sekä järki
kamppailevat sisälläni.
Vihaan vaimoani nykyisin enemmän kuin rakastan.
Olemme loukanneet toisiamme jo 15 vuotta,
ja liian kovasti.
Kaipaan rakkautta ja seksiä,
mutta en ole saanut kumpaakaan vuosiin.
Toisaalta rakkaus pitää minua tässä suhteessa
ja järki,
sillä jos lähden,
niin näen kahta alaikäistä tyttöäni paljon vähemman,
jos ollenkaan.
kamppailevat sisälläni.
Vihaan vaimoani nykyisin enemmän kuin rakastan.
Olemme loukanneet toisiamme jo 15 vuotta,
ja liian kovasti.
Kaipaan rakkautta ja seksiä,
mutta en ole saanut kumpaakaan vuosiin.
Toisaalta rakkaus pitää minua tässä suhteessa
ja järki,
sillä jos lähden,
niin näen kahta alaikäistä tyttöäni paljon vähemman,
jos ollenkaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
hakemaan apua parisuhteeseen!
keskustellut oikein vakavasti tunnoistasi vaimollesi. Et menetä siinä mitään, vaikka kissan nostat pöydälle. Ehkä hänkään ei ole tyytyväinen tilanteeseenne. Voisitte ehkä vielä löytää sen kipinän, mikä toi teidät yhteen joskus.
tilanne ei korjaamalla voi parantua, suosittelen miettimään uudelleen tilannetta itsesi ja lasten vuoksi... Onko sinulla todellinen rakkaus jossain muualla? Kuitenkin lapsesi ja itse kärsitte ns. huonossa liitossa, lapset vaistoavat paljon! Ja elämä on lyhyt elettäväksi, mieti myös itseäsi ja omia tunteitasi!!
Nyt jäin miettimään, oletko puolisoni. ;-)
Ei vainen. Kuulosti vain niin tutulle. 15 vuotta, vähän reilustikin jo yhdessä, kaksi alaikäistä lasta.
Minä nostin omassa suhteessani sen "kissan" pöydälle. Oletko miettinyt, millä perusteella olet lähtenyt suhteeseen? Minä itse olen nimittäin lähtenyt "järkisyistä", vaikka rakastinkin häntä silloin paljon. Tiesin, ettei hän ole se "oikea". Kuitenkin tätä aikaa on jo kulunut vaikka kuinka kauan ja olen liimautunut häneen, pelkään irtiottoa. Lisäksi hän on sen verran sitoutunut, että en pääsisi lähtemään helpolla. Kärsisin varmasti ja lapseni kärsisivät myös.
Meidän elämämme ei ole tällä hetkellä sitä kokoaikaista riitaa, enää. Se kissan pöydälle nostaminen auttoi sen verran. Huomioimme toisiamme, en tosin tiedä, huomioinko minä häntä tarpeeksi, koska kohtasin sielunkumppanini. Hänen kohtaamisensa aiheutti tämän kriisin, sanomattakin varmasti selvää. Ja tilanne on se, että en oikeasti tahdo mitään yhteistä tuon sielunkumppanini kanssa, mutta näille tunteille, jota tunnen, en mahda mitään. Yritän pärjätä niiden kanssa, mutta sekin lienee selviö, ettei mikään enää palaa ennalleen.
Näen puolisossani nyt sen, minkä olen kieltänyt itseäni näkemästä. Vaillinaiset tunteet, jotain puuttuu. Se sattuu! Tahtoisin antaa hänelle sen, minkä hän ansaitsee, mutta en pysty siihen. Kärsin, suunnattomasti! Rakastan miestäni, mutta kaikki ei ole hyvin kuitenkaan.
Ainoa mitä mietin on se, tuhoanko itseni näin. Toisaalta, onhan minulla aikaa. Elämässä voi tapahtua mitä vain, minusta riippumattomia asioita.
Rakkaus pitää minua kiinni ja järki. Asiat ovat hyvin kuitenkin.
Oletteko puhuneet asioista perin pohjin? Suosittelen. Me emme käyneet edes terapiassa. Selvitimme asiat paperilla, ettemme huutaneet ja riidelleet lastemme kuullen. Näkivät he, ettei kaikki ollut hyvin, mutta kun asiat selkenivät, he näkivät myös sopumme. Olemme päättäneet yrittää, minulle tämä vain on hiukan vaikeampaa. Lasten vuoksi tämän teen. Jos tilanne jatkuu tällaisena vuosikaudet ja aika kuluu, lapset lähtevät kotoa... ehkä sitten valitsen toisin. Vielä yritän!
Tekstisi oli kuin minun suustani :-) muutamaa pikku yksityiskohtaa lukuunottamatta. Mietin tahollani aivan samoja asioita, lapseni takia tätä teen ja aion antaa hänelle hyvän elämän kunnioittamalla hänen isäänsä ja hiljaa itsekseni suren menettämääni sielunkumppania. Elämä on !!!
Kohtalotoveri siis!
Elämä on valintoja. Eräs ystäväni teki oman ratkaisunsa, eikä ymmärrä minun valintaani ihan täysin. Mutta hän ei saanut sielunkumppaniaan, jonka vuoksi ratkaisunsa teki. Eli ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön...
Jokainen tekee omat päätöksensä ja niistä kantaa vastuunsa. Omista elämänarvoistakin varmasti aika pitkälle kyse ja siitä, kuinka huonosti asiat oikeasti ovat. Jatkuva riitelykään ei ole lapsille hyväksi, kokemusta on.
Voimia jokaiselle asian kanssa painivalle! =)
murrosikäinen. Itse olin sitä mieltä jo pari vuotta ja sanoin kummallekin, että erotkaa. Tappelua, huutamista, fyysistä ja henkistä väkivaltaa. No, sitten he erosivat. Isä vietti boheemielämää, ryyppäsi, vähät välitti minusta, äiti oli henkisesti väsynyt. Syytti, että lapset olivat pilanneet hänen elämänsä.
Jos eroatte, niin rakastakaa silti lapsianne. Ero on aina rankkaa, mutta muistakaa, että se ei ole pelkästään rankkaa vanhemmille vaan se on rankkaa lapsille.
Näitä haavoja on sitten nuoltu 15 vuotta umpeen. Alkaa pikkuhiljaa helpottamaan. Vieläkin itsesyytöksiä, miksi kaikki on mennyt koko perheellä päin p:ttä. Onneksi Suomessa saa terapiaa ym. apua, jos jaksaa hakea.
Pikkuriidat ja erimielisyydet ovat pientä verrattuna siihen, mitä itse olen kokenut. Onneksi olen selvinnyt, mutta eipä toista helvettiä enää kaipaa.