Burn out

S t r e s s i
__________________________________________


Stressi – populaarein sosiaalista ja psyko-fyysistä rasitusta kuvaavista termeistä – tulee latinan sanasta stringere, 'vetää tiukalle'. Termi esiinty jo 1600-luvulla engineering-analogiana englantilaisella kemistillä Robert Boyle'llä (1627–1691), joka oli kiinnostunut ihmisten tekemistä rakenteista, esim. silloista, joihin kohdistui erilaisia rasituksia ("law of Elasticity").

Kuuluisa ranskalainen fysiologi Claude Bernard (1813–1878) loi käsitteen milieu intérieur, millä hän viittasi (homeostaasia ennakoiden) ruumiin sisäiseen tasapaino-tilaan terveyden perustana.– Modernin elämän mahdolliset vaarat ihmisen hermostolle ja terveydelle kuvastuivat Beardin neurastenian (1869) käsitteessä (s. 142). Sen syitä olivat (1881) mm. ilmaston sähköisyys, mutta ennen kaikkea amerikkalainen elämäntyyli: uskon-nollinen vapaus liittyneenä nopeaan taloudelliseen kasvuun ja kiireeseen (rautatiet, lennätin) ym.

Psykosomaattinen lääketiede syntyi 1920-luvulla. Yksi suunta ammensi psykoanalyysistä, tunnetuimpana edustajana unkarilais-yhdysvaltalainen (1932–) lääkäri Franz Gabriel Alexander (1891–1964)(1950). Toinen linja eteni tietoisempien ja mitattavampien prosessien suuntaan. Yhdysvaltalainen fysiologi Walter Bradford Cannon (1871–1945) esitti kirjassaan "The Wisdom of the Body" (1932) homeostaasin käsitteen, jolla hän viittasi fysiologisten prosessien automaattiseen itsesäätelyyn.

Stressin käsitteen loi 1936 wieniläissyntyinen 1932 Amerikkaan muuttanut kanadalainen endokrinologi Hans Hugo Bruno Selye (1907–1982). Hän kehitti käsitteen General Adaptation Syndrome (GAS) tai lyhyemmin adaptaatio-syndroooman, jossa elimistöllä on kolmivaiheinen vastaus stressiin: 1) Hälytys-responssi, jossa on aluksi ruumiinlämmön ja verenpaineen lasku, mitä seuraa vastasokki-vaihe, jolloin elimistö syöttää veren
kiertoon hormoneja (mm. kortisolia, adrenaliiniä ja nor-adrenaliiniä); syntyy biologinen suoja-responssi. 2) Vastatarinnan vaihe, jolloin elimistö taistelee stressi-tekijöitä vastaan mm. lähettämällä vauriokohtaan leukosyyttejä. 3) Jos elimistö epäonnistuu stressin käsittelyssä, syntyy ekshaustio-vaihe ja mahdollinen sairastuminen. Vähitellen Selye tunnisti stressi-komponentin lukuisissa sairauksissa.

Tässä Selyellä on puhtaasti fysiologinen stressin malli, jossa eri vaiheilla on suhteellisen tarkat fysiologiset vasteet. Tämä stressin käsite sai vastaansa kritiikkiä mm. itseltään Cannonilta.

Sittemmin stressin käsite on laajentunut. Mm. Selye (1976) itse on puhunut hyvästä stressistä (eu [expected utility] -stress), huonosta stressistä (dis-stress), yli-stressistä (over-stress) ja ali-stressistä (hypo-stress).

1959 kaksi yhdysvaltalaista kardiologia Meyer "Mike" Friedman (1910–2001) ja Ray H. Rosenman (1925–) esittivät, että tyypin A käyttäytymis-malli – kuten he asian nimesivät (mm. vahvat ambitiot ja kilpailullisuus) – on yhteydessä koronaari-tautiin. Sittemmin on ilmennyt, että A-tyyppisen käyttäytymisen joillain osilla voi olla tällainen yhteys.

Edelleen on tutkittu mm. työhön ja eri elämäntilanteisiin liittyviä rasitus- tai stressitekijöitä. – DSM-IV-TR:ssä (2000) on Akseli IV (pp. 31–32), jossa arvioidaan psyko-sosiaalisia ja ympäristöön liittyviä ongelmia. DSM-III-R: ssä (1987) tämä kohta oli tarkempi: Psykososiaalisten stressi-tekijöiden vaikeus -skaalassa stressorit arvioitiin asteikolla 1–6. Lisäksi oli eroteltu akuutit tapahtumat ja jatkuvat asiantilat.

1900-luvun jälkipuoliskon merkittävin stressin-tutkija on ehkä ollut yhdysvaltalainen psykologi Richard S. Lazarus (1922–2002), joka on selvitellyt mm. erilaisia coping-keinoja.

Psykoanalyysissä ja kliinisessä psykologiassa stressin käsite on ollut vain niukassa käytössä. Enemmän stressiä ovat viljelleet yleinen psykiatria ja kognitiivinen ter-veyspsykologia.– (Cooper & Dewe 2004; Simmons 1996: 401–405; Colman 2001.)

Pertti Luukkonen (2004, 2006): 50 defenssiä. Helsinki: Psykopatologia. (s. 144 - 145)

mainostettuja kirjoja saa

-'