täällä näitä juttuja lukiessa tulee mieleen miten yksin monet masentuneet ovat.
itselläkään ei oikein ole enää yhtään ystävää, kun en jaksa pitää enää yhteyttä:( ja ei kukaan jaksa kuunnella tallaisia masentuneen juttuja, jos ei itsellä ole mitään vastaavia kokemuksia.
sitä kuitenkin kaipaisi kaveria, että saisi jutella... enemmän "hulluksi" tulee jos yksin asioita miettii.
mistäpäin te muut masentuneet olette? minä ylä-savosta.
itselläkään ei oikein ole enää yhtään ystävää, kun en jaksa pitää enää yhteyttä:( ja ei kukaan jaksa kuunnella tallaisia masentuneen juttuja, jos ei itsellä ole mitään vastaavia kokemuksia.
sitä kuitenkin kaipaisi kaveria, että saisi jutella... enemmän "hulluksi" tulee jos yksin asioita miettii.
mistäpäin te muut masentuneet olette? minä ylä-savosta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
totta. yhteyttä ei jaksa pitää. ei kiinnosta. ei kyllä näytä niitäkään kiinnostavan. kai ne pelkää että tää tartuu. eikä niitä kiinnosta kuunnella valitusta päivästä toiseen. kyllähän se sillon tarttuuki.
minäki kysyn tähän perään, että miten teillä muilla on ruokahalun laita? omani on kadonnu täysin. tän vuoden 2007 aikana, eli tän kolmen kuukauden aikana, oon laihtunu noin 10kg. oon yli 170pitkä ja painan pitkästi alle 60kg. äitini sanoikin tossa että älä ala anorektiseksi. mutta minkä sille voi jos ei tee mieli syödä?! ei oo nälkä. ruoka ei yksinkertaisesti maistu.
minulla. En pysty syömään,olen vain 157cm.pitkä,normaalisti olen painanut noin 48-50kg,nyt muutaman kuukauden aikana,kun olen sairastanut vaikeaa masennusta,on painoni laskenut 42kg. Ei auta,vaikka kuinka komennetaan syömään,se ei vain onnistu,eikä tätä masennusta kokemattomat ihmiset tätä millään tajua. Minun masennus puhkesivakavan oman,sekä mieheni peräkkäisten sairauksien jälkeen. Kaikki muukin,mitä elämässäni olen pahaa kokenut,on nyt noussut pintaan.olisi hyvä kuulla muitten masentuneitten tuntemuksia,löysin tämän vertaistuki paikan tänä yönä,kun tässä valvon.
Minä masennuin v.2001,sitä kesti n.3kk.
Masennukseni syyt jälkeempäin katsottuna olivat erostani johtuvia.Ero oli minun päätökseni, muutin lasteni kanssa.Syyllisyys painoi kaikesta pitkän aikaa kunnes putosin.
Huomasin olevani todella yksin, vaikka yritin kertoa asiasta lähimmille ihmisille, tuntui että oli vaikea saada ihmisiä uskomaan että olen todella sairas.Miten näytät sairauden joka ei päällepäin näy.
Kommentteja oli, piristy, lähde lenkille, niin tajusin ettei ihmiset oikeesti tajunneet.Enkä voinut suoraan sanoa et olen niin syvällä et tekis mieli lähteä täältä, koska tunne oli niin voimakas ettei huomista päivää ollut olemassa.Ehkä en halunnut huolestuttaa ihmisiä turhaan.Olen kuvannut olotilaa siten että olin kuin kuplan sisällä josta ei ollut ulospääsyä.
Ainoa syy pysyä elämän syrjässä kiinni oli lapseni, en voinut tuottaa heille tuskaa, asetuin heidän asemaansa, miltä heistä tuntuisi koko loppu elämän jos äitiä ei olisi.Olin tärkeä heille, vaikka muut olivat kaikonneet ympäriltä.
Yksi aamu oli erityisen tärkeä.Istuin sohvalla ja itkin, mietin mielessäni voimakkaasti että kuka voisi auttaa minua, et täytyihän olla joku joka ymmärtäisi tilanteeni.
Mieleeni tuli eräs ihminen n.18v. takaa.Olimme olleet erään firman pikkujoulujuhlissa silloin yhdessä.Mutta koska seurustelin silloin ei meillä ollut mitään lähempää, eikä koskaan sellaiseksi kehittynytkään, vaan tiemme erkanivat ja jatkoin elämää siten kun olin siihenkin asti elänyt.
Sinä surkeana aamuna päätin ottaa selvää ihmisestä, sain puh.no. ja lähetin tekstiviestin ja kysyin oletko se sama joka olit samassa firmassa kanssani kauan sitten.
Vastaus oli: olen, mutta kuka sinä olet?
En sanonut nimeäni vaan vastasin jotain mistä tunnistaisi minut.
Hän soitti ja kerroin tilanteeni ja kysyin kuulumisia.Hänkin oli eronnut,kysyin saanko tulla juttelemaan.Niin vietimme yhdessä vkonlopun, aivan ystävinä.Hän kuunteli ja kokemustensa pohjalta ymmärsi minua.Taas tiemme erosivat ystävinä,mutta ystävyyttä kesti n.kk kunnes huomasimme rakastavamme toisiamme.Olemme nyt olleet yhdessä kohta 6v.
Olen niin monesti saanut kuulla häneltä kuinka hän rakastui minuun jo silloin kauan sitten, mutta ei voinut sitä sanoa koska ei halunnut tulla rikkomaan silloista suhdettani.
Voin sanoa että se oli elämäni paras tunne kun selviydyn siitä pienestä kuolemasta, jotenkin tuntui kun olisin saanut jatkoajan.
Ja siitä lähtien olen elänyt, nauttinut pienistä asioista ja terveyteni on tullut minulle tärkeimmäksi asiaksi.
Mieli lauseeni on: Emme useinkaan saa sitä mitä haluamme, vaan kaiken sen minkä tarvitsemme, niin hyvässä kun pahassa.
Paha tuntuu jälkeempäin katsottuna paremmalta kun hyvä,,kyllä ainakin parempana opettajana, ja aina pahan jälkeen tulee niitä hyviäkin hetkiä.
Joskus kun joku sanoo että kylläpä masentaa vesisade, niin mielessäni käy monenlaisia ajatuksia,,,,,,
ollut jo monta monta vuotta. Vaimo lähti, ymmärrän kyllä.
Uusia ihmissuhteita en ole osannut/jaksanut luoda, pelko niiden katkeamisesta ja syyllisyyden tunteesta vaivaa.
Elämä on aika tylsää yksikseen.
Mies pk-seudulta
täällä toinen Savosta jonka elämää masennus varjostanut :))paljos sulla ikää?
olen 28v.
Hei vaan
Sama juttu minulla, kaveri lähettelee joskus teksti viestejä että lähetäänkö baariin, ei kiinnosta lähteä, ei kiinnosta tavata ketään ihmisiä. Aamulla paska olo kun en ollut vastannut kaverin tekstariin.
Monesti mietin kauanko se jaksaa pyydellä, minua mihinkään, kun en vastaa. Ei ole ollut vastakkaisen sukupuolen kanssa tekemissä kuin viimeksi koulussa.
Monesti mietin minkä takia minä olen selvinnyt niistä kaikista vastoin käymisistä joita olen kohdannut. On ollut hengen lähtö lähellä muutaman kerran. Ja vaan vielä sitä porskutetaan.
Mies Jns