mitä mieltä palkituista?

Tottakai minäkin ne Paulowit ja Mäet luen heti kun ne ilmestyvät .
Onhan niissä omat ansionsakin ja huumoriahan piisaa.
Minä itse olen kutenkin vanha juoppo ja tuollaisia baareja / pubeja pian kolmekymmentä vuotta kiertänyt,eikä minua nämä kuviot enää paljon säväytä.
Mutta asiaan.
Vuoden johtolankapalkinto taitaa olla jo aikansa elänyt. Sehän on vuosien mittaan annettu jo ilmeisesti kaikille hyville suomalaisille dekkarin kirjoittajille.
Sisäpiiri palkitsee vuorotellen toisiaan.
Bagge olisi pitänyt palkita jo paljon aikaisemmin,mutta olen ymmärtänyt,että hän on ollut jäävi,koska on itse ollut palkittuja valitsemassa?.
Voi olla ,että palkinto tulikin liian myöhään, koska ainakin minusta tämä Hämeenlinnakin alkaa olla jo loppuun käsitelty.

Nesbosta en osaa sanoa mitään,en ole lukenut.

Nyt kun tuli puhe tuosta Dekkariseurasta ,niin sen viimeisemmässä jäsenlehdessä,Ruumiinkulttuurissa, oli muutama sivu
Marton Taigasta ja komisario Kairalasta.
Taiga oli kyllä sujuvasanainen kirjoittaja,mutta tuo komisario Kairala on kyllä aivan täydellinen plagiaatio Edgar Wallacen herra Reederistä.
Olisi sen voinut tussa hymistelyssä todeta.

Hyvää pääsiäistä vaan minultakin!

Baggen kirjallinen tuotanto on minulle vielä suht tuntematonta. Muistan kyllä hänen käsikirjoittamansa tv-sarjan Pelastajat, joka kertoi Huimalan pelastuslaitoksesta. Lukaisin myös hänen käsikirjoituksensa pohjalta kynäilemän romaaninkin.

Pelastajat oli viihdyttävä tv-sarja. Oikeastaan ainoa lajityypissään Suomessa. Sehän oli komediallinen jännityssarja, joka kertoi kuvitteellisen pikkukaupungin palomiehistä.

Mielestäni sarja olisi ehkä ollut parempi jos se olisi keskittynyt kuvaamaan pelastuslaitosta eikä mukaan olisi sotkettu jatkuvaa rikosjuonta. Myös sarjan huumori oli välillä turhan typerää, vaikka silläkin oli hetkensä.

Sarjan päähenkilöt, paloaseman porukka, oli kyllä mainiota vaikka ehkä pikkuisen karrikoitua. Uskoisin, että sen tyyppistä hurttia porukkaa löytyy punaisista autoista oikeastikin.

Jakso, jossa maanviljelijän peltoon ammuttiin venäläinen ohjus oli vähän liikaa. Se vei uskottavuuden sarjalta. Sen olisi voinut jättää väliin. Muutoin sarja oli varsin hyvin toteutettu. Tulipalokohtauksetkin olivat ihan uskottavia vaikka kaikesta näkikin ettei meikäläinen pyrotekniikka ihan pärjää jenkkiläiselle.

Kkv on oikeassa, dekkaripalkintoa ei taida riittää vakavasti annettavaksi vuosittain jos muutamankaan välein Suomen kokoisessa populaatiossa.

Ruumiinkulttuurin Kairalaa katselin, mutta tämän kotimaisen nostalgian sävy ei iskenyt tarpeeksi. Tosin kyllä Kkv:n kommentti sekä tässä seuraavassa alla kirjoittamani herätti pohdiskelemaan sitä, josko siirtyisi kokonaan pieniin kustantamoihin ja itsekustannettuihin vaihteluksi ja virkistykseksi.

Sitä vilpittömän kriittisesti miettii, että onko omassa itsessä ja päänupissa jotain vikaa, kun nykyisiin naisdekkaridebyytteihin ja julkaisujensa alkutaipaleella oleviin suhtautuu niin hirveän kielteisesti, nuivasti, teilaavasti eikä niistä tahdo löytyä oikein mitään hyvää. Onko se tosiaan niin vai pitäisikö muuttaa pikemmin omaa ajattelua?

Lueskelin tässä Tuula Mai Salmelan Uhrihärän ja se oli – aivan kauhea. Olen pitänyt kahdesta aiemmasta Salmelasta hyvin paljon Helsingin tiettyjen osien tarkan kuvauksen vuoksi. Ajattelen yleensäkin, että erilainen suomalainen paikkakuntakuvaus on aivan jees-juttu: Kemijärvi, Oulu, Hämeenlinna, Pori, Turku, Helsinki, Hanko ja mitä niitä ties vielä muita onkaan. Ihan varteenotettavia, hyviä ja kelpo vastavetoja New Yorkille, Washingtonille, Los Angelesille tms. :)

Mutta Salmela vei tärisevän, sinisilmäisen, totaalisen vähä-älyistä kotimaista nais-Bondia leikkivän ja muistuttavan Santasen Epsanjaan aurinkoa ottamaan. Hups, Santanen kuukahtaa kyllä useampia tuhansia kilometrejä syvän rotkon reunalta pää edellä alas syvänteeseen, mutta – onni onnettomuudessa – jää killumaan puiden latvoihin ja selviää pelkällä polven naarmulla, johon laastaria päälle. Ei muuta kuin pölyjen pudistaminen hamosesta ja eikun matka jatkuu! Mitäpä sitä lomamatkan rotkoonkeikahtamista turhaan vatuloimaan...Toopea...

Tosin kyllä Santanen virittäytyy täydelliseen katatoniseen tilaan (jos minulta kysyttäisiin, niin vakavasti harkitsisin jo pakkohoitoarviota tuossa kuvatun kaltaisessa psykottisessa tilassa...) kirjan lopussa, mutta aivan muusta syystä. Samoinhan myös Eppu Nuotion Pii Marin kuvataan mielenterveydellisistä syistä pitkältä sairauslomalta töihinpaluuta viritteleväksi henkilöksi. Mistä se tällainen buumi johtuu? Onko se sallivamman ja terveemmän yhteiskunnan ansiota, että mielenterveydellisiä asioita voi käsitellä ja keskustella vapaammin myös dekkareissa vai onko tarkoitus naisista tehdä (kuvata) hermoheikkoja raunioita, jotka aina hysteerisinä saavat jonkinsortin sätkytilan? En pidä ajatuksesta, että naisdekkaristit stereotypisoivat tällä tapaa naisia, jos nyt ylipäänsä on edes tällaisesta kysymys,

Mukava huomata, että Jännäjuttu oli kirjoittelemassa samaan aikaan kanssani (viestipuun alkuosa) ja on dekkareita paljon lukeneena kanssani aivan eri mieltä esimerkiksi juuri Kostosta. Mietin sitäkin (ja olen sitä varmasti aiemmin tällä palstalla ääneen pohtinutkin), että mikähän dekkarista kulloinkin kellekin sen ”hyvän” tekee. Täällä on paljon erilaisia mielipiteitä ”hyvistä ja huonoista” kulloisenkin palstakirjoittajan makumieltymysten mukaisesti, mutta mietin sitä, että mitenhän ja miksihän se kirja loppujenlopuksi kullekin muotoutuu sellaiseksi kokemukseksi kuin muotoutuu.

Kirjoittelinkin aamusella, että pidän esimerkiksi Fred Vargasista hurjan paljon ja olen tässä yrittänyt miettiä, että millä perusteella ja miksi taas suhtaudun uusiin suomalaisiin niin kauhean nuivasti. Ehkä marisen aivan turhaan.

Kkv:lle kommentoin, että minulla on hyvin monessa suhteessa oppimista dekkaripalstalaisilta...:) Yhdessä jos toisessakin... Hyvä palsta.