"-juttuja. ne satuttaa oikeesti
käyn koulussa jossa mulla ei oo yhtään kavereita.
en osaa tutustua ihmisiin koska mulla ei ole ollut lapsuudessa yhtän kaveria niin en tiiä miten se sit toimis.
olin lapsena ujo ja siks mua kiusattiin joten en varmaan edes enää jaksa vaivautua tutustumaa kehenkään.sitä paitsi olen ruma,pienirintanen ja liian pitkä eikä kukaan kaveeraa sellasten kanssa.
kaikki on pinnallisia.
mulla ei koskaan ole ollut poikaystävää.
koulun jälkeen vaan tulen kotiin ja olen koneella koko loppupäivän...ei ole tekemistä koska ei ole kavereita enkä tahdo tai kehtaa lähteä yksin mihinkään.
minulla on harrastus mutta sen parista ei voi löytää kavereita koska käyn siellä yksin..eikä ole mitään muuta asiaa mikä mua kiinnostais.
mulla on syömishäiriö ja mun veli hakkaa mua.
sen mielestä se on ihan oikein.
koska isäkin on hakannut meitä pienenä.
kai se on siitä ihan normaalia.
mulla on masennus ollu pari vuotta ja mun pitää käydä psykiatrilla. ei huvita puhua sille. koska se on sen ammatti ja se tekee sitä rahasta. ei sitä oikeesti kiinnosta mun asiat.
en tahdo hankkia kavereita baarista (olen alaikäinen enkä muutenkaan tahdo) koska en tykkää juoda. voisko enää tyhmempään rahansa tuhlata. en myöskään polta.
joten vietän sitten kotona viikonloput kun muut juo rahansa..
kaikki pitää mua varmaa iha friikkinä.kaikki nauraa mulle selän takana.
tahtosin vaa kuolla pois.
en taho kuulla mitää "angst angst" "viillellään kirjasto kortilla"-juttuja. ne satuttaa oikeesti
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jollekulle sinun täytyy uskoutua. Psykiatrit valitsevat ammattinsa sen vuoksi, että välittävät ihmisistä. Sinulla on vaikea tausta ja sen tähden vaikea puhua kenellekään, se on selvää. Ilman muuta tarvitset ihmiskontakteja. Ota asia psykiatrin kanssa puheeksi ja selvittäkää asiaa. Kyllä sinä ystäviä saat. Kovia olet kokenut. Minä kunnioitan sinua. *Virtuaalinen halaus*
psykiatrini sanoo vaan että, kyllä niitä ihmisiä ja kavereita tulee sit itestään vastaan elämässä;työssä,koulussa ja harrastuksissa.
vitut tulee!
koulussa kaikki puhuu musta paskaa.
ja töitä ei vielä oo mut piätäkö mut oottaa ni ikauan et saan kavereita..
siihe asti et meen töihin.
enkä mä nyt asiakkaitten kanssa rupee kaveeraamaan.
enkä harrasta mitään missä ois muita ihmisiä.
Olet yläasteella, eikö vain? Enpä tiedä helpottaako tämä, mutta yläasteen jälkeen yleensä alkaa helpottamaan, kun varhaisnuorille niin julma ja ikävä käytös useimmissa jää pois. Siten on myös helpompi luoda ystävyyssuhteita.
Nyt toistit tuon "koulussa kaikki puhuu minusta paskaa." Millaista kiusaa se sitten oikein on? Johtuuko se ulkonäöstäsi vai muista asioista?
Mikä on muuten yksinäinen harrastuksesi, josta kerroit? Oletko kokeillut piirtämistä tai muuta sellaista, jossa saisit tunteesi purettua ulos?
OLEN AMMATTIKOULUSSA TOISELLA LUOKALLA JA KOHTA ALKAA KOLMAS JA VIIMEINEN KOULU VUOSI
"mutta yläasteen jälkeen yleensä alkaa helpottamaan, kun varhaisnuorille niin julma ja ikävä käytös useimmissa jää pois." samat tyypit siellä amiksessa on jotka oli mun kaa ylä asteella. ne samat kiusaajat.ne virnuilee mulle koulunkäytävällä ku kävelen ohi. tuntuu pahalta. oon kohta 18 vuotias.
"Johtuuko se ulkonäöstäsi vai muista asioista?"
koska olin ala asteella ujo en saanut kavereita ja minua kiusattiin ja haukuttiin.olen ollut lapsesta asti mielettömän pitkä..muita lapsia pitempi mutta en silti isompi..olen aina ollut liian hoikka ja alipainoinen. mua kiusataan koska olen erinlainen kun muut.
yläasteella samat tyypit jotka oli kanssani ala asteella. kiusaaminen loppui mutta virnuilu ja selän takana paskan puhuminen jatkui..
ja nyt en uskalla enää hankkia kavereita. en tiedä mitä ihmisille pitäs sanoa. aina kun olen yrittänyt nii siitä ei ole tullut mitään..olen monta kertaa pyytäny luokka kavereita ulos syömään leffaan ja niin edelleen mut ne ei taho olla mun kanssa. oon jo luovuttanu enkä puhu kellekkään enää.
sitä vaa et mä arvasin et joku luulee et oon joku yläaste ikänen teini angstaaja. arvasin et joku alkaa mua tästä pilkkaamaan. mulla oli helppo murrosikä..en oo ollu teininä vaikee vanhemmille tai mitää.olin kiltti ja onnellinen. mulla alko masennus heti ku pääsin pois yläasteelta.
Mistä päin olet?
täällä vielä kohta tunnistetaa mut..
no ei mua kukaan tunnista mut en taho silti sanoa.
Osa psykiatreista on todellakin aika kehnoja, siis siinä mielessä ettei niiltä löydy sydäntä eikä tarpeeksi ymmärrystä. Toivottavasti joskus löydät itsellesi paremman/sopivamman kuuntelijan.
jaksamisia sinulle
on tullu muutama kohtaus
hakkaa sinua. Se jo on ihan hirvittävää. Kerro nyt siitä edes sille psykiatrille, jos et ketään muuta avuksesi keksi. Älä välitä mikä psykiatria kiinnostaa. Hän joka tapauksessa saa palkan auttamisestasi ja uskoisin, että hän sentään jotain neuvoja tämän hakkaamisen suhteen pystyisi antamaan.
Koska olet ollut koulukiusattu, eikä sinulla ole koskaan ollut ystäviä, olet ihan oikeassa siinä, ettei myöhemmin ole helppo tutustua, eikä tulla juttuun ikäistensä kanssa. Tuntuu kuin olisi eri planeetalta, eikä olisi mitään yhteistä. Ei pysty harrastamaan, eikä kiinnostumaan samanikäisten epämääräisistä menoista.
Silloin olisi löydettävä ystäväksi joku, jolla itsellään on samantapaisia kokemuksia. Se ei useinkaan ole helppoa, koska molemmilla on omia vaikeuksiaan. Kannattaisi kuitenkin yrittää.
Tiedän vaikeudet varsin hyvin, koska olen seurannut tuttavani, useamman kerran leukemiasta selvinnyttä tytärtä, lapsesta aikuiseksi asti. Hän kulkee lähinnä äitinsä kanssa, vaikka opiskelija ja ihan fiksu nuori nainen onkin.
Olen ollut myös oman tyttäreni tukena hänen fyysisen sairautensa vuoksi. Melko varmasti hänkään ei olisi psyykkisesti selvinnyt, ellen olisi ollut hänen tukenaan koko hänen elämänsä ajan.
Ainakin yhden asian olen pystynyt hänelle opettamaan ja luomaan rohkeuden. Nim. sen, että hän uskaltaa mennä yksin lähes minne vaan. Harrastukset eivät koskaan ole olleet samanlaisia kuin hänen ikäisillään normaalisti. Pääasia kuitenkin on ollut, ettei hän ole jäänyt neljän seinän sisälle.
12-vuotiaasta lähtien hän kävi vuosikaudet, mikäli muut opiskelut eivät estäneet, iltaisin ja välillä päivisinkin, kielikursseja työväenopistossa, kesäyliopistossa, kansanopistoissa ym.
Hän kävi iltalukion, jossa opiskelijat olivat aikuisia ja suhtautuminen erilaisuuteen täysin toista kuin normaalissa peruskoulussa. Se aika meni tosi hyvin.
Myöhemminkin opiskelut ovat sujuneet ihan hyvin, nimenomaan vanhemmista opiskelijoista johtuen.
Hän on kuulunut erilaisiin yhdistyksiin ja ottaa edelleenkin osaa seurakunnan toimintaan.
Työväenopistossa ja NNKY:ssä on sopivia juttuja.
Tyttäreni on myös vuosia käynyt kerran viikossa eräässä aamutilaisuudessa, sekä vanhemmille ihmisille tarkoitetussa päivätilaisuudessa.
Hän vei vm. tilaisuuteen kerran mukanaan yhden tytön, yliopisto-opskelijan, joka oli jossain vaiheessa sairastunut psyykkisesti, mutta oli taas aloittanut opiskelun.
Hän oli hyvin nyrpeä, siitä että tilaisuudessa oli vain vanhoja ihmisiä, eikä mennyt sinne toista kertaa. Ei kulunut montaakaan kuukautta, kun hänet ongittiin ylös joesta. Tyttäreni oli viimeinen, jolle hän oli illalla soittanut ja peruuttanut yhteisen menon, vaikka kyse olikin sillä kerralla samanikäisistä nuorista naisista.
Tästä oli vaikea minunkin selvitä.
Kunpa jaksaisit etsiytyä vaikka johonkin yhdistykseen. Tutustuisit erilaisiin ja ehkä vähän aikuisempiin ihmisiin, jotka osaisivat suhtautua sinuun toisella tavalla, ehkä omienkin vaikeuksiensa kautta.
Kannattaisi myös unohtaa kompleksisi ulkonäöstä. Kyllähän sinä sitä varmasti voisit ITSESI takia vähän kohentaakin. En usko, että se kenellekään muulle mikään ongelma onkaan.
Toivon sinulle voimia ja hae rohkeasti käyntipaikkoja, joissa tapaat erilaisia ihmisiä. Kyllä näistä paikoista tuttavia ja juttukavereita, ehkä ystäviäkin löytää, joten jatkossa niihin on helpompi mennä.
Yksinäisiä ihmisiä on joka paikassa ja joku olisi varmasti kiitollinen, kun löytäisi sinusta ystävän itselleen.