No, kirjoitanpa ja kyselen muidenkin näkökantoja asioihin niin ehkä se valottaisi tilannettani hiukan...
Olen 15v. tyttö. Olen kait normaalipainoinen. Kaksi vuotta sitten olin normaalipainon ylärajoilla, viime kesänä laihduin rajusti lievästi alipainoiseksi. Aluksi kaikki alkoi sillä, että oksensin pihalle kaiken vähänkin epäterveellisen, mitä söin. Silloin tällöin ahmin ja oksensin. Menkat jäi pois noin neljäksi kuukaudeksi. Lopulta en syönyt lainkaan rasvaa, sokeria tai paljon hiilihydraatteja sisältäviä ruokia. Käytännössä siis rehuja ja kokojyväruisleipää. Jos vähänkin poikkesin dieetistäni, oksensin. Näin elin koko kesän melkeinpä, syksyllä ja talvella aloin syömään hieman myös herkkuja. Ja oksentelemaan ne pois. Taas vaihteeksi. Olen lihonut jonkun verran.. Inhottaa. Haluan vain olla laiha, laihempi kuin sirot ja laihat kaverini.. Ja tästä toiseen asiaan. Kaverini. Minulla on kaksi kaveria, joiden kanssa olen koulussa jne. Olen kertonut toiselle heistä laihuuspakkomielteestäni ja oksentelusta... Hän ei välittänyt, kohautti vain olkiaan kun itku kurkussa sopersin asiani. Minusta tuntuu kuin hän ei olisi uskonut juttujani, kuin olisi katsonut sen vain huomion kerjäämiseksi, tai nauranut koko jutulle. Sitäkö tämä sitten on? En oikeasti tiedä mitä tehdä. Äitinikin tietää oksentelustani, hän on kuullut kun oksennan ja ohimennen pyytänyt sanonut sen olevan epäterveellistä. En vain osaa lopettaa oksentamista. Oksennan noin 3-5 kertaa/viikko, joskus useita kertoja päivässä. Ja täähän ei nyt syömishäiriöihin sinällään liity, mutta viiltelen silloin tällöin pahaa oloani pois. Ahdistaa niin tämä elämä, tuntuu kuin kukaan ei välittäisi ja on niin paljon velvollisuuksia joita en ehkä pysty täyttämään. En pääse varmaan edes lukioon, saati pääse musiikkitenteistä läpi, en löydä poikaystävää, en osaa mitään, en kelpaa kavereilleni, olen niin tylsä ja huono ihminen..
Sillontällöin tahtoisin vain tappaa itseni. Minulla on mahdottoman paha olla.. Joskus vain itken ja etsin lääkkeitä jotka niellä, että kuolisin. Toisaalta pelkään, että kuolen, sillä jos syön vähänkin minulle tulee paha olo ja meinaan väkisinkin oksentaa. Ruoka ei siis meinaa pysyä sisälläni..
Joskus sain kummallisen rohkeuspuuskan ja pyysin äitiäni soittamaan terveyskeskukseen, josko saisi varattua minulle ajan. Ei se sitten onnistunut, puheluun ei vastattu ja asia jäi sikseen. Joskus mietin myös, että pitäisikö mennä terkalle juttelemaan kun kaikki asiat vain painaa päälle. En vain uskalla.
Onko mulla ylipäätään mitään syömishäiriötä? Mitä mun pitäs tehdä? Sori et viestistä tuli näin pitkä, kukaan ei varmaan ees jaksa lukee tätä mut ei se mitään.
Olen 15v. tyttö. Olen kait normaalipainoinen. Kaksi vuotta sitten olin normaalipainon ylärajoilla, viime kesänä laihduin rajusti lievästi alipainoiseksi. Aluksi kaikki alkoi sillä, että oksensin pihalle kaiken vähänkin epäterveellisen, mitä söin. Silloin tällöin ahmin ja oksensin. Menkat jäi pois noin neljäksi kuukaudeksi. Lopulta en syönyt lainkaan rasvaa, sokeria tai paljon hiilihydraatteja sisältäviä ruokia. Käytännössä siis rehuja ja kokojyväruisleipää. Jos vähänkin poikkesin dieetistäni, oksensin. Näin elin koko kesän melkeinpä, syksyllä ja talvella aloin syömään hieman myös herkkuja. Ja oksentelemaan ne pois. Taas vaihteeksi. Olen lihonut jonkun verran.. Inhottaa. Haluan vain olla laiha, laihempi kuin sirot ja laihat kaverini.. Ja tästä toiseen asiaan. Kaverini. Minulla on kaksi kaveria, joiden kanssa olen koulussa jne. Olen kertonut toiselle heistä laihuuspakkomielteestäni ja oksentelusta... Hän ei välittänyt, kohautti vain olkiaan kun itku kurkussa sopersin asiani. Minusta tuntuu kuin hän ei olisi uskonut juttujani, kuin olisi katsonut sen vain huomion kerjäämiseksi, tai nauranut koko jutulle. Sitäkö tämä sitten on? En oikeasti tiedä mitä tehdä. Äitinikin tietää oksentelustani, hän on kuullut kun oksennan ja ohimennen pyytänyt sanonut sen olevan epäterveellistä. En vain osaa lopettaa oksentamista. Oksennan noin 3-5 kertaa/viikko, joskus useita kertoja päivässä. Ja täähän ei nyt syömishäiriöihin sinällään liity, mutta viiltelen silloin tällöin pahaa oloani pois. Ahdistaa niin tämä elämä, tuntuu kuin kukaan ei välittäisi ja on niin paljon velvollisuuksia joita en ehkä pysty täyttämään. En pääse varmaan edes lukioon, saati pääse musiikkitenteistä läpi, en löydä poikaystävää, en osaa mitään, en kelpaa kavereilleni, olen niin tylsä ja huono ihminen..
Sillontällöin tahtoisin vain tappaa itseni. Minulla on mahdottoman paha olla.. Joskus vain itken ja etsin lääkkeitä jotka niellä, että kuolisin. Toisaalta pelkään, että kuolen, sillä jos syön vähänkin minulle tulee paha olo ja meinaan väkisinkin oksentaa. Ruoka ei siis meinaa pysyä sisälläni..
Joskus sain kummallisen rohkeuspuuskan ja pyysin äitiäni soittamaan terveyskeskukseen, josko saisi varattua minulle ajan. Ei se sitten onnistunut, puheluun ei vastattu ja asia jäi sikseen. Joskus mietin myös, että pitäisikö mennä terkalle juttelemaan kun kaikki asiat vain painaa päälle. En vain uskalla.
Onko mulla ylipäätään mitään syömishäiriötä? Mitä mun pitäs tehdä? Sori et viestistä tuli näin pitkä, kukaan ei varmaan ees jaksa lukee tätä mut ei se mitään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kamalaa lukea kuin oman sairaskertomuksensa ensimetrejä... Positiivista on se, että olen 27 ja edelleen hengissä. :)
Ensinnäkin, ennenkuin unohdan, jos asut isossa kaupungissa soita mielenterveyskeskukseen/toimistoon ja pyydä selkeät ohjeet miten toimia. Tiedän, ettei se ole helppoa kun ei jaksa tehdä mitään, mutta siitä se lähtee. Voit kanssa ihan hyvin itse varata ajan lääkärille terveyskeskukseen, soitat vaan ajanvaraukseen ja sanot, että haluat päästä puhumaan lääkärille bulimiasta - enempää ei tarvitse selittää. Kolmas keino, ja tarkemmin ajatellen ehkä järkevin mikä sinulla on vielä käytettävissä on se vanha virsi, kouluterveydenhoitaja. Hän voisi ehkä varata ajan terveyskeskukseen puolestasi jos koet ettei äitisi ota sua tosissaan. Nimimerkki kokemusta on samasta, myös kavereiden taholta. Mihin em toimista sitten ryhdytkin (toivottavasti johonkin) kerro kaikki menkkojen poisjäännit sun muut jos ei ala mennä muuten perille. Älä pelkää, että liioittelet. Joskus tosiaan tuntuu ettei oteta tosissaan. Vielä tässä iässäkään. Tämä sairaus on valitettavasti semmoinen, ettei sitä voi ymmärtää ellei itse ole kipeä, joten älä loukkaannu ystäväsi tai muiden reaktioista.
Tärkeintä on että pääset johonkin hoitoon, koska olet vielä niin nuori, että mahdollisuudet parantua ovat vähän eri luokkaa kuin esim meikäläisellä. Itse hakeuduin terapiaan vasta parikymppisenä, ja siinä vaiheessa ajatukset oli neljän vuoden sairastamisen jälkeen niin urautuneet, että monia haitallisia ajatuskulkuja on vieläkin jäljellä. Monista olen onneks päässyt myös eroon. Mua ainakin jotenkin helpotti saada diagnoosi lääkäriltä, etten nyt ole ihan hullu ja ikuisesti sellainen.
Olet varmasti fiksu, lahjakas, nätti ja normaalipainoinen mutta en hoe sitä tässä nyt enempää kun ei siitä sanomisesta mitään hyötyä ole. Itsetunnon parantaminen on susta kiinni, ei mistään mitä muut sanovat.
Pikku pelottelu vielä tähän loppuun - 12 vuoden oksentamisen jälkeen esim. hampaat lohkeilee, vatsa ei toimi ja sydän vetää omiaan. Älä luule, ettei oksentamisen huonot puolet (muutkin kuin huono olo, masennus ja iloton elämä) tunkeutuisi sinunkin elämääsi. Ei se kroppa ihan mitä vaan kestä.
Tulipa paatosta mutta tuli niin paha mieli kun sinun ikäisesi jo on väärällä radalla. Ota nyt sellanen spurtti tervehtymiseen päin ja tee joku noista mitä alussa ehdotin. Voimia!