"Istun puistoston penkille kello on juuri senverran, kuin silloin, kun tapasimme ensimmäistä kertaa. Jopa penkki jolla istun on sama. Juuri tämä puiston penkki on minulle niin arvokas, kuin joillekkin se oma rakas. Tällä penkillä löysin ja menetin sinut juuri tähän samaan aikaan. Vain vuodet, jotka ovat tapahtuneesta kuluneet erottavat hetket toisistaan, mutta tuska ja kaipaus ovat edelleen yhtä suuret."
-Anteeks! onks tää paikka vapaa?
-Joo on.
Mun viereen istu helvetin hyvännäkönen jätkä ja lisäks meillä näytti olevan sama harrastus: meillä molemmilla oli rullaluistimet jaloissa. Hetken me vaan istuttiin ja kumpikin vaan lepäs luitelun välissä, mut pian huomasin jätkän polttavan katseen itsessäni.
-Saakos neidon nimeä udella?
-No jos prinssi sen välttämättä haluaa tietää ni ehkä... Miia, ja sun nimes on?
-Eeki, no mut hei lähetäänkö... kait sä tuut mun kanssa luistelee mä oon aika uus täällä ni voisit samalla näyttää vähän missä mitäkin on...jos sopii?
Ja siinä sitä sit mentiin mä ja Eeki. Se kundi oli niin ihana ja aika sen kanssa tuntu lentävän, enkä mäkään kieltämättä maan lähellä ollut ennemmin lähempänä pilviä jossain tosi korkeella. Me oltiin Eekin kanssa aina yhdessä ja vauhti päällä, jopa ensisuudelman sain kokea maanpinnan yläpuolella kiipeilyseinältä laskeutuessa valjaiden varassa maata kohti. Eeki oli mulle jotain,jota ei voinut olla, niin ihmeellinen hän oli. Mutta mikään ei ole ikuista, kuten sanotaan. Ja ehkä juuri vauhdikkuus koitui kohtaloksemme. Eekin täyttäessä 18-vuotta hän osti moottoripyörän, jonka pelkääjänpaikka tuli minullekin varsin tutuksi. Toteuttaessaan yhden suurimmista unelmistaan Eeki samalla murskasi kaikki muut omansa ja mun haaveeni sitä ensin tietämättämme.
Kerran, kun olimme ajelulla prätkän kanssa tuli auto suoraan stop-merkin takaa pyörämme kylkeen. Omasta varovaisuudestamme ja kypäristä huolimatta oli toisen suojelusenkeli tällä kertaa ottanut vapaata.Seuraava muistikuvani on sairaalasta kahden vuorokauden kuluttua kolarista. Olimme molemmat menneet koomaan ennen sairaalaan pääsyä, mutta vain minä olin nyt herännyt. Päivät kuluivat ja minä odotin. Päivittäin kävin Eekin luona, mutta kuten toivoin hän ei avannut silmiään eikä hymyillyt minulle pyynnöistäni huolimatta enää koskaan. Päivä, jona olimme tasan neljä vuotta sitten tavanneet tuli, mutta Eeki oli yhä koomassa jo kolmatta viikkoa. Istuin penkille ja muistelin kuinka Eeki oli luistellut vierelleni, kun puhelimeni alkoi soida. Kaivoin Nokiani esiin ja vastasin, puhelu oli lyhyt se tuli sairaalasta ja muutti elämässäni kaiken. Päivä oli yhtä kaunis, kuin päivä, jolloin tapasimme, mutta tänään Eeki ei tullut, vaan lähti ja kaikki oli sen kirotun moottoripyörän ansiota, joka murskasi tulevaisuutemme.
"Eekin kuoleman jälkeen muutin toiseen kaupunkiin, mutta joka vuosi tänä samana päivänä samaan aikaan istun juuri sille penkille, jossa ensimmäistäkertaa tapasimme, ja jossa hänet menetin."
-Anteeks! onks tää paikka vapaa?
-Joo on.
Mun viereen istu helvetin hyvännäkönen jätkä ja lisäks meillä näytti olevan sama harrastus: meillä molemmilla oli rullaluistimet jaloissa. Hetken me vaan istuttiin ja kumpikin vaan lepäs luitelun välissä, mut pian huomasin jätkän polttavan katseen itsessäni.
-Saakos neidon nimeä udella?
-No jos prinssi sen välttämättä haluaa tietää ni ehkä... Miia, ja sun nimes on?
-Eeki, no mut hei lähetäänkö... kait sä tuut mun kanssa luistelee mä oon aika uus täällä ni voisit samalla näyttää vähän missä mitäkin on...jos sopii?
Ja siinä sitä sit mentiin mä ja Eeki. Se kundi oli niin ihana ja aika sen kanssa tuntu lentävän, enkä mäkään kieltämättä maan lähellä ollut ennemmin lähempänä pilviä jossain tosi korkeella. Me oltiin Eekin kanssa aina yhdessä ja vauhti päällä, jopa ensisuudelman sain kokea maanpinnan yläpuolella kiipeilyseinältä laskeutuessa valjaiden varassa maata kohti. Eeki oli mulle jotain,jota ei voinut olla, niin ihmeellinen hän oli. Mutta mikään ei ole ikuista, kuten sanotaan. Ja ehkä juuri vauhdikkuus koitui kohtaloksemme. Eekin täyttäessä 18-vuotta hän osti moottoripyörän, jonka pelkääjänpaikka tuli minullekin varsin tutuksi. Toteuttaessaan yhden suurimmista unelmistaan Eeki samalla murskasi kaikki muut omansa ja mun haaveeni sitä ensin tietämättämme.
Kerran, kun olimme ajelulla prätkän kanssa tuli auto suoraan stop-merkin takaa pyörämme kylkeen. Omasta varovaisuudestamme ja kypäristä huolimatta oli toisen suojelusenkeli tällä kertaa ottanut vapaata.Seuraava muistikuvani on sairaalasta kahden vuorokauden kuluttua kolarista. Olimme molemmat menneet koomaan ennen sairaalaan pääsyä, mutta vain minä olin nyt herännyt. Päivät kuluivat ja minä odotin. Päivittäin kävin Eekin luona, mutta kuten toivoin hän ei avannut silmiään eikä hymyillyt minulle pyynnöistäni huolimatta enää koskaan. Päivä, jona olimme tasan neljä vuotta sitten tavanneet tuli, mutta Eeki oli yhä koomassa jo kolmatta viikkoa. Istuin penkille ja muistelin kuinka Eeki oli luistellut vierelleni, kun puhelimeni alkoi soida. Kaivoin Nokiani esiin ja vastasin, puhelu oli lyhyt se tuli sairaalasta ja muutti elämässäni kaiken. Päivä oli yhtä kaunis, kuin päivä, jolloin tapasimme, mutta tänään Eeki ei tullut, vaan lähti ja kaikki oli sen kirotun moottoripyörän ansiota, joka murskasi tulevaisuutemme.
"Eekin kuoleman jälkeen muutin toiseen kaupunkiin, mutta joka vuosi tänä samana päivänä samaan aikaan istun juuri sille penkille, jossa ensimmäistäkertaa tapasimme, ja jossa hänet menetin."
Vastaukset 4
Vanhimmat
ihana. surullinen.
Kiitti kehusta "horo". ja hei kaikki muutkin jotka tän lukee haluisin kuulla mitä mieltä tästä ootte...
Mä oon sitä mieltä että toi on ............................................. IHAN SAIRAAN HYVÄ !!!!!
Niin koskettava ja semmonen.. thanks.
Ois silti voinnut tehä kappalejakoja...hmm