Asiahan ei minulle kuulu, mutta :-)
Mielestäni meidän suvun naisilla on poikkeuksetta se vika, ettemme osaa edellyttää miehiltä normaalia ihmisarvoista arvostusta. Vika näyttää "periytyneen" tyttärelleni, joka on jo reilusti yli kaksikymppinen. Kun hän on nyt lopulta "saanut" poikakaverin (tulemme myös poikkeuksetta jätetyiksi jatkuvasti) niin hän antaa tämän kohdella itseään huonosti. En siis tarkoita väkivaltaa tai mitään sellaisia ääri-ilmiöitä, vaan välinpitämättömyyttä, suhteen toimimista pojan ehdoilla yms.
Esimerkiksi nyt minua rupesi ottamaan päästä, kun ne lähtivät pohjoiseen sen pojan kanssa ja tytön pitääkin tulla sieltä omin neuvoin pois pääsiäiseksi julkisissa kulkuneuvoissa kaikenmaailman urheiluvälineiden kanssa yksikseen kun poika oli päättänyt jäädä sinne. Asia oli kyllä pojalla tiedossa aiemmin, mutta hän ei ollut viitsinyt ilmoittaa sitä etukäteen tyttärelleni.
Muutoinkin jatkuvia aikataulunmuutoksia tms ja tapaamista silloin kun pojalle sopii. Käsittääkseni tällä ei ole muita naisia, sen sijaan harrastuksia ja yhteisiä tekemisiä muitten nuorten miesten kanssa. Tuntuu, että tyttäreni ei ole hänelle tärkeä ihminen lainkaan.
Olen keskustellut asiasta tytön kanssa, luonnollisesti ja kertonut, että mielestäni suhteessa voi edellyttää toiselta arvostusta ja olen pyytänyt tytärtäni miettimään, miltä hänestä tuntuu, arvostaako se poika häntä tarpeeksi.
Minusta tuntuu, että tyttö tykkää siitä pojasta ja hänelle on tärkeää, että on joku, kohteleepa tämä häntä miten tahansa. Parempaa kuin yksinolo. Ymmärrän tämänkin pointin, mutta....
Keskustelua aiheesta! Tällä palstalla on mielestäni hyvää ja asiallista jutustelua, vaikkei näksmykset aina yksiin menekään.
Mielestäni meidän suvun naisilla on poikkeuksetta se vika, ettemme osaa edellyttää miehiltä normaalia ihmisarvoista arvostusta. Vika näyttää "periytyneen" tyttärelleni, joka on jo reilusti yli kaksikymppinen. Kun hän on nyt lopulta "saanut" poikakaverin (tulemme myös poikkeuksetta jätetyiksi jatkuvasti) niin hän antaa tämän kohdella itseään huonosti. En siis tarkoita väkivaltaa tai mitään sellaisia ääri-ilmiöitä, vaan välinpitämättömyyttä, suhteen toimimista pojan ehdoilla yms.
Esimerkiksi nyt minua rupesi ottamaan päästä, kun ne lähtivät pohjoiseen sen pojan kanssa ja tytön pitääkin tulla sieltä omin neuvoin pois pääsiäiseksi julkisissa kulkuneuvoissa kaikenmaailman urheiluvälineiden kanssa yksikseen kun poika oli päättänyt jäädä sinne. Asia oli kyllä pojalla tiedossa aiemmin, mutta hän ei ollut viitsinyt ilmoittaa sitä etukäteen tyttärelleni.
Muutoinkin jatkuvia aikataulunmuutoksia tms ja tapaamista silloin kun pojalle sopii. Käsittääkseni tällä ei ole muita naisia, sen sijaan harrastuksia ja yhteisiä tekemisiä muitten nuorten miesten kanssa. Tuntuu, että tyttäreni ei ole hänelle tärkeä ihminen lainkaan.
Olen keskustellut asiasta tytön kanssa, luonnollisesti ja kertonut, että mielestäni suhteessa voi edellyttää toiselta arvostusta ja olen pyytänyt tytärtäni miettimään, miltä hänestä tuntuu, arvostaako se poika häntä tarpeeksi.
Minusta tuntuu, että tyttö tykkää siitä pojasta ja hänelle on tärkeää, että on joku, kohteleepa tämä häntä miten tahansa. Parempaa kuin yksinolo. Ymmärrän tämänkin pointin, mutta....
Keskustelua aiheesta! Tällä palstalla on mielestäni hyvää ja asiallista jutustelua, vaikkei näksmykset aina yksiin menekään.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Samaa olen ajatellut oman jälkikasvuni kanssa.
Aikaisempina aikoina nuoret seurustelivat ja vaihtoivat kumppania, jos kemiat eivät kohdanneet, mutta nyt avoliittojen aikana he hyökkäävät muutaman viikon seurustelun jälkeen yhteiseen talouteen, ja siitä ei sitten pääsekään niin vain lähtemään.
Pahinta minusta on juuri se, että nuoret miehet etsivät itselleen uuden äidin, joka hoitaa sekä huushollin että laskujen maksut, kuten lapsuudenkodissakin. Sitten he katsovat oikeudekseen tehdä mitä mielivät ja sanovat vielä, että heitä on turha yrittää sitoa poroporvarilliseen elämään ja kotia leikkimään.
Kuinkahan moni rakkautta kaippava tyttö on langennut näihin kuvioihin.
Ihan ymmärrettävää se on, kun nuori tuntee jäävänsä yksin ja yksinäiseksi. Silloin hän riippuu tällaisessa huonossa suhteessa, esim.kantaa nöyrästi taakkoja ja matkustaa halvalla pitkiä matkoja julkisilla kulkuneuvoilla. Ja poika jää pitämään hauskaa, kuten omassa esimerkissäsi kerroit.
Työtoverinani oli nuori tyttö, joka kustansi poikaystävänsä yksin Kanarian saarille ja lähetti hänelle vielä lisää rahaakin sinne, kun poika mukamas oli joutunut ryöstetyksi. Varoitimme häntä mokomasta siiveelläolijasta, ja pahastui tietenkin.
Minulla on kolme poikaa, kukaan ei seurustele vielä, mutta kaksi alkaisi olla siinä iässä.
Olemme puhuneet paljon elämästä kodin jälkeen.
Olen aina painottanut hyviä tapoja ja toisten auttamista ja etekin kotitöiden tekemistä.
He siivoavat (osittain) omat huoneensa, vaihtavat lakanansa, eivätkä vaatteet mene puhtaina kaappiin, eikä likaisina koneeseen, heidän on osallistuttva itsekin.
Pojistani vanhin puhdistaa matot kerran viikossa, koko talosta, kantaa puut ja pienemmät juosuttavat roskikisia ja bioastioita ja muita heille sopivia töitä.
Olen sanonut, että tyttöjä pitää kohdella kunnolla, lyödä ei saa, luottamusta ei saa pettää, muutoksista pitää ilmoittaa jne.
Kun luin nuo edelleiset kirjoitukset, nousivat karvani pystyyn.
Kodeissa, joista nämä nuorukaiset ovat lähtöisin, on varmasti jostain syystä laiminlyöty kotikasvatus.
Ja teille tyttöjen vanhemmille sanoisin, että ei ole vieläkään myöhäistä "valaista" tytöillenne, normaalin elämän periaatteita. Jätkät käyttävät vain hyväksi, liian kilttejä tyttöjä.
Toivoittavasti minun poikieni anopit tai apet eivät kirjoita tälle palstalle koskaan heistä mitään.
Tänään alkaakin poikieni "lisäkoulutus", että paremmin pärjäisivät tyttöystäviensä kanssa.
...toisessa vuoteessa oli vielä synnyttämätön nainen, jonka lapsivesi tuli sänkyyn ja hän oli nousemassa ylös hakeakseen hoitajaa.
Kumpikaan meiistä ei ollut kovin selvillä sairaalan käytännöistä, sillä ensi kertaa taisimme siinä sairaalassa olla molemmat.
Nainen tuntui jotenkin rassukalta, ja päätin siksi auttaa, sanoin, ettei pitäisi ehkä nousta, jos lapsivesi meni. kehoitin soittamaan kelloa.
Myöhemminkään, synnytyksen jälkeen, ei ketään tullut häntä katsomaan.
Kolmantena päivänä sitten saapui "MIES" , joka tuli pyytämään rahaa, kun omat olivat loppuneet. Hän oli tukevassa humalassa. Lapsesta ei puhuttu mitään.
Kyllähän se pani ajattelemaan.
Ainakin minulla oli nuorena useampia tyttökavereita saman aikaisesti. Ehkä turha mainitakkaan riemurasia se tytöissä kiinnosti. Sama näyttää jatkuvan poikieni kohdalla. kolmekymppinen nuorinkin, omillaan toimeen tuleva jo varakaskin kiinteistösijoittaja jatkaa vain samaa linjaa.Tyttöjä näyttää löytyvän kaikkiin tarpeisiin. Kaveriporukka näyttää olevan tärkeempi.
että jokaisen pitää kokeilla yksin asumista. Ei siis suoraan vanhempien luota poika/tyttökaverin kanssa yhteen. Arkirutiinit pitää jokaisen sukupuolesta riippumatta osata hoitaa. Keskinäinen kunnioitus on parisuhteen perusta. Itse en suostunut olemaan "huonekalu". Jos poika tykkää, hän myöntyy tytön ehtoihin. Monta kertaa olen nähnyt, ettei ylenmääräinen paapominen auta, mies lähtee toisen luo, jos on lähteäkseen, ei arvosta passaamista. Ehken ei ole tarpeeksi haastetta.
En tiedä, miten tämä juttu luisui kotitöihin ja yhdessä asumiseen, no keskustelut nyt rönsyävät oikeassa elämässäkin.
En kuitenkaan missään kertonut, että tyttäreni asuisi poikakaverinsa kanssa yhdessä. Tyttäreni on asunut itsenäisesti jo kohta kymmenen vuotta, siis poissa äidin ja isän helmoista. Tämä poika on kuitenkin ensimmäinen, jonka kanssa on seurusteltu pitempään, muut ovat jättäneet kättelyssä.
Kuten sanoin, se on sukuvika meillä, että joustaa ja joustaa suhteessa, että joku "viitsisi" olla meidän kanssa. Miehet eivät mielestäni ole mitään roistoja tms, en halua heitä syyttää - korkeintaan siitä, että ovat kranttuja naisten suhteen. Enkä nyt tarkoita ulkonäköä (ettei syntyisi väärinkäsityksiä), me ollaan sitäpaitsi ihan hyvännäköistä sukua :-)
Me vain ei osata olla itsekkäitä ja "vaatia". Hyväksytään liikaa toinen sellaisena kuin tämä on, se jos mikä ei ole hyve, päinvastoin. En ole havainnut myöskään mitään erityistä seksuaalista hyväksikäyttöä, siis pyörimistä vain pimpin ympärillä, kuten yksi ketjun keskustelijat naiset näki.
Nyt on vain niin, että toiset meistä naisista käyvät kaupaksi paremmin ja sitten on meitä, jotka käymme huonommin kaupaksi ja joustamme ja joustamme, kun väsymme lähellä kolmeakymppiä olemaan aina yksin - mutta kyllä siitä huolimatta tulisi vaatia toiselta ihmisarvoista kohtelua.
Mukava, kun aiheesta syntyy keskustelua. Eihän näissä asioissa mitään viisastenkiveä löydy eikä ole olemassa yhtä ainoaa ratkaisua taikka totuutta.
käytöstä minullekin. Tyttäreni on naimisissa juuri tuollaisen kaverin kanssa ja heillä on pieni tytär.
Olen onneton juuri tuon pienen lapsen takia, kun näen sivusta mitä se on.
Minun neuvoni olisi, että tyttäresi työntäisi tuon pojan mahdollisimman kauas luotaan, eikä koskisi häneen pitkällä tikullakaan.
Tyttären isä.
Sitähän ap. kirjoittaja suuri sanoo, että moni pysyy huonommassakin liitossa mieluummin kuin on yksin.
Monelle yksinäisyys on niin vaikea asia, että kantaa mieluummin mitä tahansa taakkoja.
Ei auta sanoa hänelle, että jättäisi pojan, koska ei muuta suhdetta ole näköpiirissä.
Nuorelle ihmiselle on turha tarjota lohdutukseksi, että odota vain, kyllä se tosirakkaus vielä tulee.
Vuodet kuluvat, eikä rakkautta ilmaannu. Silloin tunteet kohdistetaan usein juuri tuollaiseen hyväksikäyttäjään, joka huomaa mukavan ja helposti manipuloitavan tytön.
Hän saattaa vielä naureskella kaveripiirissä, että likka tekee niin kuin sanon.
Muut ympärillä huomaavat asian, ja yrittävät viestittää huomioitaan tytölle, mutta kun ihminen haluaa rakastaa, niin silloin tunne on sokea. Hän puolustaa poikaa kiivaasti, ymmärtää, ja uskoo kaiken, mitä poika sanoo.
Minusta on traagista nähdä luottavainen ja rakastunut tyttö sydän kämmenellä tyhmän ja liian nuoren poikaystävän huonosti kohtelemana.
Pahinta on, jos poika ei koskaan miehisty.
Niitäkin on paljon.
Itsekin menin aikanaan rakkaudettomaan avioliittoon, siis kummaltakin puolen rakkaudettomaan, olin jo yli kolmekymppinen ja kyllästynyt vuosien yksinolemiseen. Olin tottamaar ollut useitakin kertoja itse rakastunut, vaan kun se toinen osapuoli ei rakastunut minuun.
Jos joku olisi minulle sanonut kun olin nuori: et koskaan saa kokea parisuhderakkautta, en olisi uskonut. En olisi halunnut uskoa.
No eihän se avioliitto siinä mielessä turha ollut, että sain ihanan tyttären (jolla sama toistuu). Sama kuvio mm. äidilläni ja sisarillani - meissä on jokin "puute", jotta emme herätä vastarakkautta.
Nyt sen pystyy toteamaan asiasävyyn ja tarkastelemaan asiaa ulkopuolelta.
Olin jo pikkutyttönä isäni hellimä nätti tyttö. Isä osoitti lasten nähden hellyyttä äidille. Otin vastakkaisen sukupuolen ihailun itsestään selvänä. Olen kulkenut helpon tien siinä mielessä, että en ole joutunut epäilemään rakastettavuuttani.Olen hyvin naisellinen ja nautin siitä vallasta mitä minulla on miehiin nähden. Uskollinen olen kuitenkin kaikesta flirttailusta ja keimailusta huolimatta ollut.
Olenko ollut tosirakkauden kohde , ei ole tullut mieleenkään sitä epäillä.Tunteisiin vastaaminen on minulle helppoa, ehkä se ei ole sitä kaikille.
että minua on kohdannut suuri onni, kun sain kokea avioliitossani suuren rakkauden. Minulla on ollut se periaate, etten ala edes olemaan miehen kanssa, ellei kolahda. Niinpä elelin vanhana piikana pitkään. Tuttavissani on monta, jotka eivät koskaan ole solmineet avioliittoa, koska sitä suurta rakkautta ei ole ilmestynyt. Olen ollut tosi paljon miesten kanssa tekemisissä, koulu-, opiskelu- ja työaikana. Hyvin harva mies on sytyttänyt sillä lailla. Tiedä häntä, mikä on paras tapa elää, mulla on ainakin muistot.
olen kohdannut tosi suuren rakkauden, vaikkei se silloin kohdatessa niin suurelta tuntunutkaan. Molemmat olimme jo 30-vuotiaita, mutta nyt sitten lähestyy 30-vuotishääpäivä ja olemme aina vaan rakastuneempia toisiimme. Hän on selvästi sielunpuolikkaani niin erilaisia kuin olemmekin. Harrastamme yhteisiä asioita ja nautimme toisistamme, lapsemme on jo aikuinen, joten meillä on hyvin aikaa toisillemme ja kaikki lomatkin vietämme yhdessä, pientä kinaa on tietysti silloin tällöin, mutta se kuuluu elämään.
ja niin naisellinen, ja niihän siitä vallasta pitääkin nauttia miesten suhteen..Oi että, mikä kehu!Oikein kummastuttaa. Jaa että oikein uskollinenkin olet ollut, vaikka keimaillut flirttaillut olet,noh -niinhän niin ja noin.Heh.
Ei nyt taida mennä keskustelu ihan oikeaa rataa kun ihmiset rupeavat muistelemaan omia rakkauskokemuksiaan.
Ymmärrän aloittajaa: kaikille ei ole suotu kokemusta molemminpuolisesta rakkaudesta. Minäkin olen ollut toistuvasti yksipuolisesti rakastaunut. Tämä voisi olla ihan omankin juttuketjunsa aihe. Syyllistämässä ketään.
Ihmisen täytyy käyttää kaikkia tunteitaan.
Jotain meistä puuttuu, jos emme voi rakastaa ketään, ja saada vastarakkautta.
Rakastumme rakastumiseen! Haluamme sen tunteen. Näemme kohteemme viat, tiedämme, ettei hän ole ollenkaan se, joksi hänet mielessämme muovaamme, mutta haluamme, että hän olisi!
Jospa hän kuitenkin...
Haluamme rakastaa. Kun hän joskus osoittaa vastarakkautta, kaikki murheet ovat poispyyhityt.
Kuinka surullista, että maailma on täynnä niitä ihmisiä, jotka vain ottavat toisen rakkauden vastaan ja hyödyntävät sitä.
Lopullisen romahduksen jälken voi aina rakastaa lemmikkieläintä, sillä se ei koskaan ole kuin oma itsensä. Eläin on uskollinen ja vilpitön.
Totesin, että itse olen ollut rakastunut, mutta ne toiset osapuolet eivät.
En ymmärtänyt, että kaikki oli jo sanottu.
Olit muuten toisessa ketjussa.
Itse vastasin aloitustekstiin, en sinulle.
Mutta sorry, sinulla olkoon viimeinen sana.