mikä laukaisee syömishäiriön?

muutama:
kateus
ihannointi
matkiminen
vauvaiän häiriöt
kasvatus
taipumus esim. perimän takia
huomionhaku
paska elämä
jääräpäisyys
itsekkyys
läski
muiden mielipiteet
muiden kommentit
peili
vaaka
terkkari
äiti

jokin aika sitten ihan kamlaa. koko ajan joku kuoli ja oli sairaalassa henkihieverissä. sinä sitten söin suruun ja lihoin mutten ollut koskaan ylipainoinen, vaan normaali, enkä koskaan ajatellut (kerennyt) itseäni.

Nyt kun kaikki on (suhteellisen) terveitä niin kerkee aatteleen itteensäkin, ja huomasinpa eräs ruma päivä, että olen itsekkin ruma ja läski.
-> LAIHDUTUS!

(no ei nytkään kotona kovin hääppöstä ole, vanhemmat vetää joka ilta Kunnon Kännit! ei sitä saa huomiota... tulee tunne että on saavuttanu jtk tai voittanu ku laihtuu)

ainakin laihduttamisesta. Just siinä iässä, ku vartalo muuttuu naiseksi, mä en oikee tullu vartalon kanssa toimeen ja laihdutin. Sitte se olikin kivaa, enkä huomannu, et olin liikaa laihduttanu. Sitte, ku on liian kauan ollu aliravittuna, ei pysty enää syömään. Ihan ku se Rane kuutti, jota pakkoruokitaan. Se on sit ihan hirveetä, ku joutuu väkisin syömään ja aivot on häiriintyny siitä aliravitsemustilasta eikä pysty syömään.

Kuulostaa kliseeltä: En lapsena "kelvannut" isälleni.

Olin pyöreä ja alkoholistina isä ei tietenkään säästellyt kommentteja ulkonäöstäni (En voinut koskaan syödä isän nähden ilman "Sika, läski, syö porkkanoita" -kommentteja. Myös koulussa haukuttiin jatkuvasti ulkomuotoani. Kasvun myötä paino muuttui normaaliksi (kuten yleensä tapana) olin tyytyväinen, isä ei.

Yläasteelle mentäessä iski paniikki lihomisesta, oiskohan kaks kiloa tullut lisää painoa..? Päätin etten enää ikinä halua kuulla "lihavuudestani" kotona/koulussa ja aloin kehitellä ommia kummia syömistottumuksia.

Siitäpä se sitten lähti. Syömishäiriön kehittymistä tuki jatkuva syömisen kommentoiminen kotona/kelpaamaton tunne.

En osannut tehdä mitään asiaa tarpeeksi hyvin ja painon kontrolloinnista tuli se "oma juttu" ainut minkä osasin hyvin.
Muistan hetken kun tunsin itseni ihanan hoikaksi (tais olla mitat sillon 165/50) Ja isä romutti fiiliksen sanomalla "vittu sulla on läski perse"
Tais päissään nähä kaiken vaan kahtena..

Minulla syömishäiriö alkoi joskus kahdeksannella luokalla. Minulla oli ihan mukava ystäväpiiri, mutta alkoholi alkoi kiinnostaa heitä yhä enemmän ja enemmän. Minua se ei kiinnostanut. Olin elänyt koko elämäni 9-vuotiaaksi asti alkoholisti-isän ja kaikkensa yrittävän äidin kanssa. Kaveripiiri vaihtui. Ennen olin viettänyt paljon aikaa vapaa-ajalla kavereitteni kanssa, mutta niin ei ollut enää, enää hengasimme vain koulussa.
Olin koko ikäni ollut urheilullinen ja kun kavereitten kanssa hengatttiin vain koulussa, oli vapaa-ajalla enemmän aikaa harrastaa kaikkea liikuntaa. Halusin parantaa urheilusuorituksiani, menestyä koulussa, olla kaunis ja laiha. Olin aina ollut normaalipainoinen, mutta aloin pitää itseäni lihavana. Oli pakko liikkua, ja ennenkaikkea syödä terveellisesti. Hengasin silloin tällöin vieläkin entisen kaveriporukkani ihmisten kanssa, joskin en säännöllisesti. Jotain mitä jäi mieleen on, kun kerran eräs tyttö, jota olen aina pitänyt kivana ja läheisenä, kysyi "Olisko kiva jos sua sanottais läskiperseeks?" vastasin siihen että niin mua varmaan sitten kutsutaankin..tyttö oli vähän vaivaantunut vilkuillessaan toiseen tyttöön..itseluottamukseni ei ollut koskaan ollut hyvä, eikä tuo auttanut yhtään.Kerran sama tyttö sanoi että "miks sun pitää aina näyttää noin surulliselta?"..teki mieli sanoa että "Olisitko säkään ilonen jos miettisit vaan miten pääsisit pois tästä helvetistä? Jos et oo mitään, mitä haluaisit olla?, Jos oot tällänen läskiperse niinku mä?!" Toinen kerta oli kun olin lähdössä lenkille ollessani isälläni, hän sanoi että on se ihan hyvä ku liikut ku jos et ni johan alkaa akka leviimään...
Eräs ystäväni oli ollut aina melko isokokoinen ja aloitettuamme yhteisen uuden harrastuksen, hän alkoi laihtua, pelkäsin osittain myös sitä, että hänestä tulisi laihempi kuin itsestäni. Oli pakko yrittää saada painoa alas. Onneksi en kuitenkaan saanut liikaa, muuten en ehkä olisi enää tässä.
Halusin siis olla kaunis, laiha, hyvä kaikessa mitä ikinä teinkään..olen taistellut eri syömishäiriöiden kanssa kahdeksannelta luokalta asti jossain vaiheessa enemmämn joskus vähemmän, mutta jokaikinen päivä mietin, mitä minun kuuluisi syödä, ortoreksia tulee varmaan aina olemaan osa elämääni.

Aloin seurustelemaan nykyisen poikaystäväni kanssa seitsemän vuotta sitten. Olin silloin 6 kiloa hoikempi, mutta rakkaan kainalossa hengailu alkoi lihottaa... lihoin kahdessa kolmessa vuodessa nuo 6kiloa. jotenkin havahduin kolme vuotta sitten katsomaan itseäni...

poikaystävän isosisko on todella hoikka; hänellä ei ole mitään muotoja. kaikki vaatteet istuvat hänelle hyvin, kauniisti. hän on todella kaunis, ihanan laiha... ja minä olen tällainen norsu, persjalkainen, lyhytkaulainen... aluksi aloin vain ostella hurjasti, lähes mielipuolisesti uusia vaatteita... nyt jälkeenpäin ajatellen, taisin vain toteuttaa sanontaa Rumat ne vaatteilla koreilee.

peruskoulussa ollessani veljeni alkoi yhtäkkiä hokemaan minulle päivittäin, että läski lehmä. olen aina ollut normaalipainoinen.
äitini on minusta melkein kymmenen kiloa hoikempi, ja siitäkin minä olen saanut kuulla, se oikein ylpeilee, miten hän on hoikempi kuin tyttärensä...

nykyään tunnen itseni rumaksi, kauheaksi, norsuksi. mikään vaate ei istu ylleni hyvin, mikään meikki ei peitä rumia finnejä ihollani ja kalpeaa naamaani... en juurikaan mene enää ulos ja olen alkanut laihduttamaan, tosin sorrun joka viikko ja sitten saa taas itkeä.

näin poikaystävän isosiskoa melkein joka viikko, ja olen alkanut lukemaan anoreksiakirjoja saadakseni vinkkejä nopeaan laihtumiseen. jotenkin olen sisäistänyt, että laihat on onnellisia, koska ne on niin kauniita.
poikaystävä- parkani on neuvoton; hän vain katselee ja yrittää lohduttaa. hän myös jopa yrittää järjestellä asiat niin, ettei minun tarvitse tavata sisarta, koska ahdistun siitä.

haluan niin kovasti vain olla kaunis. eräs kerran tämän elämän aikana. ei se riitä, että rakas sanoo, että olet kaunis, vaan minä haluan tuntea sen itsekin...
loppujen lopuksi minut voisi kiteyttää yhteen lauseeseen: huono itsetunto.

ps. lukekaa kira poutasen IHANA MERI. se on kyllä nuorten kirja, mutta jotenkin se vain koskettaa...

toivon laihtuvani, olevani laihempi, mulla on lapsuudessa asioita miks, sieltä juontava huono itsetunto ja ruumiinkuva jne. jne. syitä on monia jotka nivoutuu yhteen. Ja tässä hetkessä se kontrollin tunne oksentaessa varmaanki tuo jotain järkee tähän elämän vaiheeseen.

Kun paino nyt vain lähtee laskemaan esimerkiksi sairauden tai masennuksen vuoksi. Sitten sitä huomaa saavansa positiivisia kommentteja ympäristöstään (kyllä, toiset kehuvat ihanan laihaksi vaikka olisi jo liian laiha).

Itsellä paino tipahti henk.koht. kriisien vuoksi-- ruoka ei maistunut, elin aamusta iltaan kahvilla ja tupakalla (aloin tupakoida hermostumiseeni ja sehän vielä boostasi painon putoamista).

Eli ennen parisuhdekriisejä olin normaalipainoinen (160/55) enkä tupakoinut. Sitten tipahti kymmenen kiloa aivan tuosta vain. Kriisi alkaa olla menneen talven lumia, mutta koska se kesti kaksi vuotta, ehdin uusia koko vaatevarastoni kokoon 32/34 ja opin olemaan "pieni ja laiha". Nyt en uskalla alkaa syödä vaikka ruokahalu onkin palannut, enkä uskalla lopettaa tupakointiakaan vaikka tahtoisin, sillä pelkään järjettömästi että lihoan. Silloin tästä kriisistä ei olikaan ollut mitään "hyötyä", olisin taas normaalipainoinen enkä ainakaan vielä ole siihen valmis...

Laihduin siis tarkoittamatta sitä, mutta se jäi "päälle". Kontrolloin painoani, sillä se on ainoa mitä voin kontrolloida, pelkään kriisejä niin kovasti että alitajuisesti (ilmeisesti) tahdon pitää kiinni edes pienemmästä vaatekoosta, jollen mistään muusta voi. Ja kyllä, media vaikuttaa tähän tietenkin siinä suhteessa, että se ylläpitää käsitystä alipainoisuuden muodikkuudesta ja ruokkii ihailevia kommentteja, joista voi myös tulla riippuvaiseksi. Mitä laihempi olen, sitä enemmän saan positiivista tai sitten huolehtivaa huomiota (oi kuinka hoikka, syötkö tarpeeksi). Kyllähän se naista imartelee, niin sairasta kuin se onkin!!

Lisäksi kotona opetettiin, että EI saa ottaa lisää ruokaa ja EI saa lihota, äiti ainakin on aina takonut päähäni että lihavuus on mielen heikkoutta... ja ilmeisesti myös normaalipainoisuus on sitä hänen mielestään. Aivan terveitä elämän eväitä (heh) en ole siis kotoanikaan saanut.