Mietin vaan että voiko normaalissa synnytyksessä ponnistusvaihetta jotenkin äiti pidätellä, siis että jos on vaikka kova synnytyskammo, niin pystyykö sitä alitajuisesti psyykkaamaan itseään niin ettei koskaan tule sitä ponnistamisen tarvetta eikä vauva ehkä lähde syntymään tai tulee ulos ilman minkäänlaista ponnistamistakin?
Kun mulle sairaalassa kätilö sanoi, kun vauva lähti tulemaan viikolla 21, että kyllä sä sitte tunnet kun on tarve ponnistaa. Että se tuntuu siltä ja siltä. Vaan eipä koskaan tullut minkäänlaista tarvetta ponnistaa, ainakaan en tunnistanut sitä sellaiseksi. Vai onko se vaan siitä, että kun vauva oli niin pieni ettei sitä erityisemmin tarvinnut ponnistaa vaan mahtui synnytyskanavasta ihan itsekseen?
Ihmettelen vaan ja pelkään jo tulevaisuuden synnytyksiäkin, että kauheeta jos en sittenkään anna itseni ponnistaa, koska nyt keskenmenossa pelkäsin ja vastustelin sitä ponnistamisen tunnetta niin kovaa että uskon että siitä johtui ettei tarvinnutkaan ponnistaa. Tai, kuten sanottu, sitten vauva vaan oli niin pieni..
Kun mulle sairaalassa kätilö sanoi, kun vauva lähti tulemaan viikolla 21, että kyllä sä sitte tunnet kun on tarve ponnistaa. Että se tuntuu siltä ja siltä. Vaan eipä koskaan tullut minkäänlaista tarvetta ponnistaa, ainakaan en tunnistanut sitä sellaiseksi. Vai onko se vaan siitä, että kun vauva oli niin pieni ettei sitä erityisemmin tarvinnut ponnistaa vaan mahtui synnytyskanavasta ihan itsekseen?
Ihmettelen vaan ja pelkään jo tulevaisuuden synnytyksiäkin, että kauheeta jos en sittenkään anna itseni ponnistaa, koska nyt keskenmenossa pelkäsin ja vastustelin sitä ponnistamisen tunnetta niin kovaa että uskon että siitä johtui ettei tarvinnutkaan ponnistaa. Tai, kuten sanottu, sitten vauva vaan oli niin pieni..
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kyllä se ponnistamisen tarve on niin suuri, että ei sitä hullukaan pidättele pelkällä tahdonvoimalla. Kroppa puskee lähes itsestään.
Mutta mutta... Joskus puudutukset (lähinnä epiduraali) saattaa aiheuttaa tunnottomuutta myös ponnistusvaiheessa, jolloin kätilön tehtävänä on käskeä äitiä aktiivisesti ponnistamaan oikealla hetkellä. Tällöin on vain otettava härkää sarvista ja uskallettava työntää se lapsi ulos, vaikka mieli ei niin tekisikään.
itse ponnistamisen tunnetta ei voi estää! Ap:lla johtui varmasti siitä, että vauva oli niin pieni vielä kun keskenmeno tuli, ettei ollut sellaista painetta.
Itse jouduin pitämään lasta sisälläni puoli tuntia, kun kohdunuu ei ollut auennut tarpeeksi ja pienokainen tunki itseään väkisin pihalle. Ei ole herkkua!Kahden lapsen äitinä voin todeta, että synnytys on lasten leikkiä siihen verrattuna, että joutuu lasta väkisin sisällä pitämään.
näin juuri minullekkin kävi ja sitä kokenut ei voi uskoa, että pahimmista pahinta synnytyksissäni on ollut se ettei ole saanut ponnistaa. Itsekkin jouduin pidättelemään minkä pystyin. Kohdun suun aukeaminen loppui 9cm;n pitkäksi aikaa ja kätilö kielsi ponnistamisen.
Ponnistamisen tarve oli ihan sanoin kuvaamaton, mutta kun ei saanut ponnistaa. Kyllä sitä epäinhimillisiin suorituksiin yltää jos vain on ihan pakko.
T. Toinen kahden lapsen äiti
tosiaan tunne ainakin itselläni oli vaimea. kipulääkkeet vaikuttavat myös. Semmoisen reilun kilon painoisen ja toisen normaalikokoisen synnytin epiduraalin kanssa, ja kummallakaan ekrralla ei juuri sanottavaa ponnistustarvetta ollut, ensimmäisellä ei sitäkään vähää kuin toisella kertaa kun siommasta oli kyse :D voisi se varmaan olla että koko vaikuttaa. Tuon viimeisen kun nykäisin ilman puudutusta, oli ponnitustarve niiiin voimakas että siinä ei paljoa pidätelty! Omalla kohdallani ovat siis puudutukset vaikuttaneet melkoisesti, olen kuullut samaa usealtakin.
Synnyttäessä kun keho tekee mitä keho tykkää, psyykkaaminen auttaa omiin tuntemuksiin mutta se ei ruumiin toimintaa siinä hötäkässä muuta. Kohtu supistelee vaikka muuta tahtoisikin.
***
Minulla kahdessa ensimmäisessä synnytyksessä ponnistustarvetta ei tullut oikeastaan ollenkaan. Punnasin lapset pihalle silkalla tahdonvoimalla ;D Pystyasento auttaa siinä, suosittelen synnytysjakkaraa. Kipuun sain molemmilla kerroilla pelkkää ilokaasua. Lapset olivat täysiaikaisia ja n. 3,5-kiloisia.
Kolmatta synnyttäessäni jo supistukset olivat kivuliaammat ja säännöllisemmät kuin kahdella ekalla. Sairaalaan mennessäni pyysin heti ovella jakkaraa, kun "en osaa" synnyttää ilman sitä. Yllätys olikin melkoinen, kun heittäydyin lavetille kätilön tutkittavaksi ja samalla kun hän totesi että sinähän olet 10 senttiä auki, tuli valtava tarve ponnistaa. Ihan uusi tunne minulle :O
Siinä se jakkara nökötti hyödyttömänä sängyn vieressä koko sen minuutin, joka minulla meni lapsen ulos rutistamiseen...
Kaikille naisille ei tule ns. ponnistamisen tarvetta synnytyksen loppuvaiheessa. Yksittäisessä tapauksessa ponnistamisen tarve, voi tulla jo liian aikaisin (eli ennen kuin kohdunsuu ehtii aueta tarpeeksi).
Äiti pystyy pidättelemään ponnistamista ponnistuksen tarpeesta huolimatta jonkin verran. Toisaalta jo pelkät supistukset (joko ponnistuksen tarpeen kera tai ilman) saa lapsen syntymään vaikka äiti ei ponnistaisikaan. Toki tehokkaat ponnistukset nopeuttavat synnytyksen loppuvaihetta huomattavasti.
Silloin tällöin raportoidaan yksittäisiä tapauksia, jossa vauva on syntynyt ilman ponnistamista. (siis synnytyssalissa oleva äiti huomaa jossain vaiheessa lapsen pään jalkojensa välissä, tai lapsi liukuu sängylle/lattialle. Mutta nämä siis äärimmäisen harvinaisia.
Psyykkiset tuntemukset (pelot, kammot, stressi...) voi lykätä syynytyksen käynnistymistä ja hidastaa synnytyksen etenemistä jonkin verran, mutta yhtään lasta ei ole syntymättä jäänyt.
Jos sinua pelottaa tuleva raskaus ja syynytys, kysy olisiko kotikunnassasi mahdollista päästä käymään synnytysosaston pelkopolilla jo ennen raskautta. Monissa kunnissa tälläiset käynnit ovat poikkeustapauksessa mahdollisia. Ammattitaitoinen kätilö osaa vastata kysymyksiisi, näin helpottaa oloasi.
Mulla jouduttiin tekeen kiireellinen sektio polvitarjonnan vuoksi. Olin jo 9-10cm auki ja piti kohta alkaa ponnistaa, mutta kun lääkäri sanoi että pitää leikata, niin menin paniikkiin. Siinä kun lääkäri ja kätilö pähkäili ja neuvotteli aikansa niin mulle alkoi epiduraalista huolimatta tulla sellanen olo että se vauva syntyy siihen pöydälle ihan just, ja tuntu et se puskee itteensä joka supistuksella ulos väkisin. No hauskaa tässä "ponnistamisen tarpeessa" oli se, että mulle tuli sellanen olo että mun on laitettava jalat ristiin ja pidätettävä... Olin kans kuullut et sillon tulee tarve ponnistaa ja se tilanne siinä käsillä olikin, mutta päinvastainen tunne tuli mulla. Se loppu sit siihen ku sain supistuksia estävää lääkettä tipalla ja siirryin leikkaussaliin miehen kanssa. Että kyllä taitaa nämäkin asiat olla yksilöllisiä.
Kuinkas bumble jakselet? Oletko toipunut keskenmenosta. Pitkään aikaan en ole palstoilla käynyt mutta jäit mieleeni...
Sattumalta aloin selailemaan kirjottamiani vanhoja viestejä ja täällähän olikin mulle esitetty kysymyksiä. :) Kiitos kysymästä, elämä etenee omalla painollaan, uutta raskautta edelleen yritetään mutta ei ota tärpätäkseen. Vanhat haavat on kyllä aika hyvin parantuneet mutta välillä vielä vähän kirvelee. Noin niinkun kuvainnollisesti sanottuna. Mutta en voi valittaa, elämässä on kaikki arkiset asiat mallillaan, rakastava mies, oma talo ja lemmikit, sillä pärjää jo pitkälle. Lapsi on sitten vain tervetullut yllätys jos yhtäkkiä päättää ilmoitella tulostaan. :)