Kirjoitanpa tälle palstalle, vaikka en ole aivan varma, kuuluuko tämä tännekään... Muuten asia liittyy juuri tämän palstan teemaan, paitsi että minulla ei ole lapsia. Ja se onkin tämän jutun ydin.
Olen 28-vuotias, joten lastenteko alkaa olla aika akuutti asia. Olen tosin sairastanut masennusta vaihtelevasti viimeiset 10 vuotta ja minulla on diagnosoitu sen taustalta persoonallisuushäiriö. Käyn terapiassa ja olen saanut oireet hyvin kuriin.
Juttu onkin nyt siinä, että en uskalla edes ajatella lasten tekemistä, sillä pelkään sairastuvani raskauden myötä masennukseen uudelleen! Viimeisin masennusjakso noin vuosi sitten oli todella rankka, jouduin sairaalaan ja olin päästä hengestäni. Sen jälkeen tulin vahingossa raskaaksi, mutta raskaus päättyi 9-viikolla keskenmenoon. Tämän keskenmenon jälkeen minussa on herännyt todella voimakkaita pelkotiloja raskauteen ja lapsiin liittyen, enkä tiedä, uskallanko enää ikinä ottaa sitä riskiä - ainakaan tietoisesti...
Painiskelen näiden ajatusten kanssa terapiassa viikottain. Onneksi mieheni on asennoitunut tilanteeseen siten, että lapsia tulee, sitten kun ole kunnossa - jos on tullakseen. Minusta vain tuntuu, että hiljalleen alkaa olla aika tehdä päätös; tehdäänkö niitä vai ei ja milloin.
Näiden ajatusten kanssa on ollut myös hyvin ristiriitaista seurata lähipiirini lisääntymistä. Monikin kohtalotoverini (mielenterveyshäiriöinen) on raskaana ja omat kauhuntunteeni estävät iloitsemasta ystävieni raskauksista. Jollakin tavalla projisoin omia tunteitani näiden raskauksien kautta ja pelkoni kärjistyy monesti vaivoin hillittyyn paheksuntaan...
Ei tässä tainnut mitään tolkkua olla, mutta tuntuipahan hyvältä sanoa nämä asiat ääneen. Joskus voi olla niinkin, että nainen pelkää synnytyksen jälkeistä masennusta niin paljon, ettei uskalla edes yrittää. Vastineeksi niille moralisoijille, jotka peräänkuuluttavat harkintaa ja suunnitelmallisuutta lapsia hankkiessa.
Aurinkoista kevättä kaikille!:)
Olen 28-vuotias, joten lastenteko alkaa olla aika akuutti asia. Olen tosin sairastanut masennusta vaihtelevasti viimeiset 10 vuotta ja minulla on diagnosoitu sen taustalta persoonallisuushäiriö. Käyn terapiassa ja olen saanut oireet hyvin kuriin.
Juttu onkin nyt siinä, että en uskalla edes ajatella lasten tekemistä, sillä pelkään sairastuvani raskauden myötä masennukseen uudelleen! Viimeisin masennusjakso noin vuosi sitten oli todella rankka, jouduin sairaalaan ja olin päästä hengestäni. Sen jälkeen tulin vahingossa raskaaksi, mutta raskaus päättyi 9-viikolla keskenmenoon. Tämän keskenmenon jälkeen minussa on herännyt todella voimakkaita pelkotiloja raskauteen ja lapsiin liittyen, enkä tiedä, uskallanko enää ikinä ottaa sitä riskiä - ainakaan tietoisesti...
Painiskelen näiden ajatusten kanssa terapiassa viikottain. Onneksi mieheni on asennoitunut tilanteeseen siten, että lapsia tulee, sitten kun ole kunnossa - jos on tullakseen. Minusta vain tuntuu, että hiljalleen alkaa olla aika tehdä päätös; tehdäänkö niitä vai ei ja milloin.
Näiden ajatusten kanssa on ollut myös hyvin ristiriitaista seurata lähipiirini lisääntymistä. Monikin kohtalotoverini (mielenterveyshäiriöinen) on raskaana ja omat kauhuntunteeni estävät iloitsemasta ystävieni raskauksista. Jollakin tavalla projisoin omia tunteitani näiden raskauksien kautta ja pelkoni kärjistyy monesti vaivoin hillittyyn paheksuntaan...
Ei tässä tainnut mitään tolkkua olla, mutta tuntuipahan hyvältä sanoa nämä asiat ääneen. Joskus voi olla niinkin, että nainen pelkää synnytyksen jälkeistä masennusta niin paljon, ettei uskalla edes yrittää. Vastineeksi niille moralisoijille, jotka peräänkuuluttavat harkintaa ja suunnitelmallisuutta lapsia hankkiessa.
Aurinkoista kevättä kaikille!:)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Samaistuin niin tuohon viestiisi, että tekisi mieleni etsiä sinut käsiini ja halata kohtalotoveria oikein kunnolla!!
Olen 27-vuotias ja sairastanut masennusta 12 vuotta. Taustalla on ollut vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko. Vauvakuumeeni on kova ja pelko raskaudesta ja vauvanhoidosta vähintään yhtä kova. Viimeisimmän pahan masennusjakson aikana mietin tosissaan päivittäin itseni tappamista. Nyt olen paremmassa kunnossa, mutta mistä sitä taas tietää kuinka kauan.
Minulla on jäljellä pillereitä neljä laattaa. Sen jälkeen pitäisi uusia resepti, mutta olen päättänyt että en sitä tee. Tiedostan kyllä että olen sairas ja voin olla sitä lopun elämääni. Fakta kuitenkin on, että myös esim. syöpäsairaat ovat hankkineet lapsia eivätkä hekään voi olla täysin varmoja, ettei sairaus uusiudu. Itsetuhoisina hetkinäni olen miettinyt elämäni tyhjyyttä nimenomaan siten, ettei minulla ole täällä mitään tehtävää eikä tarkoitusta. Olen varma, että oma lapsi antaa minulle vahvan syyn elää. Ajattelen myös, että elämä on lyhyt ja aina ei voi olla varma mihin tekemäni päätökset minut vievät. Kaikkia riskejä ei vaan voi eliminoida. Näiden pohdintojen tuloksena olen päättänyt jättää ne pillerit pois.
Kysyin lisäksi asiaa psykiatriltani ja hän sanoi ettei raskautta edeltävä masennus mitenkään ennakoi synnytyksenjälkeistä masennusta. Eli siis siihen voi sairastua niin terve kuin aiemmin masentunutkin.
Toivon sinulle voimia tehdä päätös, oli se sitten millainen tahansa
Tämä voi olla tyhmä kysymys, mutta syötkö lääkkeitä. Tiesit kai, että myös raskaus- ja imetysaikana voi syödä masennuslääkkeitä.
Mutta jos tunnet, ettei henkinen kanttisi kestä lasta, älä tee sitä väkisin. Ja huolehdi ehkäisystä, ettet ole kasvattamassa jo ennestään pitkiä aborttijonoja. Raskaudenkeskeytykset eivät millään tavalla edistä masennuksesta toipumista.
Kiitä onneasi siitä, että sinulla on kärsivällinen ja ymmärtäväinen mies. Näin ymmärsin. Sellaisista miehistä tulee hyviä isejä, jos aikanaan teillekin lapsi tulee.
Aurinkoa!
Ei pidä ottaa nokkiinsa, mutta mielestäni ei missään nimessä edes pitäisi harkita lasten tekoa tuollaisessa tilanteessa.
Lasten tekeminen ja niiden kasvatus on toisinaan niin vaativaa ja rankkaa, että jos on riski vakavaan masennukseen, niin sen lapsen parasta ajatellen en kyllä suosittelisi.
Mene mukaan vapaaehtoistyöhön, tms. jonne voit antaa panostasi lasten kanssa tekemiseen ja olemiseen.
juuri äsken toiselle palstalle, mutta vastaan vielä sullekin.
Jokainen tekee päätöksensä itse, mutta masennusta sairastaneen henkilön (sisarus) lähiomaisena toppuutelisin hieman. Usein omassakin elämässä on tuollaisessa elämäntilanteessa tarpeeksi "koossa pidettävää" ja lapsi tuo tähän lisäksi hyvin suuren vastuun.
Myös isäni kärsi masennuksesta ja narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, ja kyllä se vaikuttaa tosi paljon lapsiin. Opiskeluajat olivat minulle piinaavat ja opiskelu venyi osittain mielenterveysongelmieni takia. Kodin vaikutus on ollut merkittävä, joskin ei ainoa, psyykkisten ongelmieni synnylle.
Olen itse ajatellut, että opiskeluaikoina kaikki se kotona koettu p*ska vyöryi niskaan, koska vasta kotoa pois muutettuani uskalsin olla "kapinallinen" ja todeta, ettei kotona kaikki ollut niin kuin pitäisi olla.
Yksi tärkeimmistä vanhemman tehtävistä on kasvattaa lapsi ja nuori ihminen, joka kunnioittaa toisia ja toisaalta hänellä on hyvä itsetunto ja uskallusta elää tätä elämää. Tuota jälkimmäistä minulla ei ollut tippaakaan, kotoa ikäänkuin tarttui mukaan se alakuloisuuden ilmapiiri.Isäni masennus veti ilmapiirin kotona alaspäin, ja nuorena minun oli tosi vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, luottaa elämään, itseeni ja toisiin ihmisiin.
Vaihtaisin elämästäni lukuisia päiviä pois (erityisesti lapsuudesta ja nuoruudesta), jos vain voisin. Niiden aikojen muistelu tekee kipeää.
Olen saanut apua terapiasta ja lääkityksestä ja tällä hetkellä nautin elämästäni. Sinä teet omat päätöksesi ja osaat varmasti itse punnita asiasi parhaiten. Halusin vain valaista-edes näin lyhyesti-mielenterveysongelmista kärsivän vanhemman lapsen osaa.