Kahden viikon hoitojakson jälkeen vapauduin ensimmäiseltä ja toivottavasti viimeiseltä sairaalareissultani, jolle jouduin vakavan masennuksen ja psykoottisten oireiden takia. Tuntuu hyvältä, mutta samalla jotenkin oudolta olla kotona. Mikään ei oikein ole niin kuin ennen; minua on yritetty muuttaa niin paljon ihmisenä haluamattani enkä oikein tiedä, miten päin nyt pitäisi olla. Sairaalarutiinit toivat kuitenkin helpotusta ja tuntuu kummalliselta, etten nyt eläkään niiden mukaan. Ahdistukseni on onneksi kaikonnut samoin kuin moni OCD:heni kuuluva pakkoajatuskin. Lääkäri vaihtui juuri vapautuksen kynnyksellä, ja uuden lääkärin kanssa en tullut yhtään toimeen. Kaikista eniten sairaalareissulla ahdisti sosiaalinen pakotus, vapauden menetys ja täysin sekopäiden juttujen kuuleminen. On kummallista, että kahdessa viikossa ehdin laitostua niin paljon.
Pääsin suljetulta kotiin
eilen.
81122
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tokkopa kukaan haluaa uudelleen suljetulle.Siellä on tosi ahdistavaa olla.Pilkkujen viilaamista,ja pienestäkin jutusta menettää ulkoilu lupansa.
Ja sadisti-hoitsut kimpussa, eikös niin...?
Jatkuvaa tarkkailua ja kyyläämistä?
Vähän kuin vankila, eikös...?
Oli todella vaikea esim. syödä muiden kanssa siellä, kun hoitajia oli 3-4 tarkkailemassa ruokasalin edessä ja takana ja aina kun nosti katseensa pöydästä niin huomasi, että ne kyyläävät. Jos vaikka käveli vain käytävää pitkinkin, niin heti joku tuijotti. Oli myös todella nöyryyttävää mennä joka kerta pyytämään niitä avaamaan oven, kun halusin ulos sitten kun olin saanut ulkoiluluvat tai kun halusin saada kännykän lokerosta. Hoitajista suuri osa oli vielä pikkutyttöjä, sellaisia tekopirteitä ja virkaintoisia, jotka puhuivat potilaille kuin lapsille ja istuivat suurimman osan ajasta sitten juoruamassa. Sitten oli myös niitä ärsyttäviä virkaintoisia mieshoitajia, jotka pullistelivat lihaksiaan siinä koko ajan odotellen konfliktitilanteita. Kaikista parhaiten tulin toimeen vanhempien naishoitajien kanssa. He osasivat myös jättää minut rauhaan ja antaa minun levätä tahtoni mukaan. Kärsin nimittäin muun muassa Aspergerista ja vaikeasta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja tarvitsen paljon omaa aikaa ja hiljaisuutta ympärilleni. Sitä nämä nuoret tyttöset eivät ymmärtäneet, vaikka sen rautalangasta väänsin kerta toisensa jälkeen ja silti heitä aluksi kävi jatkuvasti määkimässä, että tulisin muiden seuraan. Puistattaa ajatellakin tuota sairaalareissua!
Neljä ensimmäistä päivää olinkin pakkohoidossa, ja se todella tuntui vankilalta ja niiden hullujen jutut alkoivat jo kaikua korvissa. Sitten aika alkoi kulua nopeammin, kun olin saanut ensin tuntiluvat ja sitten kokonaiset ulkoiluluvat.
"aina kun nosti katseensa pöydästä niin huomasi, että ne kyyläävät. Jos vaikka käveli vain käytävää pitkinkin, niin heti joku tuijotti."
Moinen käytös johtuu siitä että osaston johtaja (omasta ja alaistensa mielestä vähintään yhtä nerokas kuin Pohjois-Korean johtaja) on saanut päähänsä että sinulla on jokin ongelma josta he eivät ole vielä tietoisia ja nyt sille ongelmalle haetaan todisteita vaikka väkisin tyhjästä raapimalla.
Psykologia on sitä että ensin luvataan loistavia hoitotuloksia ja säästöjä yhteiskunnalle kunhan vain "potilas" ensin saadaan tutkimuksiin. Tutkimuksissa sitten rakennellaan ihmeellisiä teorioita ja kirjoitetaan paperia paperin päälle. Se kauan ja hartaasti odottamasi käytännön ratkaisu käytännön ongelmaan siirtyy koko ajan kauemmas taivaanrannan taa ja samalla laitostuminen ja psykologiaan höyrähtäminen etenee pikku hiljaa ja huomaamatta, mikä on sairaalan tarkoitus, sillä sitten kun se karvas totuus on silmiesi edessä et enää osaa tehdä sitä ilmeistä ja sairaalalle kielteistä johtopäätöstä että:
psykologia ei johda mihinkään
ja vaikka osaisit johtopäätöksen tehdäkin, se on myöhäistä sillä olet silloin jo kusessa korviasi myöten eli sairaalalla on "todisteita ongelmastasi", jos pullikoit joudut pillit vinkuen pakkohoitoon. Johtopäätöksesi on silloin "aivojen tuotetta", sairaalan tulkinnat ovat kai sitten lähtöisin ulkoavaruudesta tai kivenkolosta kun eivät ole aivojen tuotetta.
Kaikkea vähänkin sosiaalihössötykseen haiskahtavaa tulee karttaa kuin ruttoa. Sosiaalihössötys on pelkkää petosta. Sellaista yhteiskuntaa ei koskaan ole ollutkaan joka olisi aidosti ajamassa kansalaisensa etua ja eikä koskaan tulekaan.
Kaikkitietävän mielisairaalan mukaan heidän erehtymättömyys johtuu heidän tavasta tarkastella potilasta psykologisen sumun lävitse ja "huomata" potilaassa aina sattumalta juuri se kulloinenkin muotihulluus jota lehdet rummuttavat.
Miten luokitellaan psykoottiset oireet`Missä vaiheessa pääsee/joutuu laitoshoitoon?
itekimietin.jos vaikka pistävätlaitokseen?
Voin kertoa vain omista kokemuksistani:
Minulla oli kaikenlaisia harhakuvitelmia omaisteni välisistä suhteista, missä ei ollut mitään järkeä, mutten tajunnut sitä tietenkään silloin. Ne lisääntyivät rajusti viime talven aikana. Samoin pelkäsin hirvittävästi sairastavani erilaisia tauteja tai että läheisiäni uhkaavat eri sairaudet. Oli myös lieviä näköharhoja, joista lääkärini huolestui ja laittoi lähetteen sairaalahoitoon. Siinä vaiheessa se ei ollut pakkohoitoa ja lähete laitettiin avo-osastolle. Sain kuitenkin sinne mennessäni jonkinlaisen raivokohtauksen, koska toiveitani sairaalahoidon suhteen ei huomioitu, vaikka niin oli etukäteen luvattu. Sanoin, etten halua pakkososiaalistamista millään hinnalla. Sitten koko homma meni riitelyksi psykiatrin ja omahoitajan kanssa ja kun aloin raivota heille, he ilmoittivat suljetulle osastolle ja sieltä minua tuli kaksi valkotakkista miestä hakemaan. Kaikki kävi hyvin nopeasti, ja siellä minulle asetettiin neljän päivän tarkkailuaika. Kun olin kuitenkin siellä käyttäytynyt moitteettomasti niin suljetun osaston psykiatri antoi vapauttavan päätöksen ja ulkoiluluvat. Sitten olin 2 viikkoa vapaaehtoisessa hoidossa ennen vapautumistani. Järkyttäviä kokemuksia on kertynyt.
kun kerrot tuon,nyt pittää kyllä pinkoa jo pakkoon...