Syyssateen tyttö
Se kuka minä olen, ei kuulu teille. Kerron sen ehkä sitten joskus, kun itsekin tiedän sen. Se missä minä asun tai se mitä mun mutsi ja faija duunaa, ei myöskään kuulu teille. Tai se, miten niistä tuli sellasia kun ne nyt on, kun niistä tuli alkoholisteja.
Tää ei oo mun tarina, ei semmoinen juttu, minkä lopussa sankari saa naisen. Mut kyl mä joskus vielä kirjotan mun tarinan, sen mä teen sitten, kun mä makaan melkeen kuolleena sairaalassa tai jossain ojanpohjalla, pullo toisessa kädessä ja kynä toisessa.
Mulle on ihan sama, mitä te ajattelette musta. Mulle se on ihan sama, nauratteko te, se on ihan sama nauraako ihmiset ollenkaan, sillä mä en muista koskaan nauraneeni. Se on aivan sama, itkettekö te omaa kohtaloanne. Mulla ei sellasta oo. Ei kohtaloa, ei tulevaisuutta, ei perkele mitään menneisyyttäkään.
Mä oon vaan tää tyttö, jota mummot väistää kadulla ja lapset juoksee pakoon. Mä oon katujen kasvatti.
Villikissa.
Niin, sitä ne ihmiset sanoo. Hullu. Ne sanoo ja kuiskii. Ne nauraa pilkallisesi ja mä kiroon niitä mun mielessä. Jossain tosi syvällä. Hullu. Se on niin kaukanen sana… Mut se tulee niin läheltä. Se sana soi mun mielessä ja syö sitä hetken kerrallaan. Se on syöpynyt sinne. Enkä mä saa sitä lähteen, vaikka huutaisin kuinka. Vaikka mä repisin kaikki mun tulipunaiset hiukset tai potkisin jalallani tiiliseinään, saaden taas mun varpaat murtumaan.
Outo. Kummajainen.
Silti mä joka aamu herään. Herään. Tai nukahdan, nukahdan painajaiseen. Uudelleen. Sitten yöllä mä nukahdan ihanaan maailmaan, sellaseen maailmaan missä on ikuinen sade. Ja se sade kastelee hiljaa mun kaikki vaatteet, ne tarrautuu kiinno mun laihaan ja riutuneeseen vartaloon. Mä voin tuntea mun hiukset liimautuneena mun kasvoilleni. Mä nukahtaisin kosteelle maalle ja hiljaa sade hiipis mun uneen, vieden mut samalla mennessään.
Mutta aina mä vaan herään.
Se syyssade ei oo vieläkään hakenut mua. Mut mä odotan. Mulla ei oo mitään kiirettä, toisin kun jollain toisilla, mä katson joka aamu, kuinka näillä kaduilla juoksee lapsia kouluun, jottei ne myöhästyisi. Yksi niistä tiputtaa aina sen kirjat maahan.
Mä en tajuu.
Mä katson, kuinka tiet täyttyy autoista ja meluavista metroista, jotka on tupaten täynnä murjottavia ihmisiä. Mä nauran niille mun sisälläni.
Joka ainut aamu.
Mä puen joka päivä päälleni punaiset sukkahousut, ne on ollu mulla niin kauan kun mä kykenen muistamaan, eli ainakin eiliseen. Mä pistän päälleni myös sellasen mustan noitahameen, ja aina kun tuulee, mun pikkuhousut näkyy sen hameen alta. Päälleni mä pistän vaan sellasen mustan paidan, jossa ei oo mitään. Se vaan on. Mä en tajuu, kuka on sellasenkin keksiny. Se on niin ruma, että samaan aikaan se on niin helvetin kaunis. Huuliin mä tietysti pistän sellasta helvetin halppispaskaa huulipunaa, kun ei muutakaan oo. Pyyhin paidan hihaan eiliset meikit, jotka on valunu mun poskille. Sitten mä pistän vielä vähän punasta kajaalia silmiin ja oon olevani tyytyväinen, vaikka oikeesti mä en välitä yhtään. Mä haluun vaan naurattaa ihmisiä. Ne on vaan jotenkin niin saatanan tyhmiä kaikki.
Joka päivä mä kävelen tässä kadulla. Mulla ei oo kenkiä jalassa, mä en muista minne jätin ne, mut ei se haittaa mua. Musta on ihanaa, kuinka auringon lämmittämä santa pistelee mun jalkapohjissa. Se kutittaa. Mua ei oo koskaan kutittanu kukaan. Mä en pysty kuvitteleen millasta se on. Mut mä luulen, että se on just tällasta. Mä melkeen erehdyn nauramaan, mutta sitten mä muistan taas kaiken ja vakavoidun. Mä tunnen vieläkin sen kivun. Mitään mä en ehkä muista, mutta sen mä muistan, kivun. Enkä mä sitä tuu koskaan unohtamaan.
Helvetti, kun sattuu.
Mä kosketan päätäni, mihin se löi mua silitysraudalla. mä tunnen tunnen vieläkin kasvoillani sen kuumuuden. Sen kiehuvan veden, joka poltti mun kasvot rumiksi… Mä oon ruma. Se on se sana, jota mä vieroksun vieläkin. Se ajo mut tähän.
Tähän kaikkeen.
Mun mieleen palautuu kaikki, kuinka se hakkas, vaikka mä huusin, että mua sattuu. Sen jälkeen mä en enää puhunu. Mä en ees osaa puhua enää. Siitä on niin pitkä aika.
Kuinka se heitti mut päin pakastinta. Mä kokeilen arasti selässäni olevaa reikää ja puren hampaani yhteen. Mä suljen silmäni ja mun mieleen tulee kuva siitä kuinka se leikkeli mun vasemman käden sormet pois. Mä nostan vasemman käden silmieni eteen ja katson siltä ilmeettömänä. Siinä ei ole enää sormia.
Sormet lähti, kipu jäi.
Haavat. Ikuiset.
Mä muistan vielä sen kerran kun mä itkin viimeisen kerran. Mä itkin kun se tappo mun sisaren. Se oli mun pikkusisko. Sillä oli syntymäpäivä sillon ja me oltiin puistossa. Sillon mä itkin. Viimeisen kerran.
Mä oon Sokoksen ikkunan edessä ja katson peilikuvaani. Mun kasvot on vääristyneet. Mut mä en välitä. Mä kosketan mun hiuksia. Joskus pienenä ne oli kiharat, mut nyt ne on piikkisuorat. Mä oon ajatellu niitä kiharia… Musta ne kivat. Ne oli ainoa asia mitä mä itsessäni rakastin. Miksi mä en sitten kiharra mun hiuksia uudelleen?
Mä en halua rakastaa.
Mut mä en oo pelkuri. Mitä mulla on pelättävää? Ei enää mitään. Mä käännän selkäni ikkunalle, jossa auringonvalo leikki lepposasti. Mut ehkä vielä joskus… Ehkä mä vielä joskus… Elän.
Joka päivä mä kävelen puistoon. Mä istun siihen penkille, jossa lukee: Japi was here! Siihen mä istun aina miettimään, kuka vittu on Japi. Vaikka ei se mua kiinnosta.
Siinä ei istu koskaan kukaan, ei koskaan.
Tänään oli aika kolea aamu. Syksy tulee pian.
Mä istuin siinä mun penkillä tänäänkin. Yksin. Mun jalat oli nostettu siihen penkin päälle ja mä katsoin ohikulkevia ihmisiä mun hiusten takaa. Pian mä käännän katseeni ja huomaan et mun vieressä istuu joku jätkä. Se on tullu siihen niin hiljaa, etten mä oo kuullu mitään. Mä kiroon itteeni, mä en oo kuullu mitään. Ja siinä se vaan istu ja tuijotti mua, sen mustilla silmillä.
Sen silmissä oli jotain outoo. Ne oli niin syvät ja katkerat. Ja ne oli ihan mustat. Se poika vaan katto mua, eikä sanonu sanaakaan.
Mä avasin jo suuni sanoakseni sille jotain, mutta mä en saanut sanaakaan suustani. Mä olin unohtanu sanat. Ne takertu mun kurkkuun. Hemmetti.
Sit se poika sano ne taikasanat. Ei helvetti.
“Mikä sun nimi on?” Ihan niin kuin se kuuluis sille, mä ajattelin. Mut silti mua kiinnosti, sillä sen äänessä oli jotain mikä muistutti mua jostain. Se oli niin pehmeä. Mä vaan katoin sitä mun silmilläni, jotka paloi. Ja se katto takaisin.
Se naurahti hiljaa. Just sillon mä olisin voinu itkee tai nauraa. Mulle oli ihan sama. Se kosketti mun poskea, joka oli ihan kylmä. Ja mä annoin sen koskettaa sitä sen lämpimällä kädellä.
Mä en tajuu mikä muhun meni sillon.
“Merenneito.” Se sano pian. “Mä en tienny et merenneitoja olis vielä olemassa.”
Mulla meinas sillon just mennä jotain väärään kurkkuun. Mä nousin ylös, mut se tarttu mun käteen tiukasti kiinni. Se sattu. Se poltti mun ihoa. Ei helvetti, mä rakastuin siihen sillon. Mä rakastuin siihen heti kun mä näin sen silmät.
Sen silmät jotka imi tyhjyyttä tyhjyyteen.
Sillon mä sitten kumarruin suutelemaan sitä. Sen huulet oli pehmeät ja ne tuosku ihan auringonkukalle. Mä en olis koskaan halunnu irrottautuu siitä.
Se hymyili ja kosketti mun hiuksia. Mä suljin silmäni ja suutelin sitä uudelleen. Sitten mä lähin. Ja se jäi. Se jäi siihen vain istumaan. Se ei kattonu mun perään, enkä mä sen.
Se jätkä ei ollut koskaan nähnyt auringonvaloa, mut musta tuntu, että just sillon se näki auringon sen mustilla silmillä.
Sinä samana iltana mä tulin takaisin sen puiston kautta ja ajattelin istua vielä siihen mun penkille, missä se kirottu jätkä vei mun sydämen, jonka mä luulin aikoja sitten kadottaneeni.
Oli aika hämärää.
Mutta silti mä huomasin jo kaukaa, että sillä penkillä istu vieläkin se poika. Hetken mä jo ajattelin kääntyä, mutta kuitenkin mä jatkoin matkaa. Mä istuuduin sen viereen, nyt se ei kattonu mua. Sen silmät tuijotti eteenpäin. Ne katsoi tyhjyyteen. Mä tartuin varovasti sen käteen, se oli ihan kylmä ja kankea. Mä nostin varovasti ramman vasemman käteni ja kosketin sen poskea. Sekin oli kylmä.
Jääkylmä.
Hitaasti kyyneleet kohosi mun silmiin.
Mä itkin ja suljin sen mustat silmät. Sitten mä vielä suutelin sen kylmiä, sinisiä huulia, saamatta vastausta.
Alkoi sataa.
Hitaasti sade kasteli mut ja sen pojan. Hiusket liimautu mun kasvoille. Se sade pesi mun kyyneleet.
“Onneks merenneitoja vielä on olemassa.” Mä kuiskasin hiljaa. Se tuli jostain kaukaa, jostain syvältä.
Siihen mä jäin. Istumaan siihen ja katsomaan kuinka syyssade vei pois mun rakkauteni.
Mä annoin syksyn tuulen tulla.
Se kuka minä olen, ei kuulu teille. Kerron sen ehkä sitten joskus, kun itsekin tiedän sen. Se missä minä asun tai se mitä mun mutsi ja faija duunaa, ei myöskään kuulu teille. Tai se, miten niistä tuli sellasia kun ne nyt on, kun niistä tuli alkoholisteja.
Tää ei oo mun tarina, ei semmoinen juttu, minkä lopussa sankari saa naisen. Mut kyl mä joskus vielä kirjotan mun tarinan, sen mä teen sitten, kun mä makaan melkeen kuolleena sairaalassa tai jossain ojanpohjalla, pullo toisessa kädessä ja kynä toisessa.
Mulle on ihan sama, mitä te ajattelette musta. Mulle se on ihan sama, nauratteko te, se on ihan sama nauraako ihmiset ollenkaan, sillä mä en muista koskaan nauraneeni. Se on aivan sama, itkettekö te omaa kohtaloanne. Mulla ei sellasta oo. Ei kohtaloa, ei tulevaisuutta, ei perkele mitään menneisyyttäkään.
Mä oon vaan tää tyttö, jota mummot väistää kadulla ja lapset juoksee pakoon. Mä oon katujen kasvatti.
Villikissa.
Niin, sitä ne ihmiset sanoo. Hullu. Ne sanoo ja kuiskii. Ne nauraa pilkallisesi ja mä kiroon niitä mun mielessä. Jossain tosi syvällä. Hullu. Se on niin kaukanen sana… Mut se tulee niin läheltä. Se sana soi mun mielessä ja syö sitä hetken kerrallaan. Se on syöpynyt sinne. Enkä mä saa sitä lähteen, vaikka huutaisin kuinka. Vaikka mä repisin kaikki mun tulipunaiset hiukset tai potkisin jalallani tiiliseinään, saaden taas mun varpaat murtumaan.
Outo. Kummajainen.
Silti mä joka aamu herään. Herään. Tai nukahdan, nukahdan painajaiseen. Uudelleen. Sitten yöllä mä nukahdan ihanaan maailmaan, sellaseen maailmaan missä on ikuinen sade. Ja se sade kastelee hiljaa mun kaikki vaatteet, ne tarrautuu kiinno mun laihaan ja riutuneeseen vartaloon. Mä voin tuntea mun hiukset liimautuneena mun kasvoilleni. Mä nukahtaisin kosteelle maalle ja hiljaa sade hiipis mun uneen, vieden mut samalla mennessään.
Mutta aina mä vaan herään.
Se syyssade ei oo vieläkään hakenut mua. Mut mä odotan. Mulla ei oo mitään kiirettä, toisin kun jollain toisilla, mä katson joka aamu, kuinka näillä kaduilla juoksee lapsia kouluun, jottei ne myöhästyisi. Yksi niistä tiputtaa aina sen kirjat maahan.
Mä en tajuu.
Mä katson, kuinka tiet täyttyy autoista ja meluavista metroista, jotka on tupaten täynnä murjottavia ihmisiä. Mä nauran niille mun sisälläni.
Joka ainut aamu.
Mä puen joka päivä päälleni punaiset sukkahousut, ne on ollu mulla niin kauan kun mä kykenen muistamaan, eli ainakin eiliseen. Mä pistän päälleni myös sellasen mustan noitahameen, ja aina kun tuulee, mun pikkuhousut näkyy sen hameen alta. Päälleni mä pistän vaan sellasen mustan paidan, jossa ei oo mitään. Se vaan on. Mä en tajuu, kuka on sellasenkin keksiny. Se on niin ruma, että samaan aikaan se on niin helvetin kaunis. Huuliin mä tietysti pistän sellasta helvetin halppispaskaa huulipunaa, kun ei muutakaan oo. Pyyhin paidan hihaan eiliset meikit, jotka on valunu mun poskille. Sitten mä pistän vielä vähän punasta kajaalia silmiin ja oon olevani tyytyväinen, vaikka oikeesti mä en välitä yhtään. Mä haluun vaan naurattaa ihmisiä. Ne on vaan jotenkin niin saatanan tyhmiä kaikki.
Joka päivä mä kävelen tässä kadulla. Mulla ei oo kenkiä jalassa, mä en muista minne jätin ne, mut ei se haittaa mua. Musta on ihanaa, kuinka auringon lämmittämä santa pistelee mun jalkapohjissa. Se kutittaa. Mua ei oo koskaan kutittanu kukaan. Mä en pysty kuvitteleen millasta se on. Mut mä luulen, että se on just tällasta. Mä melkeen erehdyn nauramaan, mutta sitten mä muistan taas kaiken ja vakavoidun. Mä tunnen vieläkin sen kivun. Mitään mä en ehkä muista, mutta sen mä muistan, kivun. Enkä mä sitä tuu koskaan unohtamaan.
Helvetti, kun sattuu.
Mä kosketan päätäni, mihin se löi mua silitysraudalla. mä tunnen tunnen vieläkin kasvoillani sen kuumuuden. Sen kiehuvan veden, joka poltti mun kasvot rumiksi… Mä oon ruma. Se on se sana, jota mä vieroksun vieläkin. Se ajo mut tähän.
Tähän kaikkeen.
Mun mieleen palautuu kaikki, kuinka se hakkas, vaikka mä huusin, että mua sattuu. Sen jälkeen mä en enää puhunu. Mä en ees osaa puhua enää. Siitä on niin pitkä aika.
Kuinka se heitti mut päin pakastinta. Mä kokeilen arasti selässäni olevaa reikää ja puren hampaani yhteen. Mä suljen silmäni ja mun mieleen tulee kuva siitä kuinka se leikkeli mun vasemman käden sormet pois. Mä nostan vasemman käden silmieni eteen ja katson siltä ilmeettömänä. Siinä ei ole enää sormia.
Sormet lähti, kipu jäi.
Haavat. Ikuiset.
Mä muistan vielä sen kerran kun mä itkin viimeisen kerran. Mä itkin kun se tappo mun sisaren. Se oli mun pikkusisko. Sillä oli syntymäpäivä sillon ja me oltiin puistossa. Sillon mä itkin. Viimeisen kerran.
Mä oon Sokoksen ikkunan edessä ja katson peilikuvaani. Mun kasvot on vääristyneet. Mut mä en välitä. Mä kosketan mun hiuksia. Joskus pienenä ne oli kiharat, mut nyt ne on piikkisuorat. Mä oon ajatellu niitä kiharia… Musta ne kivat. Ne oli ainoa asia mitä mä itsessäni rakastin. Miksi mä en sitten kiharra mun hiuksia uudelleen?
Mä en halua rakastaa.
Mut mä en oo pelkuri. Mitä mulla on pelättävää? Ei enää mitään. Mä käännän selkäni ikkunalle, jossa auringonvalo leikki lepposasti. Mut ehkä vielä joskus… Ehkä mä vielä joskus… Elän.
Joka päivä mä kävelen puistoon. Mä istun siihen penkille, jossa lukee: Japi was here! Siihen mä istun aina miettimään, kuka vittu on Japi. Vaikka ei se mua kiinnosta.
Siinä ei istu koskaan kukaan, ei koskaan.
Tänään oli aika kolea aamu. Syksy tulee pian.
Mä istuin siinä mun penkillä tänäänkin. Yksin. Mun jalat oli nostettu siihen penkin päälle ja mä katsoin ohikulkevia ihmisiä mun hiusten takaa. Pian mä käännän katseeni ja huomaan et mun vieressä istuu joku jätkä. Se on tullu siihen niin hiljaa, etten mä oo kuullu mitään. Mä kiroon itteeni, mä en oo kuullu mitään. Ja siinä se vaan istu ja tuijotti mua, sen mustilla silmillä.
Sen silmissä oli jotain outoo. Ne oli niin syvät ja katkerat. Ja ne oli ihan mustat. Se poika vaan katto mua, eikä sanonu sanaakaan.
Mä avasin jo suuni sanoakseni sille jotain, mutta mä en saanut sanaakaan suustani. Mä olin unohtanu sanat. Ne takertu mun kurkkuun. Hemmetti.
Sit se poika sano ne taikasanat. Ei helvetti.
“Mikä sun nimi on?” Ihan niin kuin se kuuluis sille, mä ajattelin. Mut silti mua kiinnosti, sillä sen äänessä oli jotain mikä muistutti mua jostain. Se oli niin pehmeä. Mä vaan katoin sitä mun silmilläni, jotka paloi. Ja se katto takaisin.
Se naurahti hiljaa. Just sillon mä olisin voinu itkee tai nauraa. Mulle oli ihan sama. Se kosketti mun poskea, joka oli ihan kylmä. Ja mä annoin sen koskettaa sitä sen lämpimällä kädellä.
Mä en tajuu mikä muhun meni sillon.
“Merenneito.” Se sano pian. “Mä en tienny et merenneitoja olis vielä olemassa.”
Mulla meinas sillon just mennä jotain väärään kurkkuun. Mä nousin ylös, mut se tarttu mun käteen tiukasti kiinni. Se sattu. Se poltti mun ihoa. Ei helvetti, mä rakastuin siihen sillon. Mä rakastuin siihen heti kun mä näin sen silmät.
Sen silmät jotka imi tyhjyyttä tyhjyyteen.
Sillon mä sitten kumarruin suutelemaan sitä. Sen huulet oli pehmeät ja ne tuosku ihan auringonkukalle. Mä en olis koskaan halunnu irrottautuu siitä.
Se hymyili ja kosketti mun hiuksia. Mä suljin silmäni ja suutelin sitä uudelleen. Sitten mä lähin. Ja se jäi. Se jäi siihen vain istumaan. Se ei kattonu mun perään, enkä mä sen.
Se jätkä ei ollut koskaan nähnyt auringonvaloa, mut musta tuntu, että just sillon se näki auringon sen mustilla silmillä.
Sinä samana iltana mä tulin takaisin sen puiston kautta ja ajattelin istua vielä siihen mun penkille, missä se kirottu jätkä vei mun sydämen, jonka mä luulin aikoja sitten kadottaneeni.
Oli aika hämärää.
Mutta silti mä huomasin jo kaukaa, että sillä penkillä istu vieläkin se poika. Hetken mä jo ajattelin kääntyä, mutta kuitenkin mä jatkoin matkaa. Mä istuuduin sen viereen, nyt se ei kattonu mua. Sen silmät tuijotti eteenpäin. Ne katsoi tyhjyyteen. Mä tartuin varovasti sen käteen, se oli ihan kylmä ja kankea. Mä nostin varovasti ramman vasemman käteni ja kosketin sen poskea. Sekin oli kylmä.
Jääkylmä.
Hitaasti kyyneleet kohosi mun silmiin.
Mä itkin ja suljin sen mustat silmät. Sitten mä vielä suutelin sen kylmiä, sinisiä huulia, saamatta vastausta.
Alkoi sataa.
Hitaasti sade kasteli mut ja sen pojan. Hiusket liimautu mun kasvoille. Se sade pesi mun kyyneleet.
“Onneks merenneitoja vielä on olemassa.” Mä kuiskasin hiljaa. Se tuli jostain kaukaa, jostain syvältä.
Siihen mä jäin. Istumaan siihen ja katsomaan kuinka syyssade vei pois mun rakkauteni.
Mä annoin syksyn tuulen tulla.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Toi oli kaunis. Kaikessa rumuudessaan tsi kaunis. Aika synkkä. Ehkä liiankin.. JA kun mä luin sen, mä ajattelin sitä kirjaimellisesti. Nyt mä rupeen potimaan sen merkitystä.
Synkkää, synkkää ja kaunista. Jollain tavalla minä pidin enemmän ajatuksesta, ideasta kuin itse tekstistä. Aivan aavistuksen verran hillitympänä (minä en osaa oikein selittää, mutta...) se olisi ollut aivan loistava. Hyvä näinkin. Dramatiikkaa ehkä, muttei sentään yli ampuvaa. Hyvä kokonaisuus.
kiitoksia teille, kun luitte ja arvistelitte. Synkkähän se on ja hieman vielä korjauksia vailla. Mutta mä uskon että korjauksien jälkeen siitä tulee ihan hyvä. :) kiitos vielä kerran.
Katsos katsos, haaveilijammekin kommentoi tätä. Minä en tietenkään halua jäädä häntä huonommaksi, joten saanen lausua sanasen minäkin.
Tuskaisaa ensinnäkin kyhätä jotain häthätää ja sitten laittaa se nettiin. Syyllistyn siihen itse, ja tavallaan silläkin on puolensa. Mutta hiokaa, ihmiset, jos ette sitä tee. Kritiikkikin on silloin sattuvampaa.
Mutta itse novelliin:
Vihamielinen aloitus. Ensimmäisellä kerralla, jolloin tosin oli muutakin tekemistä, lukeminen jäi kolmannen rivin jälkeen. Alku ei ole tarinan paras osa, se on minun mielestäni liian tilittävä.
Ja ylidramaattista tekstiä, -kuten Rêveuse mainitsi- näin ollakseni rakentavasti kriittinen. Ainakin henkilökohtaista mielenkiintoani syövät juuri tietyt ylidramaattiset lauseet.
Mutta tavallaan tuohon tekstiin tuleekin ehkä suhtautua tavallaan lyyrisenä hengentuotteena. Teoksen tehokkaimpia kohtia ovat juuri nuo liioitellutkin kohdat sormien leikkaamisesta ja silitysraudalla polttamisesta.
Juuri tuota lyyrisyyttä ilmentää parhaiten lopetus. Kiinnostavaa on sukkulointi realismin, rumuuden ja inhon ja tavallaan romanttis-ylidramaattisen aineksen välillä. En nytkään oikein tiedä miten tuohon tulisi suhtautua. Mutta sana on hallussa. Karsi vain noita ääripäitä. Tavallaan dramaattisen tekstin kirjoittaminen on ehkä juuri oman maailmantuskan purkamista ja tiettyä malttamattomuutta ja kiihkeyttä. Tekstiä ei jaksa lukea, jos se on liian ääripäätä. Kirjallisten meriittien tavoittelussa kehottaisin relaamaan vähän.
Mutta olihan tuo kaunis, ja vielä enemmän kuin kaunis, niin shokeeraava ja siten vaikuttava.
höpö höpö, ensimmäisiä kertoja olen täällä palstalla enkä tiedä oletko sinä chapeau tuttukin nimi täällä ja pidetäänkö sinua kovastikin arvossa, arvosteluinesi. Mutta parasta tässä koko tekstissä on juuri ALOITUS!
Se, että kertoja alussa kieltää itsensä sekä kaiken ympärillään poikkeaa niin paljon normaalista, että juuri se saa lukijan lukemaan eteenpäin. Tätä voi verrata siihen, kuin loikkisi ylöspäin kulkevia liukuportaita alaspäin: Vaatii keskittymistä, mutta kun onnistuu pääsemään alas asti voi olla onnellinen. Yleensä ihmiset pitävät tuollaisista haasteista, sinä chapeau ilmeisesti et.
Jokatapauksessa alku oli HYVä, mutta kokonaisuutena teksti oli liian pitkä. Chapeaun kanssa olen samaa mieltä ylidramaattisuudesta, joka tosin johtui siitä, että alun tyyliä jatkettiin liian kauan ja samoin teksti sisältää joitain kuluneita lauseita.
kannassani. En pidä alusta. Minusta se on kulunut.