Mietin tuntojani. Isällä on keuhkosyöpä. Ei parane, mutta yritetään hoitaa ja pitää se ns. aisoissa.
Aluksi itkin mielettömästi. Nyt olen kuin turta. En näe muuta mahdollisuutta kuin sen, että isä toipuu. Välillä sitten iskee ahdistus; nytkin isä on tiputuksessa sairaalassa. Mitä tahansa voi tapahtua; tulla verisuonitukos, verisyöksy tms. Mutta; minä kiellän ajatuksenkin. Onko tämä normaalia?
Jossain kai alitajunnassa kaikki riuhtoo minua, koska en ole pitkilleen ollut näin väsynyt ja toimintakykykin rajoittuu siihen pakolliseen. Pääsiäinen - menee ja tulee, en jaksa hössöttää.
Onko nämä ihan normaaleja tuntemuksia? Miten te syöpää sairastavat jaksatte päivästä päivään?
Aluksi itkin mielettömästi. Nyt olen kuin turta. En näe muuta mahdollisuutta kuin sen, että isä toipuu. Välillä sitten iskee ahdistus; nytkin isä on tiputuksessa sairaalassa. Mitä tahansa voi tapahtua; tulla verisuonitukos, verisyöksy tms. Mutta; minä kiellän ajatuksenkin. Onko tämä normaalia?
Jossain kai alitajunnassa kaikki riuhtoo minua, koska en ole pitkilleen ollut näin väsynyt ja toimintakykykin rajoittuu siihen pakolliseen. Pääsiäinen - menee ja tulee, en jaksa hössöttää.
Onko nämä ihan normaaleja tuntemuksia? Miten te syöpää sairastavat jaksatte päivästä päivään?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Aamulla ylös ja lapset kouluun,lehden lukua,kaupassa
käyntiä ja ruuan valmistusta.Illalla nukkumaan.Hoidot
kerran kuussa j.n.e Silleen sitä jaksaa kun ei ole
muuta vaihtoehtoa ja tietysti voi lohduttaa itseään sillä että aina löytyy joku jolla menee viellä huonommin.
Jollakin lailla elämä hoitojen aikana on yksinkertaista; minäkään en ajatellut työasioita yms. Päämäärä oli selvillä: hoidot ohi ja henkiin jäädään. Mutta sitten saattaakin iskeä psyykkinen paine jälkeenpäin. Uskon, että monet syöpäpotilaiden lähimmäiset ja työkaverit todella ihmettelevät, miten sairastunut jaksaa. Siinä saattaa olla myös pelkoa omasta sairastumisesta.
Jotenkin olin hoitojen aikaan hyvin rauhallinen ja tyyni, joten minultakin kysyttiin: "Miten sinä oikein kestät?"
Totesin siihen, että pitäisikö mennä sängyn alle itkemään... ei ole muuta vaihtoehtoa. Enkä ole siis kovinkaan positiivinen ihminen noin muuten.Toki välillä itkin ja surkuttelin kohtaloani, sekin lienee normaalia.
Joskus mietin sota-aikaa - kuinka ihmiset kestivät ja ponnistelivat. Vähän sama juttu; heilläkin oli päämäärä. Se antoi voimia.
Eloonjäämisvietti.
Missä se lymyää, että voisi hakea ja löytää?
Vai nostaako se päätään yllättäen, ajan myötä kenties?
Päämäärä.
Mielestäni se on eri asia.. Eloonjäämisvietin kadottaneellakin voi olla päämäärä, mutta sillä päämäärällä ei ole mitään tekemistä elämän kanssa.
Minullakin oli päämäärä, montakin, eri asioissa. Nyt en vain ole varma saavutanko niistä yhtäkään.
Kaikkea voi tapahtua kaikille, mutta silti en usko sattumiin. Tuo ajatus on jotakin, joka aikaansaa ikään kuin pienen kipinän sisällä.. että kaikella on jokin tarkoitus. Muuten kaikki, koko elämä, olisi aivan liian mieletöntä. Ja se tuntuu, että se olisi vastoin elämän kaikkia lainalaisuuksia. Ja tuon tarkoituksen haluaisin nähdä. Ehkä se on minun päämääräni.
Eli loppujen lopuksi: Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Ja ehkä sen ylläpitäminen on läsnäolemisen lisäksi läheisen tehtävä. Siihen toivotan sinulle Voimaa. Kirjoitin tuon isolla alkukirjaimella siksi, että jokin minussa sanoo, että Voima, jota tällaisissa tilanteissa tarvitaan, on erityistä.
Silloin kun minä sairastuin, olin 34-vuotias, lapseni nelivuotias, mies ulkomaanhommissa ja valtava asuntolaina niskassa. Ei siinä kerinnyt funtsimaan muuta kuin selviämistä päivästä toiseen töissä ja illalla lapsen kanssa... sairaslomaakaan ei ollut varaa pitää kuin ehdottoman välttämätön aika. Oli vaan pakko pitää itsensä kasassa.
Minusta tuntuu, ettei mikään. Kaikki on vähän kuin saksankielen kielioppi: Aina on säännöstä poikkeus ja poikkeuksesta poikkeus.. Tältä tuntuu minusta eli että epänormaali on normaalia.
-Jos on normaalia, että saa jotakin helpotusta tai lohdutusta siitä, että jollakin on vielä huonompi tilanne, en ole siinäkään normaali.. minulle se vain lisää omaakin uupumusta ja jonkinlaista ahdistavaa olotilaa.
Minulla on itselläni hävöksissä neljä kuukautta tiedon saamisen jälkeen. Torjunta ja voimakas turtuneisuus, ym, kai syynä ja silti kukaan ilmeisesti ei huomannut mitään erityistä, enkä siis itsekään edes muista koko aikaa. Edes päiväkirjaani en ole saanut muutamaa kirjoitusta enemmän koko ajalta..
Nyt olen viimeisen parin viikon aikana itkenyt vähän kaksi kertaa; tälläiselle äärimmäiselle tunneihmiselle se ei liene normaalia. Eli vieläkin on jokin torjunta tai suodatus kai päällä. Käsittämätön uupumus ja paikalleen jähmettyminen ja eristäytyminen on oma tämän hetkinen olotilani. Tänne keskustelupalstalle olen löytänyt parin viikon sisällä.. onko merkki eristäytyneisyydestä pois pääseminen.. samoin kuin se, että olen kirjoittanut jo jotakin.. en tiedä.
Voimaa ei ainakaan tuo aurinko ja kevät, päin vastoin. Ja kuten päiväkirjaani olen kirjoittanut: "Ehkä ajattelen, että auringonkin pitäisi ymmärtää olla paistamatta; enkä ymmärrä sitäkään, kuinka maailma vielä pyörii radallaan.. minun maailmani on joka tapauksessa romahtanut." -Minusta itsestäni ei löydy sitä jotakin, joka kokoaisi kaiken uudelleen. Siihen tarvitaan Jumala.
Luin viestisi ja tulkitsin (anteeksi), että olet saamastasi diagnoosista vielä "sokissa" ja tämän myötä masentunut - masentuneelle (itse kokeneena) on "normaalia" toivoa, ettei aurinko paistaisi, sillä se lisää omaa tuskaa siitä, että miksi en osaa nauttia auringosta kuten ennen...
Eikö diagnoosin tehneessä sairaalassa/lääkäriasemalla (vast) ole tukijärjestelmää, mikä tarjoaisi mahdollisuuden käydä keskustelemassa esim. psykiatrisen sairaanhoitajan tai jopa psykiatrin/psykologin kanssa ?
Kuinka perheesi (onko sinulla) tai lähimmäisesi sinua tukevat ?
Entä ystävät ?
Nettipalsta on hyvä paikka purkaa tuntojaan - täällä voi anonyymina kirjoittaa juuri se, miltä tuntuu - jatka ainakin tämän väylän käyttöä...
voimia ja tsemppiä ;O)
Sokkivaiheen kai pitäisi "normaalisti" kestää vai pari viikkoa.. Olen siis ainakin hidas tässä vaiheessa. Masennus? Kiellänkö sitten senkin? Se lienee normaalia, ettei tunnista, tai sehän onkin jo psykoosin puolta..
Diagnoosin tehneestä sairaalasta(kaupungissa) on sanottu, että sinne voi ottaa yhteyttä ja soitinkin nyt parisen viikkoa sitten ja kyselin enimmäkseen tulevista hoidoista, ym, mutta toisen puhelun jälkeen huomasin, että ei oikein ole suositeltavaa soittaa, on niin kiire, ym..
Tällaisella pienellä paikkakunnalla, jossa asun, kaikki vaitiolovelvollisuudenkin alaiset asiat ovat yhteisiä, joten meno keskustelemaan ei houkuta.
Olen kertonut asiasta vain perheelleni ja heiltä saan tukea. Ehkä ongelma on siinä, että näen heidän hätänsä ja yritän tukea heitä.
Kirjoittaminen lienee omin tapani purkaa ajatuksia.. ja nyt olen löytänyt tämän palstan. Ehkä täällä jatkossakin harhailen.
Ystävälläni on todettu rintasyöpä, mikä levinnyt kainaloon ja keuhkoihin. Hoidot aloitettu (kaksi sytostaattikertaa takana), tietoisina, että vaikka erittäin ärhäkästi kasvavat syöpäkasvaimet rinnasta ja kainalosta kyettäisiinkin leikkaamaan kokonaisuudessaan pois, ei keuhkojen syöpäkasvaimia kyetä leikkaamaan pois - edelleen syöpälaatu on lähes takuuvarmasti uusiutuva...
Pyrin tukemaan häntä parhaani mukaan - omana ongelmanani on että pelkään olevani tunkeileva - en päästä mieleeni ajatusta siitä, ettei hän selviäisi, sillä hänellä on 4-vuotias tyttö...
En osaa vastata onko tämä normaalia - kaipa tämä vain on jonkinlainen selviytymiskeino ???
Toki joskus tulee matalapaineita - kuten viimeksi hänen luonaan vieraillessani keskustelimme ja itkimme vaihtoehtoa, että mitä jos hän ei selviäkään - tämäkin käännettiin kuitenkin positiiviseksi: "Hänen miehensä on erittäin kykenevä ja heillä on vahva taustatuki molemminpuolisista isovanhemmista, joten elämä maanpäällä jatkuu..." - ja päätettiin kommenttiin, että mitä me tällaisia pohditaan, kun SINÄHÄN SELVIÄT !
Väsymys ja toimintakyvyn rajoittuneisuus on tilanteessasi täysin normaalia - sairaan omaisena olet itsekin tuen tarpeessa, sillä sairaan tukeminen on raskasta aina henkisesti ja joskus myös fyysisestikin. Onko sinulla läheisiä, ystäviä (vast) joiden kanssa voit keskustella ajatuksistasi ? Toki tämä keskustelupalstakin on yksi väylä etsiä itselleen tukea...
Voimaa itselleen saa aivan normaaleista elämänohjeista: pidä fyysinen kuntosi hyvänä, pidä huoli omasta hyvinvoinnistasi rentoutuen, touhuamalla asioita joista pidät...
Hyvää kevään jatkoa ja voimia toivon sinulle...
sanoi jossakin sisälläni, kun luin kommenttisi. Tämäkin tuttu asia on ollut itseltäni vain kadoksissa.
Se on ihan totta, että koska läheisen vakava sairaus on raskasta myötäelämistä, omasta fyysisestä kunnosta huolehtiminen ja muutenkin sellaisen tekeminen, joka virkistää henkisesti, auttaa omaa jaksamista. Ja siitä saa voimaa.
Kiitos, Kohtalotoveri, minunkin puolesta vihjeestäsi..
Te, jotka sairastutte olette vahvoja ihmisiä. Nostan hattuani, että jaksatte elää tietoisina sairaudesta.
Isäni on aina ollut vahva. Ensimmäisen kerran olen näinä päivinä nähnyt hänen itkevän. Se ei tunnu pahalta, eikä ahdista. Jotenkin kaikki tunnetilat vaikuttavat tällaisissa tilanteissa ihan normaaleilta. Kuten myös se, että ihminen joutuu toisten armoille. Intimiteettikin häviää. Ei sairaalassa ole mitään sellaista.
Luulen, ettei kukaan maanpäällistä taivalta tekevä ihminen säästy vastoinkäymisiltä. Miksi niitä annetaan toisille enemmän ja toisille vain vähän... sitä ei tiedä. Sen vain uskon, ettei kukaan saa määräänsä enempää. "herätykset" ovat itse asiassa joskus ihan paikallaan. Että huomaisimme sen, mikä on todella arvokasta.
Hyvää pääsiäisen aikaa teille ja halaukset!