Mulla on kyllä "varsinainen ongelma"... Hmmm, se voi kuulostaa jollekin todella tyhmältä, mutta itse ihmettelen tätä suuresti.
Olen valinnut yksinäisyyden ja minulle se on toiminut sikäli, että ainoa aika elämässäni kun voin todella olla tyytyväinen itseeni on juuri se aika kun olen ollut tietoisesti yksin.
Ainoa asia mikä minulla yksinäisyydessä pelottaa on se, että mitä jos havahdun joskus viisikymppisenä ja tajuan, että yksinäisyys olikin väärä ratkaisu ja minulle tulee kamala kriisi elämättömästä elämästä. Toisaalta kuitenkin olen yksinäisyydessäni juuri sitä mitä olen, ja kärsin siitä vain sen takia, että epäilen sen olevan väärin. Tämä on omassa mielessäni, tiedän sen, mutta noh, se ei paljon tilannetta helpota.
Jokatapauksessa varsinainen "ongelmani" on nyt se, että koska haluan tutkailla vähän muitakin mahdollisuuksia kuin sitä tietoisesti valittua yksinäisyyttä, olen antanut itselleni tavallaan vapaat kädet tehdä mitä haluttaa. Ja minulla on tullut kauhea läheisyyden kaipuu. Fyysisen läheisyyden siis ja nimenomaan miehen kanssa. Yksinäisyydessä ollessani kaipasin henkistä läheisyyttä, enkä fyysistä ollenkaan. Nyt kaipaan molempia, mutta kiinnitän huomiota siihen fyysiseen puoleen, koska se on minulle uusi tuntemus. Ja edelleen jos ihmettelette mikä se ongelma on, niin itse ainakin painiskelen sen kanssa, että fyysinen lähellä oleminen ei todellakaan ole minun juttu. Välillä nauran sille idealle. En ole kauhean tyttömäinen tyttö.
Joten teinköhän yhtään selkoa äskeisellä? Tarkoitukseni oli jotenkin pyytää kommenttia tähän tilanteeseen. Uskallanko fyysiseen läheisyyteen, vaikka se ei ole koskaan oikein ollut minun juttu, mutta nyt sitä haluaisin? Vai onko tämä jokin hetkellinen tunne, joka itsekseen menee ohi ja avain juttu olisi olla takertumatta siihen, tai kadun jälkeenpäin?
Ja tiedän varsin hyvin, että on ihmisiä joille tämä voi olla maailman typerin kysymys, ja tekisi varmaan mieli haukkua minut ja typerät ongelmani maan rakoon. Mutta taas on tulossa uusi kesä ja haluaisin kokea sen täysipainoisesti. Ihmiset, jotka luulevat ymmärtävänsä mitä tarkoitan, voisivatkohan ystävällisesti kommentoida?
Olen valinnut yksinäisyyden ja minulle se on toiminut sikäli, että ainoa aika elämässäni kun voin todella olla tyytyväinen itseeni on juuri se aika kun olen ollut tietoisesti yksin.
Ainoa asia mikä minulla yksinäisyydessä pelottaa on se, että mitä jos havahdun joskus viisikymppisenä ja tajuan, että yksinäisyys olikin väärä ratkaisu ja minulle tulee kamala kriisi elämättömästä elämästä. Toisaalta kuitenkin olen yksinäisyydessäni juuri sitä mitä olen, ja kärsin siitä vain sen takia, että epäilen sen olevan väärin. Tämä on omassa mielessäni, tiedän sen, mutta noh, se ei paljon tilannetta helpota.
Jokatapauksessa varsinainen "ongelmani" on nyt se, että koska haluan tutkailla vähän muitakin mahdollisuuksia kuin sitä tietoisesti valittua yksinäisyyttä, olen antanut itselleni tavallaan vapaat kädet tehdä mitä haluttaa. Ja minulla on tullut kauhea läheisyyden kaipuu. Fyysisen läheisyyden siis ja nimenomaan miehen kanssa. Yksinäisyydessä ollessani kaipasin henkistä läheisyyttä, enkä fyysistä ollenkaan. Nyt kaipaan molempia, mutta kiinnitän huomiota siihen fyysiseen puoleen, koska se on minulle uusi tuntemus. Ja edelleen jos ihmettelette mikä se ongelma on, niin itse ainakin painiskelen sen kanssa, että fyysinen lähellä oleminen ei todellakaan ole minun juttu. Välillä nauran sille idealle. En ole kauhean tyttömäinen tyttö.
Joten teinköhän yhtään selkoa äskeisellä? Tarkoitukseni oli jotenkin pyytää kommenttia tähän tilanteeseen. Uskallanko fyysiseen läheisyyteen, vaikka se ei ole koskaan oikein ollut minun juttu, mutta nyt sitä haluaisin? Vai onko tämä jokin hetkellinen tunne, joka itsekseen menee ohi ja avain juttu olisi olla takertumatta siihen, tai kadun jälkeenpäin?
Ja tiedän varsin hyvin, että on ihmisiä joille tämä voi olla maailman typerin kysymys, ja tekisi varmaan mieli haukkua minut ja typerät ongelmani maan rakoon. Mutta taas on tulossa uusi kesä ja haluaisin kokea sen täysipainoisesti. Ihmiset, jotka luulevat ymmärtävänsä mitä tarkoitan, voisivatkohan ystävällisesti kommentoida?
Vastaukset 4
Vanhimmat
voi voi. eipä tässä nyt kukaan kai "haukkumaan" sinua ala, mutta et huomaa, että ajatuksillasi olet saattanut itsesi pussiin; kehäpäätelmiä.
Toisaalta kerrot antaneesi itsellesi vapauden tehdä mitä vaan, mutta sitten taas et olekaan antanut. höh.
ja fyysinen läheisyys ei ole "sun juttus". miten niin ei ole? mistä voit sen tietää, jos et ole koskaan(?) sitä kokeillut? jos et ole kotonasikaan tottunut kosketteluun, halailuun tms? siinä tapauksessa olet jäänyt paljosta paitsi ja siinä syy sille, että nyt "ihon ja kosketuksen kaipuu" nousee voimakkaasti mieleesi.
kyllä keho ja mieli kertovat mikä on sinulle hyväksi ja mikä ei, mutta täytyy kokeilla! eikä aitoa fyysistä läheisyyttä voi olla ilman aitoa henkistä ja emotionaalista yhteyttä. esimerkiksi: naiminen on naimista, rakasteleminen on rakastelemista ja niillä ei ole mitään tekemistä keskenään!!
onkohan nyt kuitenkin niin, että et ole valinnut yksinäisyyttä vaan olet siihen omien tunnistamattomien pelkojesi vuoksi ajautunut?
sitä paitsi et sinä tuossa iässä voi tehdä yhtään mitään päätöksiä koko elämääsi ajatellen. kaikki tulee aikanaan :)
Juu kyllä olen säilyttänyt arvostelukykyni edelleen, vaikka olenkin päästänyt itseni "purkista pois". En nyt ihan päättömäksi ole ruvennut!
En sen takia mielestäni puhunut itseäni pussiin. Olen siis antanut kaikenlaisten asioiden tulla mieleen, mutta harkitsen edelleen miten toimin kyseisten ajatusten/tunteiden suhteen. Aiemmin en ole ajatuksiini kiinnittänyt mitään huomiota vaan odottanut, että ne menevät itsekseen ohi, niinkuin ovat menneetkin.
Kyllä olen joskus läheisyyttä tuntenut, mutta epäilen silti, että sellaiset tunteet kannattaa jättää omaan arvoonsa. En ole varma, mutta epäilen. En oikein erota oikeaa tarvetta halusta, tai sitten erotan ja nämä tunteet ovat nimenomaan vain haluja, ei oikeita tarpeita. Enkä usko, että halujen seuraaminen on ns. oikein.
Ja juu, periaatteessa en ole yksinäisyyttä valinnut. Olen valinnut sen, että haluan olla sellainen ihminen, joka sietää oman itsensä läsnäoloa 24/7. Tiettyjen tietoisten valintojen ansiosta ole siihen päätynyt. Ja huomasin kyllä jo melko alkauvaiheessa, että yksinhän minä tulen jäämään, käytännössä, ja silti halusin jatkaa "valitsemallani tiellä". Noin teoriassa, en usko voivani sataprosenttisesti olla jotain lähellä, jos en ensin ole yksin. Eli teoriassa siis yksin ollessani minulla oli mahdollisuus olla jotain lähellä, käytännössä ei; ei vain löytynyt sellaista ihmistä, joka ymmärtäisi minua. Ja taas teoriassa, en nyt voisi olla sataprosenttisesti ketään lähellä, mutta käytännössä vain tällaisena moni suostuu päästämään minut edes siihen fyysiseen läheisyyteen.
Olen melko jykeväsi näkemysteni takana, ja senpä takia haluaisinkin, että joku ravistaa minut irti niistä. Jos siis niissä ei ole mitään järkeä.
On sanoo vaan itse kosketuksesta jos tuntuu niin tuntuu muuten kovalta ja pahalta
kokenut että henkisesti en halua koskaan rakastua.
fyysisesti pystyn kokemaan sitä.
En tajunnut ehkä kirjoitustas oikein, en edes lukenut sitä tarkkaan.
Mutta mielestäni sun kannattaa kokeilla miltä fyysinen rakkaus tuntuu.:D
Seksi on mun elämä.