mulla ei ole virallisesti diagnosoitu paniikkihäiriötä,mutta lääkkeitä on määrätty jne. nyt tuli työharjottelupaikka,minne ois pakko mennä ettei karenssit pamahda pääl!mutta..en vain kykene menemään sinne!!!! oli paikka mikä hyvänsä,kauppa työ,mikä vain yleinen paikka,niin pelottaa niin vietävästi lähteä yksin ja nyt aamulla jo itkin sitä ku ois pakko sinne paikkaan mennä...kun ei uskalla vieraille ihmisille puhua ja kaikki on niin kauheeta! siis onko mulla mahdollisuus jollekkin pitemmälle sairaslomalle tai jopa pysyvälle? mä en kertakaikkiaan pysty sinne menemään!!!
pitemälle sairaslomalle?
ei jaksa enää
4682
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Paha tilanne, tiedän miltä susta tuntuu. Hae lääkäriltä hyvä lääkitys niin kyllä se siitä pitäisi helpottaa. Itselläni on ainakin lähtenyt elämä luistamaan suht normaalisti kun sain lääkityksen päälle. :)
Minäkin kärsin vuosia samoista asioista.
Olin 18v. kun ekan kerran tuli kohtaus työpaikkaruokalassa.Tilanne oli silloin hirveä ja asiasta ei silloin edes vielä puhuttu samoin kun tänä päivänä.
Olin aika yksin silloin.Rupesin välttämään kaikkia tilanteita, varsinkin sellaisia joissa olisi joutunut puhumaan jotain.
Huolestuin ja varasin ajan psykiatrille kun en silloin muutakaan keksinyt.
En kyllä saanut siltä reissulta muuta apua kun pilleri kuurin.
Ehkä ne hetkeks auttoivat tilanteeseen.
Kului aikaa kunnes taas iski samanlaisia pelkoja.Menin lääkäriin ja taas sain samoja pillereitä.Niitten syöminen loppui kun eräänä iltana sain niistä niin oudon kohtauksen, tuntui kun koko kroppaa olis kuumottanut ja pistellyt.
Raskauksien aikana pelot pysyivät poissa ja rupesin silloin pohtimaan jo mistä ne yleensä tulevat.Ajattelin silloin että en kerennyt samalla tavalla tarkkailemaan mitä ympärillä tapahtui ja miten missäkin tilanteessa toimin.
Huomioni oli niin paljon tulevassa lapsessa.
Mutta vuosia meni ja pelot aina palasivat.Luin paljon kirjallisuutta, lapsuuden traumoista kertovista, ensimmäinen taisi olla Martti Paloheimon, Lapsuuden haavat.
Sen jälkeen olen lukenut monen monta kirjaa.
Pohdin millä tavoin saan selville alkuperäisen pelon aiheuttajan.
Eräs ystäväni ehdotti minulle vyöhyketerapiaa ja päätin kokeilla.
Sain apua paniikkiin ja muihinkin pelkoihin.
Meidäthän monesti kasvatetaan tyyliin, älä näy, kuulu, tunne, äläkä puhu.
Ja mitä kaikkea sitten joudumme kantamaan lapsina ihan yksin.
Häpeä ja epäonnistumisen pelko on niin suuri että jättää elämättä elämäänsä.
Rupea rohkeasti elämään, lue ja pohdi omaa elämääsi mikä sen voisi olla aiheuttanut.
Se kannattaa ja huomaat että elämähän on elämisen arvoista.
Tuttua. Mulla on jäänyt elämä elämättä just senvuoksi, kun on kasvatettu ajattelemaan, etten mä ole mitään, mä en tarvi mitään ja häpeä itseäsi jne. Kaikkea tuota. Siitä sitten jokunen katkera ajatus on näinä vuosina pulpahtanut pintaan. MIten paljon olis voinut silloin nuoruusvuosina tehdä kaikkea kivaa ,opiskella jne. Mitään ei uskaltanut. Piti vaan kiirehtiä naimisiin ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa ja siihen lapset. Se näkyy sitten näin aikuisiällä.
Onneksi ei ole koskaan liian myöhäistä, sanontani kuuluukin: Mulla on loppu elämä aikaa, ja sen pituutta ei tiedä kukaan, joten elän joka hetken.
Katkera ei kannata menneestä olla, se myrkyttää ihmisen lopullisesti ja elämä valuu sillonkin hukkaan.
Menneen voi selvittää ilman että alkaa syyttämään ketään, se vain helpottaa omaa elämää kun löytää syyn kaikelle käytökselleen ja peloilleen ja voi antaa anteeksi.
Nykyään hyväksyn itseni sellaisena kun olen, enkä välitä jos joku katsoo pitkään tai jos mokaan jotain niin mitä sitten, ei elämäni siihen kaadu.
Tee sinäkin kaikki se nyt mitä on jäänyt tekemättä ja elämättä ja muista rakastaa itseäsi.
Onnea ja kaikkea hyvää elämääsi!