*** syvät uurteet kasvoillasi ***

PARVEKKEELLA TUULI PAISKOO TAVAROITA


Parvekkeella tuuli paiskoo tavaroita,
käperryn peiton alle
kuuntelen
avonaisesta ikkunasta
pyörteilevää kolinaa ja mumisen mielihyvästä,
vuoteessani.

Tällaisena yönä ei tekisi mieli
olla yksin ja alaston,
seisoa ulkona katsellen valaistuihin ikkunoihin, ikkunoihin, joissa
valot yksitellen sammuvat - -
Itku hukkuisi kolinan alle, tuuli jäätäisi poskille kyyneleet
eikä kukaan kuulisi sielun huutoa?

Parvekkeella tuuli paiskoo tavaroita,
kuinka yksin olisinkaan
jos sinä
olisit vierelläni tässä ja katsoisit silmiini
ja sielumme eivät kohtaisi.
Kosketustemme valossa, haparoivassa hyväilyssä, asuisi lohduton
kuolettava pimeä.

Katselen kuvaasi. Kovasti tuulee, hymyilen hitaasti
on nautinnollista tuntea
kuinka katkeruus ja itsesyytösten piiskaava viima
sielussa vaikeni ajat sitten,
värit löysivät tiensä asfaltin alta, ruoho murtautui esiin, ja kuinka
sen nyt sanoisi, että
aloin taas laulaa?

Käpertyneenä peiton sisään.
Kuuntelen avonaisesta ikkunasta
pyörteilevää kolinaa
ja mumisen mielihyvästä, kohta sammutan
viimeisen sähkövalon.

Hidas liukuminen uneen...

Vaikka ulkona tuulee
sydämessäni on tyyni kohta
jossa lepään,
en sulkeudu, se on
avonainen piste, josta käsin kuuntelen
päättymätöntä
laulua,
tunnustelen käsilläni.

Saattaa olla että kasvoillani on varjoja,
mutta ne kuuluvat elämään,
kuolettava pimeys on poissa, on ollut jo pitkän aikaa.
Nukahdan hiljaa.

KAKSI YKSINÄISTÄ JOTKA OVAT OPPINEET ARVOSTAMAAN IKUISUUTTA


Kaksi yksinäistä
jotka ovat oppineet arvostamaan ikuisuutta
hetken katoavaa henkäystä yössä
eivät tarvitse sanoja
rakentaakseen sillan sydämeltä sydämelle.

Uurteet puhuvat uurteita vasten kuin muurahaiset kämmenellä,
löytävät tiensä syvälle.
Kun sielujen juovat vaatteiden alla
kuiskaavat tunkeilemattomiin korviin, kätköt avautuvat
hyväksyville silmille, silmille jotka
antavat olla.

Silta kestää askelten painon.

- -

Millä tavalla kohtaat
ihmisen yössä,
ehkä kaupungin liikennevilinässä, keskellä ruuhka-ajan
tönimistä ja rynnivän lauman virtaa?
Tahtoisin kohdata ihmisen
kuin kaksi yksinäistä
jotka ovat oppineet arvostamaan ikuisuutta,
hetken katoavaa henkäystä.

Ei, ei se ole siinä hyväksytäänkö minut,
mutta siinä se on: hyväksynkö.
Katseellani, liikkuvalla kädelläni!
Voinko tehdä niin.

Niille joiden katseet ovat kylmät ja kovat,
joiden vaatteissa asuu kiire ja juhlahumun bakkanaalinen värinä.
Tiedän, vasta sitten
kun voin kohdata
laumasielut heidän yksilöllisyytensä edessä kumartaen
myös yksinäisen löydän
sillalla.

- -

Tunkeilematta,
ehkä ystävällisesti nyökäten.
Kulkiessamme toistemme ohi, aamulla, matkalla töihin
tai jonnekin.
Olemme ikuisuuden sillalla,

hetken lapsina tuikahtavassa avaruudessa.

lukuhetkistä kiitos

sydäntä lämmittävistä kommenteista.

Runot ei ollu täysin faktaa, siis omakohtaista elämänkuvausta. En ollu peiton alla lämpöön käpertyneenä, kuinka olisin voinut olla kun kirjoitin. Netin ääressä siis istuin.
En myöskään katsonut kenenkään valokuvaa, vaikka toisessa runossa lukee
> Katselen kuvaasi. Kovasti tuulee, hymyilen hitaasti <

Olin menossa nukkumaan mutta kun ei vielä kovasti väsyttänyt tuli mieleen että jos runon kirjoittaisin, niin syntyi tuo "syvät uurteet kasvoillasi". Runo ei ole osoitettu kenellekään tietylle ihmiselle henkilökohtaisesti, vaan jokaiselle, joka voi siihen samaistua. Itse pidän kovasti runon loppuosasta ja olen kiitollinen Luojalle että tällaiset sanat löytyi:

katkeruus on voitettu
ja viha on sulanut
valoon, et ole enää lapsellinen
mutta avoin

Huomaan runoissani jälkikäteen monia virheitä ja epätyydyttävyyksiä, siksi yleensä kirjoitankin ne heti suoralta istumalta enkä lähde paljon muuttelemaan, koska muuten suurin osa runoista päätyisi roskakoriin. Runoni on siis kaikkea muuta kuin täydellisiä luomuksia, mutta ajattelen että ehkä niistä edes jollekin on jotakin iloa tai virikettä ollut, jostain runosta jollekin ja toisesta toiselle. Joitain runoja on ollu peräti hauska kirjoittaa, varsinkin noihin D'Arlandes virityksiin oon ollu mieltynyt, ne on syntyneet jotenkin vaivattomasti, usein osittain kipeästi mutta silti kepeästi.

"Syvät uurteet kasvoillasi" runon lopetukseen olen vilpittömästi tyytyväinen.

- -

Kun ensimmäisessä runossa on "sinä" - uurteet kasvoillasi - ja toisessa "minä" - käperryn peiton alle - syntyi sitten vielä kolmaskin, eli "me". Kaksi...
Runossa on sekä henkilökohtaista että yleistä tasoa.

Henkilökohtaisella tasolla ajattelen omaa kohtaamista niiden minulle henkilökohtaisesti läheisten kanssa joita oon katsonu tai katson tai tulen katsomaan silmiin, toivoen että silta kestäisi painon, uurteet voisi puhua uurteille, sielu löytäisi tunkeilemattomat, hyväksyvät silmät, joiden edessä olla toinen toiselleen ihminen.
Yleisellä tasolla runo käsittelee ihmisten välistä kohtaamista ja kommunikointia yleisesti ottaen.

Ja niinhän se on että yleisellä tasolla, ihmisten moninaisessa runsaudessa, kasvojen kiireisessä kavalkadissa jokainen kuitenkin on henkilö, siis yksilö, ainutlaatuinen ja arvokas. Runoissa asiaa voidaan leikellä sanoiksi ja muodostaa millainen lyyrillinen kokonaisuus tahansa, mutta kadulla odottaa arkirealismi.

Hetki joka ei koskaan toistu on käsillämme.
Sen ihmisen käsissä joka aamuruuhkassa kulkee työpaikkaa kohti. Hetki on hänen silmissään ja kasvoillaan. Hetki on siinä, kuinka lähimmäisenä toisemme ja toistemme kasvot kohtaamme, hyväksymme.
Yleinen tulee henkilökohtaiseksi, korkealentoisten filosofioiden kuoret murtuvat teorian supistuessa ja avautuessa subjektiiviseen kokemiseen, läsnäolon huikaisevaan hetkeen, arkielämän avaruuteen.

- -

Vaikka runot ei olleet henkilökohtaisesti faktista elämänkuvausta suurella tuntella minulta jollekin, vaan ovat osittain fiktiivistä ja varsin paljon yleisellä tasolla liikkuvaa pohdiskelua, silti niissä on paljon omaa sielunmaailmaa ja myöskin, poikkeuksellisen paljon tämän hetkistä tunnelmaa ja ajatteluani.

Yleensä jos runoissani kuvaan omia tunteita, aistimuksia ja kokemuksia niin ne on pääosin vanhoja juttuja, vuosia tai ainakin kuukausia aiempia tunne-elämyksiä ja kokemuksia usein limittyen toisiin kokemuksiin ja siinä kirjoittaessa kokemusmaailman runollisen ilmaisun pohdiskeluun ja niin edelleen, muodostaen fiktiivisen kollaasin ja tarkastelun, kompleksisen runon.

Näissä runossa tuollaista keskenään limittyvien kokemusten ja niitä kuvaavan sanamaailman ikäänkuin ulkokohtaista tarkastelua on hyvin vähän, toisessa runossa jonkin verran.

Vaikka runo ulkonaisen kuvauksena - käpertyminen peiton sisään, valokuva jota runon minähenkilö hymyillen katsoo, liukuminen uneen - on fiktiota, silti tässäkin runossa on poikkeuksellisen paljon faktaa yöllisen kokemukseni ja nykyhetken sielumaailmani sisäisenä kuvauksena.
Ja ainakin yksi rekvisiitta runossa on ulkonaisestikin ehdottoman totta, se mistä runo lähti liikkeelle, viime yönä nimittäin oli huisin kova tuuli, niin kuin tuntuu olevan nytkin, että tavarat kolisi ja edelleen kolisevat parvekkeella.

Ikkunan luokse on vaikea kulkea koska edessä on kirjapinoja ja laatikoita joita pitäisi sitten siirtää, joten annoin ikkunan olla auki koko yön, nytkin verhot liuhuu vimmatusti, ja tosiaan sitten, sammutettuani netin ja mentyäni sänkyyn käperryin kahden peiton alle, vajosin uneen.

- - -

AJATELMAN KALTAINEN RUNOLLUS 5.4.2007

Tuuli repii talojen kattoja, kaataa
sähköpylväitä, katkoo vaijereita.
Se painaa keuhkot umpeen
ja raastaa takin yltämme.
Tuuli painaa meitä
taas lujemmin toisiamme vasten.

Tuuli pirstoo satamakojun,
riehuu laitureiden hetteikössä,
heittää kuohuvaa vettä
jäätävinä pärskeinä ohikulkevien,
haparoivien kasvoille!

Ja irralleen päässeet veneet
työntyvät merelle
vailla luotettavaa ohjaajaa ajautuvat
haaksirikkoon.

Tämä tuuli
painaa meitä lujemmin,
yhä vain lujemmin
toisiamme vasten,
kuulen
sydämesi sykkeen, limityn sinuun,
miltei väkivaltaisesti se pakottaa meidät
rakastamaan.

Tuuli viskoo veneet karikoille,
pirstoo ja hukuttaa...
Tuuli puhaltaa purjeisiimme, saattelee
meitä kotiin, kuljettaa hyvään
satamaan.

Sama tuuli...
Kuitenkin niin eri tavoin.
Tartun käteesi kiinni, katselemme
vaahtopäiselle ulapalle.

- -

HALAUKSELLISEN HYVÄÄ TORSTAIPÄIVÄN JATKOA KAIKILLE LUKIJOILLE
mielipiteeseen ja vakaumukseen katsomatta.

Kohta lähden yhdelle paikkakunnalle pitämään nuorten iltaa. Se on sitä faktista elämää.

-parta

Kiitos

Pidin.Kiitos

Noihin syviin uurteisiin ,
puhutelleet monesti.
Jääneet sieluuni ,kyseleen,
ainutkertainen ,on jokainen.

Katse noissa ryppysissä kasvoissa ,
muistan eräänki ,haisteli ja
totes ,kaasukammion hajua.

Tyyneys lepäs hänessä ,
hänen muistolleen .

Hyvää Pääsiäsitä .Liisa

Runosi
ovat sielukasta

koskettavaa
sydämen luettavaa

kuulen niistä
avautuvan valoisan
lapsen mielen
kaikkien uurteiden
keskeltä

t.
Kiittäen yksi monista
yksinäisistä sieluista
from The Earth