Kyllä on jaksanut kyseinen vaiva painaa mieltä vuosikausia! Kaikkea olen kokeillut, koska en vaan ole halunnut hyväksyä kyseistä ominaisuutta itsessäni. Olen kokeillut lääkkeistä propral 40mg. Kai se jollain tavalla auttoikin, mutta en ole halunnut uusia reseptiä, koska uskon, ettei lääkkeiden napsiminen ole pidemmän päälle ratkaisu. Sitä paitsi tykkään liikkua paljon, eikä tämä lääke sivuvaikutuksiltaan sovi siihen harrastukseen, kun laskee sykettä sen verta paljon.
No sitten olen kokeillut kaiken maailman meikkikerrosta.. useita eri peitevoiteita, jotka on edustaneet mulle "ihmeparantumista" (ei niistä välttämättä ole oikeesti apua kunnon punastuksessa, mut kai ne on ollu joku psyykkinen suoja ja "maski"). Nyt, kun kesä tekee tuloaan mua alkaa ärsyttämään tämä meikillä läträäminen. Olis ihana kun vois antaa ihon hengittää ja vois olla täysin naturel ilman meikkiä tai lääkkeitä.
Mikä jää vaihtoehdoksi.. olen tehnyt sellaisen rohkean päätöksen, että yritän vaan kertakaikkiaan hyväksyä itseni tällaisena. Vika on ollut just siinä, että punastumista yrittää peittää keinolla millä hyvänsä, mutta nyt yritän oppia, ettei punastelua tarvitse peittää/hävetä, vaan antaa vaan rauhassa helottaa! Ei ole helppoa! Sen tietää jokainen, joka on käynyt saman tien. Sitä meinaa ihan väkisin olla se tavoite tässäkin itsensä psyykkaamisessa, että pääsisi kokonaan eroon kyseisestä vaivasta, vaikka tavoitteen pitäisi olla yksistään se, että hyväksyy tämän osana itseään. Esim. kun kadulla joku kävelee vastaan sitä miettii mielessään, että "anna punan vaan tulla.. ei se haittaa" ja todellisuudessa sitä toivoo, että tällä hokemalla puna ei tulisikaan!! =)
Ei tämä varmasti tule olemaan helppoa, mutta p...kele nyt saa riittää! En usko, että naaman värillä on muillekaan merkitystä, joten miksi olisi mulle. Yritän tästä lähtien ihan tahallaan hakeutua tilanteisiin, joissa punastelen ja punasteluhetkinä vaan kylmän rauhassa pysyä aloillani pakenematta nurkan taakse tm. Pakeneminen on kuulunut mun tapoihin aiemmin.
Olis kiva saada vertaistukea teiltä muilta punastelijoilta! Kuinka te olette selvittäneet päänne tämän asian suhteen?
No sitten olen kokeillut kaiken maailman meikkikerrosta.. useita eri peitevoiteita, jotka on edustaneet mulle "ihmeparantumista" (ei niistä välttämättä ole oikeesti apua kunnon punastuksessa, mut kai ne on ollu joku psyykkinen suoja ja "maski"). Nyt, kun kesä tekee tuloaan mua alkaa ärsyttämään tämä meikillä läträäminen. Olis ihana kun vois antaa ihon hengittää ja vois olla täysin naturel ilman meikkiä tai lääkkeitä.
Mikä jää vaihtoehdoksi.. olen tehnyt sellaisen rohkean päätöksen, että yritän vaan kertakaikkiaan hyväksyä itseni tällaisena. Vika on ollut just siinä, että punastumista yrittää peittää keinolla millä hyvänsä, mutta nyt yritän oppia, ettei punastelua tarvitse peittää/hävetä, vaan antaa vaan rauhassa helottaa! Ei ole helppoa! Sen tietää jokainen, joka on käynyt saman tien. Sitä meinaa ihan väkisin olla se tavoite tässäkin itsensä psyykkaamisessa, että pääsisi kokonaan eroon kyseisestä vaivasta, vaikka tavoitteen pitäisi olla yksistään se, että hyväksyy tämän osana itseään. Esim. kun kadulla joku kävelee vastaan sitä miettii mielessään, että "anna punan vaan tulla.. ei se haittaa" ja todellisuudessa sitä toivoo, että tällä hokemalla puna ei tulisikaan!! =)
Ei tämä varmasti tule olemaan helppoa, mutta p...kele nyt saa riittää! En usko, että naaman värillä on muillekaan merkitystä, joten miksi olisi mulle. Yritän tästä lähtien ihan tahallaan hakeutua tilanteisiin, joissa punastelen ja punasteluhetkinä vaan kylmän rauhassa pysyä aloillani pakenematta nurkan taakse tm. Pakeneminen on kuulunut mun tapoihin aiemmin.
Olis kiva saada vertaistukea teiltä muilta punastelijoilta! Kuinka te olette selvittäneet päänne tämän asian suhteen?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Se on vaan hyväksyttävä!Sille ei yksinkertaisesti voi mitään!Tänään viimeksi kävin taas punastelukohtauksen läpi,aivan kamalaa.Meillä oli töissä kokous ja piti olla yksin äänessä,se tunne kun alkaa sydän hakkaamaan ja puna nousee päähän...vaikka kuinka yrität olla rento ja muut ihmiset mukavia..niin ei,sitä vaan punastelee(itsellä kasvot täynnä laikkuja).Vaikka tiedostan hyvin ettei tilanteessa ole mitään jännitettävää,sitä vain ajattelee että kaikki tuijottaa ja arvostelee(en ole koskaan halunnut olla huomion keskipisteenä)...kai se on itsetunnosta paljolti kiinni.Aina alussa puhuminen ja esiintyminen tuntuu kauheelta mutta vartin tai puolen tunnin päästä olo on jo paljon parempi,juttelen niitä näitä ja saatan vitsinkin heittää eikä punastelusta tietoakaan!Karkuun ei missään nimessä kannata sännätä,jokainen tilanne antaa ainakin minulle enemmän vain rohkeutta!Pitäisi osata suhtautua sosiaalisiin tilanteisiin positiivisesti ja ajatella ettei muut ole sinua parempia ihmisiä,ainakin minusta pidetään sen takia että olen iloinen ja ajattelen asioista positiivisesti, kyllä siinä punastelut unohtuu!Tsemppiä sulle kohtalotoveri,et ole ainoa.
Siis kyllä meitä löytyy. Kesällä mulla ei ole mitään hätää kun on väriä pinnassa, mutta talvet... vaalea hipiä täynnä punaisia laikkuja ja kaula kanssa. Kerran vuodessa käyn valohoidossa, joka auttaa kanssa. Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Onneksi tämä ei ole kuolemaksi :) Ps. propral on mullakin käytössä, mutta en oikein tykkäis käyttää sitä.
Minä olen kärsinyt punastelusta ja liikahikoilusta koko ikäni. Ajan myötä se paheni paniikkihäiriöksi asti. Söin ranoprinia ja cipralexia mutta eipä niistä juuri apua ollut. Ehkä liian pienet annokset. Lopetin niiden popsimisen ja päätin elää ilman pillereitä. Ei ole ollut helppoa. Viimeksi tänään työpaikan kahvihuoneessa hiki alkoi virtaa, naama helotti kuin ylikypsä tomaatti, hengitys salpaantui, pulssi varmaan 180, kädet tärisi, lopuksi silmissä sumeni. Ja tämä kaikki vain siksi koska viereeni tuli istumaan kaksi tuntematonta työkaveria enkä keksinyt mitään puhuttavaa..
Samanlaisia "kohtauksia" saan itsekin. Ne on niin hemmetin kiusallisia tilanteita!
Niin kai se on, että itsetunnon puutteesta on kyse. Mä pääsin noiden peitevoiteiden ja propalin ansiosta pois sellaisesta noidankehästä, jossa tilaa voi kuvailla jo jatkuvaksi paniikiksi ja sosiaaliseksi peloksi. Enää tilanne ei ole niin paha ja yritän nyt muuttaa asennettani sillei, etten vaan välitä omasta epätäydellisyydestä. Yritän jopa oppia pitämään punastelusta. Itsestä se ei tunnu lainkaan söpöltä, mutta niinhän jotku ihmiset sitä kuvailee. Ja sehän on varmaa, että me punastelijat ollaan herkkiä, tuntevia ja empaattisia ihmisiä... se on todellakin hieno piirre tässä kylmässä maailmassa.
Ne uudet kosteusvoiteet, joissa on vähän itseruskettavaa, on muuten hyviä! Mullakaan ei ole LÄHESKÄÄN niin paljon komplekseja kesällä, kun on hyvin ruskettunut. Kontrasti on kai jotenkin pienempi punaisen ja ruskean välillä kuin punaisen ja vaalean! =) Mutta yhtä kaikki tässäkin voiteessa ihastuin just siihen, että puna ikäänkuin peittyy paremmin! Vanhoista asenteista ei noin vaan pääsekään eroon!
"Yritän jopa oppia pitämään punastelusta."
Jos tuohon pystyt niin hattua nostan! Ainakin itselläni tuntuu punastuessa että naama on liekeissa ja kaiken lisäksi minulla ei mitkään rasvat naamassa pysyisi sillä hiki valuttaisi ne pois. Ja kaiken lisäksi rasvat ei taida olla mun juttu sillä olen mies. vm81
Oletko koskaan kokeillut mitään rentoutuslevyjä kuunnella?
Itse opin hallitsemaan juuri tuon tapaisia "kohtauksia" reuntoutusharjoitusten avulla.
Kuulla, että muillakin näitä samoja "ongelmia". Itselläni väliin vaikea olo työpaikan kahvihuoneessa, kun viereen tulee miespuolinen työkaveri. Vaikkakin tiedän, ettei siinä mitään jännittämistä ole, mutta alkaa siinä pikkuhiljaa tulla sellainen olo, ettei tiedä, missä käsiään pitäisi. Joskus oikeen häiritsee se miehen läheisyys ja alkaa jännittämään. Tuntuu, että olis paljon kin sanottavaa, mutta muut kerkeää aina ensin ja oma sanottava jää vatsaan.
Tai tuntuu, ettei uskalla sitä sanoa, kun se kuulostaisi kumminkin erilaiselta, kuin itse ajatteli. ÄÄÄÄÄk!
Voin lohduttaa sinua, että juuri se itsensä hyväksyminen on se koko asian juju millä tuosta kiusallisesta vaivasta voi päästä lähes kokonaan eroon.
Itse aiemmin jännitin jos vaikka millaisia tilanteita, kauheimpia oli jos joku puolituttu eksyi samaan kauppaan, tai piti työpaikalla osallistua johonkin yhteiseen kahvihetkeen, tai yhteiseen kokoukseen, tms. Vieraisilla käynnit saattoi olla yhtä tuskaa.
Lääkkeitä en ole koskaan käyttänyt. Rentoutusharjoituksia olen tehnyt ja lukenut muutamia kirjoja aiheesta jännittäminen.
Itsellä siis tuo punastelu liittyi aina siihen jännittämiseen. Jännittämistä tapahtui pahimpina aikoina melkein missä vain, sekä työssä että vapaalla.
Näinhän se on, että monilla se liika itseensä huomion kiinnittäminen - itsensä jatkuva tarkkailu aiheuttaa koko punastumisen.
Kun sitten aikoinani jossain vaiheessa itseeni niin hattuunnuin, tavallaan annoin juuri sen luvan itselleni, että mitäs sitten, jos naama helottaa tai kädet tärisee niin sitten niin tapahtuu ja so what! Enhän mä siihen kuole! Jos se jotain häiritsee niin sehän on hänen ongelmansa eikä minun.
Pikkuhiljaa se itsensä loputun tarkkailu vain väheni ja väheni ja huomasi jopa isommassakin porukassa ollessaan että hei, enhän mä ole punastunut pitkään aikaan ollenkaan! Ja alkoi arvostamaan itseään enemmän ja ajattelemaan, että ei nuo muutkaan ihmiset ole yhtään sen kummempia (parempia, fiksumpia, rennompia...) kuin minäkään.
Tässäkin asiassa varmaan ikä tekee tehtävänsä jossain määrin. Tietysti täytyy sanoa, että ihan kokonaan en ole jännittämisestä ja punastelusta päässyt eroon, mutta sitä tapahtuu nykyään erittäin harvoin, enkä varsinkaan anna se vaikuttaa elämääni millään tavoin jos vaikka näin tapahtuukin. Eikä menojaan ja tekemisiään tarvitse enää suunnitella sen mukaan, että miten voi vältellä jännittäviä ja mahdollista punastumista aiheuttavia tilanteita.
punastelu alkoi minulla noin kaksi vuotta sitten (olen nyt 19 vuotias). se alkoi siitä että kaikki ystäväni alkoi kohdella minua huonosti ja ns. "dumppasi" minut. sen jälkeen itsetuntoni heikkeni ja kärsin jopa lievästä masennuksesta (jonka yli olen päässyt). Ihmettelen vain että miksi se punastelu yhä jatkuu..? olen muuten ihan onnellinen. Luulen että siitä on vain tullut tapa, joka täytyy unohtaa. voin jopa punastua perheenjäsenien kesken jos huomio yhtäkkiä keskittyy minuun. Olen huomannut että jos siinä tilanteessa kun alkaa punastelemaan vaan yrittää keskittyä siihen ihmiseen jonka kanssa puhuu, eikä keskity ajattelemaan että "älä punastu", niin punastelu ei ole yhtä voimakas (ainakaan minulla).Täytyy vaan yrittää unohtaa se punastuminen ja keskittyä siihen mitä ympärillä tapahtuu. Minä en oikein jaksa(enkä halua) uskoa siihen että punastumiselle ei voi mitään. uskon että itsetunnon kasvaessa myös punastuminen häviää.
Tajunnut tulla tänne lukemaan muiden ihmisten kokemuksista, olisin huomannut että on niitä muitakin ihmisiä, jotka punstelevat, etten ole ainoa, eikä siinä ole mitään hävettävää, että se on ihan luonnollista! :)
Mulla kaikki alkoi siitä, että mulle huomauteltiin asiasta ja naureskeltiin päälle. Itse mä koin sen aivan kauheena asiana näiden tapahtumien jälkeen. Aikaisemmin joskus nuorempana, mulla ei ollut koskaan ollut moista vaivaa. Nyt päälle parikymppisenä tää on vsta "puhjennut" mulle.
Tän punastelun alettua siitä tuli mulle yhtä helvettiä. Aloin vältellä tilanteita, jossa voisin punastua. Ekat punasteluni koin työpaikallani, jossa olin asiakaspalvelutyössä vielä!! Se oli jotain aivan kamalaa... Aloin lopulta masentua ja mulle puhkesi 21-vuotiaana paniikkihäiriö. Mulle tosiaan tuohon jännittämiseen liittyy todella vahvasti tuo punastuminen. Nykyään mä saatan punastella vaikka omien perheenjäsenten läsnäollessa, tai ominen kavereiden.. Nykyään sitten välttelen tilanteita, jossa näin voi käydä... JA se on todella surullista! :(
Kuitenkin mä oon päättänyt, että en jaksa enää välittää mitä muut on musta mieltä... Jos mä punstun, niin antaa helottaa vaikka pahalta tuntuiskin! Mä en usko, että ketään oikeastaan kiinnostaa olenko mä nyt punanen vai en! Minua ei ainakaan häiritsisi jos joku punastelisi mun seurassa tai yleensäkin... Mä en näe siinä mitään ihmeellistä!?
Jotenkin se oma punastelu on vaan niiiiin hirveä noloa....
Mut kaippa se asennekin ratkaiseen! Kun oppii luottamaan itseensä ja arvostamaan itseänsä, niin mä luulen, että varmasti alkaa elämä taas hymyilemään! :)
Mutta yleisesti on tosi mahtava lukea täältä teidän muiden kokemuksista samoista asioista, mitä itse käyn läpi!! =) ymmärtää, että hei tämähän on ihan inhimillistä, että tätä sattuu kaikille! :)
Et todellakaan ole ainoa, itse olen jo kolmekymppinen ja "kärsinyt" punastelusta yläasteelta asti. Itsellä kaikki johtuu huonosta itsetunnosta, vanhempani ovat molemmat alkoholisteja ja ovat koko elämäni lyöneet minua ns.lyttyyn. Et tule koskaan pärjäämään, sinusta ei koskaan tule mitään yms. Tästä johtuen olen katkaissut välini molempiin ja jatkanut elämääni kaukana heistä ja aloittanut ns.puhtaalta pöydältä. Tällähetkellä menee hyvin, toimin työssäni erilaisten ihmisten kanssa, vedän erilaisia aikuisten käsityöryhmiä ja kohtaan uusia ihmisiä joka päivä. En punastele nykyään enää niin paljon kuin työt aloittaessani n.2 vuotta sitten, siinä oli kestämistä! Tänä päivänä punastelua tapahtuu n.kerran kuukaudessa, usko tai älä kun pakottaa itsensä sosiaalisiin tilanteisiin niin usko itseensäkin kasvaa! Minusta on johonkin! Minä olen tässä asiassa hyvä! Olen onnellinen siitä että rohkenin valita sellaisen työn mihin en ikinä uskonut pystyväni pari vuotta sitten! Olen huomannut että tykkään olla esillä ja ihmiset kuuntelee vain minua, jotkin tilanteet vain vieläkin ovat hankalia jolle ei mahda mitään. Ulkoapäin näytän rohkealta ihmiseltä mutta kyllä..syvällä sisällä jäytää edelleen pieni onneton ja epävarma minä jonka omat vanhempani saivat aikaan. Yritän joka päivä karistella sitä pois ja solmin uusia ihmissuhteita uudella rohkealla minälläni jonka olen rakentanut uskallettuani muuttaa eri paikkakunnalle(18 vuotiaana) ja aivan yksin! Kaikilla on tietysti omat syynsä punasteluun mutta ainakin itse olen oppinut elämään sen kanssa ja kovasti yritän päästä siitä eroon,lääkkeitä en ole koskaan edes harkinnut. Ja arvatkaapa mitä, punastelu on loppujenlopuksi kaunista! :)