HENKINEN JA FYYSINEN VÄKIVALTA PERHEESSÄ

Arvon Anna-Leena Palosaari! Olenko joutunut lapsuuden perheessäni kokemaan fyysistä tai henkistä väkivaltaa? Juu-uu... kieltämättä. Muistan kerran, kun tuli kauppareissu. Lähdimme kaupunkiin reippain mielin heti aamusta. Tuntui, että tänäpäivänä mikään ei voi mennä pieleen. Olin väärässä. Lähdimme autolla menemään ja tunnelma oli OK. Kävimme kaupoissa ja näimme tuttujakin. Jokin oli väärin. En tiennyt mikä. Vanhemmat olivat kummallisen hilpeitä ja iloisia. Liian iloisia. Eivät he tavallisesti tuommoisia ole mietin auton takapenkillä n.7v ikäisenä. Pääsimme kotiin. Yritin poistaa häijyn epäillykseni itseeni ja unohtaa sen. Unodinkin sen. Tuli ilta. Perjantai-ilta. Sitten se alkoi. He odottivat, että minä ja mun veli mentäisiin nukkumaan (mun veli on kaks vuotta vanhempi, kuin mä). Me ei saatu heti unta, koska kun ilta piteni, niin television melukin nousi sen myötä. Me ei saatu unta.

Ja nyt se kysymys nro2 : Entä oletko nähnyt tai kuullut vanhempiesi välistä väkivaltaa? Totta hitossa olen ja kukapa ei olisi. Semmoista perhettä olekkaan, jossa ei näkis tai kuulis väkivaltaa.

No, mutta itse tarinaan. Me nukuttiin kerrossängyssä puisessa ja vanhassa. Ilta kului ja kello oli n. 23.00 korvilla, kun äiti huomasi, että valvottiin pimeässä. Hän tuli meille sanomaan "Shhh! teirdän thäytyy nuggua nyt, että hrjaksaa huomenna." ,vaikka me oltiin aivan hiljaa. Hän vilkuili ylös alas tyhmän näköisenä. Hän ja isä olivat ottaneet "taas" alkoholia ja kohta tapahtuu. Ikävää. Aloin ymmärtää kaupunki reissun syyn pikkuhiljaa pikkuaivoillani. Viina. Se yksi ja sama aine. No Isä huomasi asian myös ja tuli huoneeseen toljottamaan pöljän näköisenä. Äiti laittoi valot huoneeseen ja yritti seisoa selkäsuorana ja nokkapystyssä. Etova näky. Kummatkin naamat punaisena, vaikka sisällä ei ole edes kylmä. Haju kertoi jo totuuden. Sitten äiti keksi, että me ollaan oltu tuhmia, kun ollaan valvottu? Minä sanoin, että "minä en saa unta, kun melu on niin isolla!". Isä vastasi "Ei se minushta ishollaa ole!" isoon ääneen. Äiti yrittäen puolustella, "Älhäpä nyt rhupea hu...huutamaan lashten edehshssä, tollo!". No siitähän mesu sitten alkoi. Äiti, kun on semmoinen "martial arts mestari" vittuilemaan ja isä vähän hölmö loppujen lopuksi. Äiti auko päätään isälle oikein olan takaa. Isä vaan toljotti. Tietenkin meidän huoneessa. Minä näytöstä istuen ihmetellen ja peläten. Katsoin alas, mitä veljeni teki sillä aikaa. Hän oli peiton alla piilossa tyyny pään päällä. Mutta hetki huutamisen jälkeen jotain tapahtui. Tuli hetken ajan ihan hiljaista. He katsoivat sekunnin ajan toisiaan silmiin, niin murhaavasti, että en voinut kuin katsoa näytelmää. Sydän hakkasi jännityksestä ja pelosta. Tämä oli kuin painajaista. Kohta he tarttuivat toisistaan kiinni. Se oli kuin repimispainija. Ryske kävi. Äiti jäi heikompana alakynteen ja jäi alle. Isä piti kaksin käsin sen hiuksista kiinni ja huusi sille, että "vitun akka! älä koskaan käy kiinni minuun!" Kohta minä ja mun veli huudettiin, että "päästä irti!". Vaan ei uskallettu koskea isään. Se päästi irti. Kohta tilanne viileni hiukan. Äiti ei aikonut painaa tilannetta villaisella. Hän itki ja huusi kokoillan. Haukkui isät satoja kertoja. Isä lähti jonnekkin. Ei tiedetty minne. Tilanne viileni kertaheitolla, kun toinen osapuoli oli lähtenyt pois.

Mitä ajattelin? Mitä tunsit ja mitä teit lapsena näissä väkivaltatilanteissa? : Minä en voinut, ajatella oikein yhtään mitään. Kaikki oli niin pelottavan sekavaa. Ei oikein tiennyt mihin se näytelmä johtaa mitä he esittivät meidän huoneessa. Näytelmä... sitä se juuri oli. Sitä ei voinut kuin katsoa ja kuunnella ja odotella milloin se loppuu. Se oli kuin painajaista. Ja vielä illalla, kun lapsia väsyttää ja mielikuvitus voi lähteä kulkemaan vähän vilkkaammin. Se oli painajaista, jota ei saanut päästä pois. Tärisin ja pelkäsin koko loppuillan. En meinannut saada henkeä ja hengitin epätasaisesti. Sain onneksi unta ja olo oli parempi jo aamulla. Vain nyt ymmärtää aikuisena, että miksi lapsille kerrotaan "iltasatuja". He saavat rennon ja turvallisen levon.

Entä miten koen selviytyneeni lapsuuteni väkivallasta? : Toisin sanoen en ole huomannut asiaa näin jälkeen päin ollenkaan. Selviytyjä, se kai minä olen. Väkivaltaisia tilanteita kotonani tapahtui tämän jälkeenkin hyvin paljon. Minulle sattunut, kuin muutama tukistus ja selkäsauna. Minä itse olin aika villi ja hurja alaasteella mutta tilanne muuttuu ajan myötä.

Mikä oli pahinta? : Et ehkä usko, mutta pahin asia mitä minä olen nähnyt ja kuullut on ... viina. Mitään ikävää ei ikinä tapahtunut, kun talossa ei ollut viinaa. Se on pahin virhe vanhemmilta. Ottaa lasten lähettyvillä viinaa.

Mitä toivoin? Sainko apua vai jouduinko selviytymään yksin? Entä miten nyt itse suhtaudut väkivaltaan? : En toivo mitään. Sillä se on heikkous. Et voi muuttaa asiaa millään lailla, sillä juominen on suomalaisten sydämmissä jo niin kova sana. Joissain paikoissa ei muusta kuullekkaan. Tuutko sinne ryyppäämään jne. Minä en pyytänyt keneltäkään apua. En uskaltanut sen ikäisenä ja pelkäsin sen johtavan johonkin pahempaan. Paitsi, veljen kanssa kelattiin illan tapahtumia ja oltiin vain kuin ei mitään olisi sattunut. En ole väkivaltainen ja olen raitis kaikista aineista. Tämä periaate pitää vaikka loppuelämääni saakka.

Kysyen takaisin: onko haitaksi, jos joku antaakin "vähän isän kädestä"? Omasta mielestäni se ei olisi haitaksi yhtään, mutta se täytyy olla se "tapa" millä kurittaa. Joidenkin on näytettävä se viiva, jota ei saa ylittää. Ja jos ylittää siitä on annettava rangaistus. Minä sain monta kertaa kärpäslätkästä takapuolelle pienenä ja tukistuksia myös. Kärpäslätkä takapuoli kuritus OK , mutta tukistus ei. Päähän kohdistuvaa "väkivaltaa" lapselle ei saa olla ollenkaan. Eikä tietenkään mitään "koukku nyrkkiä" palleaan täysillä. Se on jo liian brutaalia ja aggressiivista.

Nyt 21 vuotias Mies.

en ole