me(JUDOKAT) tarvitaan joku martin luhterin kaltainen puhdistaja, jotenkin meidän täytyy palata JUDON juurille, mistä se kaikki on lähtöisin;TOINEN TUHOTAAN.
Suomen Judo on vääristynyt, ei ilman taistelua ole Judoa eikä myös Judokaa. Herätkää, ei tälläinen laji(JUDO) voi olla myytävänä.
Suomen Judo on vääristynyt, ei ilman taistelua ole Judoa eikä myös Judokaa. Herätkää, ei tälläinen laji(JUDO) voi olla myytävänä.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Jos haluat palata judon juurille, niin menit kyllä liian pitkälle historiassa. Judossa ei ole tarkoitus tuhota toista, ne lajit on erikseen.
Ja jos tämä on hyökkäys kuntojudoa kohtaan, niin en minä ymmärrä, miten se on pois kilpailijoilta. Vai tuntuuko kilpailijoista nyt siltä, että judo ei ole enää "kova laji"? Eikä me olla nyt niin kovia jätkiä, kun kaiken maailman kuntopalloilijat täällä pyörii? Ja että tämä on paha takaisku, melkein yhtä paha kun se että naiset alko treenaa judoa. Että sitäkö tässä nyt haetaan?
Judo on käsittääkseni kehitetty taistelutaidoista, siitä on poistettu tiettyjä juttuja että sitä voisi harjoitella ilman suurta loukkaantumisriskiä mutta taistelutaidon luonne(Ippon) on silti saatu säilymään.ottelussa ei juurikaan auta se kuinka hyvä olet kynäilemään(nykyisin näppäilemään). Harrastakoon Judoa kuka tahansa mutta taistelun luonne tulee säilyä, ei sitä voi rajattomasti pehmentää.
harmissaan siitä että kuntojudokat käy ahkerammin harjoituksissa ja treenaavat enemmän kuin kuin nuoret kilpailijat. Itse kuntojudokana arvostan kovasti niitä jotka vielä pystyvät kilpailemaan. En usko että harrastukseni on yhdeltäkään kilpailijalta pois. Jos paikat olisi paremmassa kunnossa voisin itsekin osallistua kilpailuihin. Ehkä joskus ne-wasa kisoihin jos niitä joku sattuisi lähiseudulla järjestämään.
Aikamoinen älyn jättiläinen zero-dan tuntuu näiden kirjoitustensa perusteella olevan... Vois joskus yrittää kirjoitella selvin päin.
Judo kuntoilumielessä harrastaen on oikeasti hyvä juttu. Toisaalta taas on vain yhtä judoa. Motoksi sopinee "Judo on yksi." En näe ongelmaa näiden välillä, kunhan matolla jokainen tekee parhaansa ja antaa kaikkensa eli toisen sanoen taistelee. Tämä tarkoittaa ensiksi kovaa randoria ja sitten kovia otteluita, kukin oman tasonsa mukaan. Kun tämä muistetaan ja toteutetaan, saavutetaan paljon: kova ja tehokas taistelulaji, jossa on eettisyys mukana.
Sitten voidaan hellittää. Kun paikat eivät enää kestä, voidaan ottaa kevyemmin, mutta aina se taistelu mielessä. Pilke silmäkulmassa ja liikunnan ilo eivät ole ristiriidassa tämän kanssa.
Ja vielä: kunnioitan suuresti jokaista kuntoilumielessä harrastavaa judokaa, joka osaa taistella omien kykyjensä mukaan, vyöarvoon ja kilpailusaavutuksiin katsomatta. Mutta en kunnioita juurikaan jeesustelua, kilpailun vähättelyä, lasten kiikunnan riemun, polttopallon pelaamisen tai skeittailun asettamista ristiriitaan kilpajudon kanssa; en kunnioita myöskään väitettä, että vain kataa tekemällä oppisi oikeasti judoa. (Itsekin pidän katan tekemisestä, koska se on judoa ja hauskaa vaihtelua, ja koska siitä saa joskus oman, erikoisen mielentilan.)
Suomessa ei aina mene kovin hyvin. Ihme asenteellisuutta ja hyssyttelyä, ettei vaan kenellekään tulisi paha mieli, kun on toista huonompi. Ettei vaan kenellekään tulisi hiki eikä ainakaan veren makua suuhun!
Missä on se palava into, himo menestyä? Tiedän, että edustusvalmennettavilla on. Tiedän, että monilla kuntoilijoilla on. Oppikaamme siitä!
siltä ajalta kun suomessa on vielä kova kansallinen taso. monet saman ikäluokan judokoista on huolissaan judon nykytilasta. ovat nähneet ja kokeneet tason laskun ihan käytännössä. nuoremmathan ei edes tiedä miten lujaa alas on tultu eivät ole eläneet niitä aikoja kun meni vielä hyvin. zero-dan ei ole ajatuksineen yksin keinot korjaamiseksi vaan vaihtelee. en osaa sanoa mitä pitäisi tehdä mutta jotain pitäisi se on selvä se.
Vanhat parrathan nyt on aina sitä mieltä, että ennen oli miehet rautaa ja laivat puuta, nykyjään päivastoin. Ei kai tässä mitään uutta ole.
Tai Eppujen piisiä mukaillen
"oli piiput ennen puuta hipit rautaa
nyt ne kaiken kauniin hautaa
haudalle laitan kukkasen
ja kukoistavan toivon edes sen"
vanha sanonta: jos ihminen kertoo saman asian selvinpäin,kännissä ja unissaan on todennäköistä että hän puhuu totta; Nämä jutut ovat vain minun tuntojani, haluan purkaa Judo-voimmattomuuttani tällä palstalla ja toivon että jonkun kommentissa on se toivon siemen jota haen.Olen saanut tosi hyviä vastauksia; niistä saa voimaa, niistä löytää uusia näkökantoja, niistä löytää jopa JUDOA(sellaista JUDOA joka on sydäntänilähellä).
-SM kisojen osallistuja määrät on tipahtaneet puoleen
-EVL ryhmien koko nuoret aikuiset on enää murto- osa
-mestaruus sarja on kuihtunut tynkäkisaksi
-viimeisimmästä aikuisten arvokisamitallista on aikaa 13 vuotta
jne.
haluatko että luettelen vielä lisää?
Kotimaisten kisaajien katoon saattaa olla tietenkin muitakin syitä kuin se että ennen miehet oli rautaa nykyisin puuta. Siitä on kinasteltu jo muualla joten en nyt toista itseäni :-)
Johtuisiko arvokisamitalien puute esimerkiksi siitä että muualla judo paljon suositumpi laji kuin Suomessa. Kansainväliset huiput ovat ammattiurheilijoita jotka ansaitsevat elantonsa judosta. Suomessa yritetään edelleen ponnistaa huipulle amatööripohjalta. Sehän ei ole nykyisten kilpailijoiden vika. Judolla ei ole harrastajia, se ei vedä katsojia kisatatamien laidoille, televisiossa ei juurikaan näytetä judoa eikä nekään harvat ohjelmat kerää katsojia. Kun laji ei kiinnosta yleisöä se ei myöskään houkuttele sponsoreita. Kilpajudoka ei voi hankkia elantoaan valmentajana ei uransa aikana eikä varsinkaan sen jälkeen koska ei ole niitä maksavia harrastajia. Koska Suomessa ei voi judolla elää pitää myös sen suomalaisen kilpailijan opiskella ja tehdä töitä ja harrastaa judoa kun muilta kiireiltä ehtii.
Lyhyt rautalankamalli kaikille vanhoja hyviä aikoja kaipaaville :-)
Mitenkä siis hankkivat elantonsa ennen ne takavuosien Suomalaiset menestyjät jotka arvokisamitaleja toivat? Suurin osa muiden maiden menestyjistä lieni silloinkin kokopäiväurheilijoita, eli se asia ei kait ole muuttunut (siis kilpailijoiden suhteen).
Vai onko kenties niin että näillä edellisen sukupolven judokoilla oli rautainen tahtotila katsoa mihin rahkeet todella riittävät ja laittaa itsensä peliin täysillä. Tällaista asennetta ei ehkä niin usein enää nykyän tapaa, eikä sitä (valitettavasti) ehkä osata / haluta vahvistaa niissä lapsissa joilla se geeneissä on.
Luonnollisesti tämä on vain osa kokonaisuutta, tärkeä osa kuitenkin.
Enemmän harrrastajia, enemmän maita, enemmän ammattilaisia. Judo yleensä ja myös kilpajudo on kasvanut (paitsi Suomessa). Huipulle pyrkii koko ajan enemmän judokoita jotka harjoittelevat ammattimaisesti. Karu tosi asia on että amatööripohjalta on nykyisin todella vaikea päästä mitaleille. Vaikka sitä tahtotilaa ja lahjakkuutta löytyykin ei se riitä jos lahjakaiden kilpakumppanien harjoitusmäärät ovat ihan eri tasolla.
Taso maailmalla on eittämättä noussut ja tie huipulle kivisempi kuin koskaan. Mutta nähdäkseni se ei ole meidän suurin ongelmamme. Ensisijainen ongelma on kansallisen tason romahdus. Se, että kilpailijamassa on vähentynyt. Kun perusta huojuu, ei kärkikään voi hyvin. Kansallisen tason romahdusta ei selitä taso maailmalla eikä rahan puute. Tekisi mieli sanoa että sen selittää asenneilmapiiri ja harjoittelumotivaation heikkeneminen. Niitä ei korjata rahalla…
Rahaan kommenttina, että judoliiton taloudellinen tilanne on kaiketi parempi kuin koskaan, valmennus on hyvin organisoitu ja judo on yksi kuudesta olympiakomitean painopistelajeista. Taloudelliset edellytykset menestykselle tässä suhteessa siis olisivat vähintään kohtuulliset. Meiltä vain puuttuvat ne kisaajat. Nykyinen kärkitiimi on tasokas ja siltä on lupa odottaa menestystä mutta sen kapeus hirvittää. Jokainen loukkaantuminen on joukkueelle lähes kuolinisku kun haastajia ei ole. Kansallisen tason massan puute aiheuttaa sen ettei leireille riitä treenaajia ja huipuille sparraajia. Kilpailijoiden vähäinen määrä näkyy myös seuroissa. Harjoitukset näivettyy ja henki(spiritti) heikkenee. Pidemmällä aikavälillä judokoiden tekninen taso kautta linjan laskee.
Norja on hyvä esimerkki tälläisestä kehityksestä ja sen tuhoisuudesta. 80 luvulla Norjassa oli vielä suhteellisen vireää kilpailutoimintaa. Muutamia kansainvälisen tason kilpailijoitakin sieltä tuli. Norjalainen urheilujärjestelmähän on sellainen, että saavutettuaisi tietyn tason valtio kustantaa elämisesi urheiluopistolla ja voit keskittyä harjoitteluun täysipäiväisesti. Eli rahasta se menestys ei Norjassa ole kiinni. Miten tänään? Norjalainen judo on romahtanut lähes täysin. Ruotsikaan ei ole siitä kaukana. En tosin tiedä syitä Norjan ja Ruotsin romahduksen mutta vaikutukset ovat kaikkien nähtävillä. Tuohon pisteeseen ei saa koskaan päästää täällä.
Olisiko ideaa kääntää katseet vaikkapa Hollantiin. Siellä judo elää ja voi hyvin. Arvokisoissa menestytään ja harrastajia riittää. Mitä hollantilaiset tekevät toisin kuin suomalaiset? Jos heidän ammattimaisesti hoidettu seuratoimintansa on vastaus kysymykseen, niin olisiko ideaa lähteä matkimaan sitä? Miksi Hollannissa on myös kansallinen taso kantimissa? Tuskin ovat perusluonteeltaan sen ahkerampia treenaajia kuin suomalaiset. Olisiko henki saleilla parempi? Kilpailumyönteisempi? Harjoittelumotivaatio korkeammalla?
Laitahan itse faktoja peliin vaikkapa SM-kisojen osallistujamääristä. Muisteloita näistä kyllä kuulee, mutta ei faktoja. EV ryhmissä taitaa olla kaikkiaan 100-120 urheilijaa. Mestaruussarja on kuivunut kasaan, kun kuntolijat eivät enää uskalla mukaan. Aikuisten arvokisamitalista on jääty viimeisen kahden vuoden aikana yhden otteluvoiton päähän.
Luettele vaan lisää, mutta faktoihin perustuen.
Onko jäänyt täysin huomaamatta, että 1989 Helsingin EM-kisoihin osallistui 28 maata, kun viimevuosina osallistujia tulee 40 maasta. Se on aikamoinen nousu, joka väistämättä vaikuttaa menestymisen mahdollisuuteen.
Ennenkuin kovasti kommentoi "kansallisen tason romahdusta" olisi hyvä jotenkin faktoihin pohjautuen todistaa sellaista tapahtuneen. Edelleen, kuten koko tässä keskustelussa, faktoja ei laita kukaan peliin. Ainoastaan mutuja ja muisteloita tässä keskustelussa on toistaiseksi nähty. Enkä väitä, etteikö näitä faktoja olisi olemassa. Niitä ei vaan kukaan jostain syystä tässä keskustelussa esitä.
Hyviä huomioita! Siitä tulikin mieleeni seuraavaa.
Me judokat aliarvioimme lajiamme ja myymme tuotteemme liian halvalla. Ei muuta kuin rahaa kehiin, ja kunnon rahallinen korvaus jokaisen harjoituksen vetäjälle, jolloin taso nousee. Halukkaat varmasti maksavat ainakin alkeiskurssin. Jos jatkokurssi on yhtä hyvin organisoitu, niin eiköhän senkin.
Judoliiton kannattaisi myös alkaa tuotteistaa palveluitaan. Vammaisjudo yhdeksi paketiksi ja myyntimiehet kuntiin. Lasten iltapäiväkero yhteen pakettiin ja myyntimiehet kouluihin ja seurakuntiin. Muksujuso ja jatkokurssi samalle tasolle kuin alkeiskurssi.
Kun toiminta on hyvin tuotteistettu eli vetäjät koulutettu, SERTIFIOITU liiton puolesta, tiukasti valvottuina liiton taholta, niin johan alkaa rahaa lapata kirstuihin. Judo on yhtäkkiä taloudellisesti kannattavaa ja alkaa tulla näkymiä, että joku voisi sillä joskus elääkin. Ehkä kannattaisikin reenata entistä kovempaa.
On parempi, että judo maksaa ja salit ovat täynnä, kuin että judo on halpaa ja salit ovat tyhjiä.
Tosin nykyilmastossa epäilen, että paljon helpompaa on tehdä rahaa kuin sitten lopulta ohjata ylijäämä oikeaan osoitteeseen eli kilpajudoon ;-)
Kuntojudossa ei oteta randoria, MUTTA suurin osa kuntojudokoista ottaa randoria kuten minäkin. Nämä termit pitää erottaaa.
Kuntojudo on sitä, että pullistellaan, mutta ei uskalleta ottaa ranttua jos vaikka joku alempivöinen heittäs. Itse olen tuon konenut monesti ja aluksi varsinkin otti se koville tällaiselle kisakoneelle. Nykyisin sulatan sen jotenkuten, mutta ranttua on vaan niin pirun kiva ottaa, sen kun illalla ranteissa ja koko ropassa.
Kuntojudoka vaan ei kuntojudo(ka)
olipa sulla kanssa kivaa lähetellä tollasia viestejä ja muuten ite en tiiä pitäiskö judoa muuttaa muutakun enemmän kisaamaan kaikki
Tulipa eilen yön pimeinä hetkinä mieleen nämä kirjoittelut ja pohdin sitä miten 70-/80-luvuilla treenattiin ja miten sitten tuli myös menestystä.
Silloinhan tehtiin ihan hapoille asti uchi-komia ja toistoa, toistoa toistoa. Haettiin sitä hermotusta ja automaatiota.
Nythän jo kaikki vyökokeet tehdään liikkeestä ja uchi-komi tuntuu olevan enemmän tai vähemmän pannassa. Tehdään palomiehenpyörää ja muita kähmyjä vaikka oikeat judoliikkeet ei ole vielä hallussa....
Osaisiko joku viisas valmentaja pohtia mikä menee treeneissä eri tavalla kuin silloin 80-luvun mitallien aikaan?
En ole oikea valmentaja, mutta yksi ero on judoharjoittelun vähyys nykyään. Siis vaikka treeneissä käydään, siellä ei tehdä judoa. Ei uchikomia eikä randoria, vaan jotain yleisliikuntaa. Randorissa ei pidetä molemmilla käsillä kiinni ja haeta paikkaa. Otetaan liian tarkasti, yhden käden otteella ja tehdään syöksyjä jalkoihin. Esim. tällä hetkellä ei taida suomessa olla yhtään nuorta judokaa, jolla olisi oikein "paha" ote. Siis oikein v-mäinen kahva tms. Ihan viime vuosina asiat on hiukan parantuneet (90-luvun loppu taisi olla vielä pahempi).
On ne nuoret pehmenneet muutenkin ja kaiken maailman lejeja on nykyään pilvin pimein. Ennen oli vaan judo, karate, paini ja nyrkkeily. Oi niitä aikoja... ;)
olisi useamman pikkuseuran yksi yhteinen harjoitus viikossa. Vähän tulee kuljetusta lisää, mutta entä sitten.
Monta samanikäistä/kokoista/tasoista samaan aikaan harkoissa. Vetäjä vaihtuisi viikoittain, ei pääsisi puutumaan.
Kamppailu lasten ajasta on ihan toisenlaista kuin mitä se oli vielä parikymmentä vuotta sitten. Lajeja on tarjolla todella paljon. Jo pelkästään kamppailulajien tarjonta on moninkertaistunut sitten 90-luvun alun.
Tähän pitää sitten lisätä se, että samalla työelämän kiireet ovat lisääntyneet ja urheilijan harrastelijana pärjääminen on tehty todella vaikeaksi. Jollakin tapaa sitä leipää on pöytään hankittava ja se alkaa vähentää jo 18-vuotta lähentelevien mahdollisuuksia panostaa kaikkensa urheilu-uraan. Mistäpä sitten tehdään ammattilaisia lajiin? Harva lahjakaskaan judojuniori saa taustalleen sellaiset joukot, jotka löytävät riittävät taloudelliset resurssit, jotta uraa voi alkaa kehittää täysipainoisesti.
Loukkaantumisriski.
Harrastelijakilpailijan on pidettävä huoli leipäpuustaan. Siihen harvemmin sopii pitkäkestoiset loukkaantumiset. Kilpaurheilussa tulee aina loukkaantumisia. Sitä vaan sattuu, kun pidetään kroppaa lujilla ja pyritään maksimaalisiin suorituksiin. Aktiivikilpalijan on helpompi hyväksyä loukkantumisriski kilpailuun kuuluvana osana, mutta harrastajakilpailija alkaa miettiä motiivejaan. Onko riski hyödyn arvoinen?
Judosta voi löytää kamppailun riemun ilman shiaitakin randoreista, joissa voidaan kuitenkin pitää loukkaantumisriskiä pienempänä. Ei ole mieltä revittää täysillä silläkin uhalla, että silloin ei niin hyvin treenattu loukkaantuu helpommin. Tosiasiahan on, että 3-4 kertaa viikossa treenaava harrastaja ei voi koskaan saavuttaa kilpaurheilijan fysiikkaa tai kestävyyttä. Miksi sitten pitäisi oikeasti yrittää pärjätä? Ajatuksella:" Olen parempi kuin tuo koska...?" Siihen voi sitten jokainen laittaa mitä haluaa. Minä itse en usko tuuriin. Olisi turhaa ylpeyttä harrastelijalle väittää olevansa paremmassa kunnossa. Mitä jää jäljelle? Lahjakkuus?
Siinäpä ehkä syitä miksei harrastelijoita ole enää niin paljon kisaamassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö harrastajia olisi. He eivät vain kisaa. Kisaamisen omaksi iloksi voi tehdä randoreissa ja leireilläkin. Miksi siis lähteä "oikeisiin" kisoihin?
ihan samalla piti käydä töissä 80 luvullakin. ei se leipä pöytään ilmaiseksi tullut silloinkaan. en ymmärrä mikä tässä on muuttunut. varmasti ei oltu rikkaampia silloin kuin nyt. judoliittokin oli köyhempi tuolloin. suurin osa kävi töissä 8h päivässä tai sitten isin lompakolla. mikä on muuttunut?
kyllä se nyt vaan on niin että jengi on laiskempaa ja löysempää selitti miten päin tahansa. työt ei ole este vaikkapa 1krt päivässä reenaamiselle ja viikonloppuisin kisoissa käymiselle. tällä tahdilla pääsee kansallaisen tason kärkeen ja pärjää pm-tasolla ja b-turneissa.
arvokisa taso on erikseen mutta ei siinä porukassa koskaan ole massaa ollut. noista kv-tason kisaajista huomiona että koskaan ennen ei ole olympiakomitea tukenut judoa yhtä suurella summalla kuin tänään. että sillä porukalla on resulssit paremmassa kunnossa kuin koskaan. muilla se on sama kuin ennenkin.
Se on kovin ristiriiitainen juttu, että urheiluun - ja erityisesti kamppailu-urheiluun kuten judo - iskee tämä yhteiskunnan holhoamis-/kaikista huolehtimismentalteetti.
Judossa ei pärjätä sosiaalidemokratialla. Judossa pärjätään rujolla "tappamismentaliteetilla". Tapa tai kuole. Eikös se vastustajan elimointi ollut tavoite Samuraidenkin aikaan. Jos et olisi sivaltanut itse katanalla ja tappanut vastustajaasi, olisit itse kuollut - olisi pudonnut oma pää! Se olisi ollut NuoriSuomi sovelluttuna samuraisotiin. Haluammeko opettaa lapsiamme tapattamaan itseään?
Junnujen kanssa pitää toimia kuitenkin rauhalisesti, mutta lapset pitää ajaa kisoihin viimestää 2 kk treenaamisen jälkeen!
arvon judokat. Puhutte taistelutaidosta. Höpöhöpö, kamppailu-urheiluahan judo on. Esiinnytte ylimielisinä paskiaisina muuta budoa kohtaan samalla kun omat rivinne näyttävät olevan aivan sekaisin. On täysin ymmärrettävää, että liiton sivustat ovat tiukan kontrollin alla. Yrittävät pelastaa sen vähän, mikä ehkä on pelastettavissa.
Teillä ei mene hyvin. Voi voi.. ja niiskut perään.
Itse olen kuntoilumielessä harrastava judoka. Onko nyt niin, että minun harjoitteluni on jotenkin vakavissaan kilpailevilta pois, kuten joidenkin viesteistä voisi ymmärtää?
Miettikäähän vielä. Kyllä sitä voi ihminen taistella ja ylittää itsensä henkilökohtaisella tasollakin, ilman että tarvitsee kisoihin lähteä, eikä kilpajudon kovuus tai taso siitä muutu miksikään. Kaikilla ei vain kestä paikat kilpailemista, tai kilpaporukoissa aktiivisesti treenaavilta turpaanottaminen kisoissa ei vain kiinnosta harrastajaa, joka ei voi treenata 5-6 kertaa viikossa. Mutta kyllä sitä voi kovaa treenata kuntoilumielessäkin, jos haluaa. En ylipäätään ymmärrä, miten tämä kilpailuasia tähän liittyy.
Kyllä asia on niin, että laaja junioritoiminta ja kuntojudo ym. toiminta tuo ihmisiä judon pariin, ja sieltä niitä lahjakkuuksia ja uusia kilpakoneita sikiää. Pelkällä kilpailutoimintaan keskittyvällä seuratoiminnalla, missä tosijudokat äheltävät keskenään ja syövät kuntoilijoita aamupalaksi käsipainoilla höystettynä, tuskin päästään koviin tuloksiin vaikka joidenkin vanhojen partojen nostalgisissa muistoissa näin saattaa ollakin.
Jigoro Kano itsekin taisi sanoa, että kilpailu on tärkeää judossa koska siinä viimeistään näkee tekniikkansa toimivuuden, mutta se ei saa olla itsetarkoitus. Kuuluuko judon perusperiaatteisiin kuten yhteisen hyvän periaatteeseen se, että treeneistä potkitaan pois ne, jotka eivät halua kilpailla? Ja tämä vain siksi että he eivät halua lähtä kilpalihamyllyyn josta tulisi mitaleja seuroille ja liitolle. Onko ne mitalit tärkeämpiä kuin tatamilla vietetyt hyvät hetket ja kovat treenit, kohentunut kunto ja terveys sekä mukavat ja reilut treenikaverit?
Elämässä on muutakin kuin kilpailut ja saavuttaminen. Tämän luulisi olevan budolajien harrastajille selvää. Liekö mitalien kiilto sitten sokaissut jotkut.
Sekä kilpailujudo, että pelkkä kuntojudo puoltavat molemmat paikkaansa. Kyse on tässäkin ikäryhmien ja tavoitteiden huomioimisesta.
Harjoitukset tulisi suunnitella nykyistä enemmän harjoittelijoiden ehdoilla ja tuotteistaa kullekin sopivia harjoituksia.