Miten pitkään ihminen kestää yksinäisyyttä, sitä usein mietin.
Välillä helpottaa, tuntuu että selviän kyllä yksinkin, mutta sitten taas välillä tuntuu niin helvetin pahalta, kun ei ole vaimoa eikä sellaisia tosiystäviä, joiden kanssa voisi puhua kaikenlaiset asiat halki ja poikki.
Töitä on toistaiseksi niin paljon kun ehtii tekenään ja siellä on monia tosi hyviä tyyppejä, joiden kanssa tulee juttuun, mutta eivät ne kuitenkaan ole ystäviä, vain tuttuja. En tiedä paljoakaan heidän perheistään (heillä siis on perheet, minulla ei..) tai muusta elämästään emmekä ole tekemisissä vapaa-ajalla. Eivät siis ole varsinaisesti ystäviä. Heillä on omat ystäväpiirinsä, joihin todennäköisesti ei perheetön "luuseri-vanhapoika" sovi.
Itsekin haluaisin olla perheellinen, mutta kun ne muutamat vakavat suhteet ovat menneet jostakin syystä pieleen, niin yksin olen nyt ollut. Joka kerta nainen on sanonut että sä olet tosi mukava mutta me ei vaan sovita yhteen jne.
Kai minussa sitten on jotain vikaa, kun näin on käynyt. En ole ollut unelmien prinssi.
Olen siis yrittänyt sopeutua ajatukseen että elän yksin koko elämäni, eikä tämä tästä muuksi muutu. Että voisin vain elää loppuelämäni yksin, käydä töissä ja jaksaa jotenkin, tyytyä siihen mitä saan. Pitkään luulinkin että jaksaisin, mutta viimeisen vuoden aikana on alkanut tuntumaan että mun voimat ei vaan riitä elämään näin, vaikka miten yritän. Kaipaan niin kovasti omaa rakasta vierelleni, ja muutamaa hyvää ystävää joiden kanssa jutella. Tämä yksinäisyys tuntuu kurimukselta joka imee väkevästi mukaansa yhä syvemmälle, eikä sieltä ole paluuta.
Kun kuljen (ahdistuneena) jossain suuressa kauppakeskuksessa, kaikki vastaantulevat ihmiset näyttävät olevan kuin jostain toisesta todellisuudesta: Kiireisiä, määrätietoisia, itsetuntoa uhkuvia, reippaita. Kaikkea sitä mitä minä en pysty olemaan. Olen aivan eri maailmasta kuin he.
Pystyn enää vain olemaan omassa pienessä kuoressani ja kutistumaan yhä pienemmäksi kunnes kutistun olemattomaksi pisteeksi ja katoan tästä maailmasta. (*)
Välillä helpottaa, tuntuu että selviän kyllä yksinkin, mutta sitten taas välillä tuntuu niin helvetin pahalta, kun ei ole vaimoa eikä sellaisia tosiystäviä, joiden kanssa voisi puhua kaikenlaiset asiat halki ja poikki.
Töitä on toistaiseksi niin paljon kun ehtii tekenään ja siellä on monia tosi hyviä tyyppejä, joiden kanssa tulee juttuun, mutta eivät ne kuitenkaan ole ystäviä, vain tuttuja. En tiedä paljoakaan heidän perheistään (heillä siis on perheet, minulla ei..) tai muusta elämästään emmekä ole tekemisissä vapaa-ajalla. Eivät siis ole varsinaisesti ystäviä. Heillä on omat ystäväpiirinsä, joihin todennäköisesti ei perheetön "luuseri-vanhapoika" sovi.
Itsekin haluaisin olla perheellinen, mutta kun ne muutamat vakavat suhteet ovat menneet jostakin syystä pieleen, niin yksin olen nyt ollut. Joka kerta nainen on sanonut että sä olet tosi mukava mutta me ei vaan sovita yhteen jne.
Kai minussa sitten on jotain vikaa, kun näin on käynyt. En ole ollut unelmien prinssi.
Olen siis yrittänyt sopeutua ajatukseen että elän yksin koko elämäni, eikä tämä tästä muuksi muutu. Että voisin vain elää loppuelämäni yksin, käydä töissä ja jaksaa jotenkin, tyytyä siihen mitä saan. Pitkään luulinkin että jaksaisin, mutta viimeisen vuoden aikana on alkanut tuntumaan että mun voimat ei vaan riitä elämään näin, vaikka miten yritän. Kaipaan niin kovasti omaa rakasta vierelleni, ja muutamaa hyvää ystävää joiden kanssa jutella. Tämä yksinäisyys tuntuu kurimukselta joka imee väkevästi mukaansa yhä syvemmälle, eikä sieltä ole paluuta.
Kun kuljen (ahdistuneena) jossain suuressa kauppakeskuksessa, kaikki vastaantulevat ihmiset näyttävät olevan kuin jostain toisesta todellisuudesta: Kiireisiä, määrätietoisia, itsetuntoa uhkuvia, reippaita. Kaikkea sitä mitä minä en pysty olemaan. Olen aivan eri maailmasta kuin he.
Pystyn enää vain olemaan omassa pienessä kuoressani ja kutistumaan yhä pienemmäksi kunnes kutistun olemattomaksi pisteeksi ja katoan tästä maailmasta. (*)
Vastaukset 5
Vanhimmat
tekstisi oli fiksun ihmisen tekstiä! Keskity nyt itseesi, tee sitä mitä huvittaa. Sitten kun se oikea astuu kuvioihin mukaan sinulla on vara keskittyä vain Häneen!
Oletko koskaan huutanut avuksesi taivaan ja maan luojaa, Jumalaa? Hän kuuntelee auliisti, ei käännä selkäänsä. Voit purkaa kaikki huolesi Hänelle. Jos et osaa rukoilla, voit vain pyytää: AUTA MINUA. Ei Jumala halua suuria sanoja tai oikein lausuttuja korulauseita. Hän ymmärtää jo pelkän ajatuksenkin. Mutta, Hän odottaa, että sinä nöyrryt ja pyydät Häntä avuksesi. Niin kävi minullekin jo vuosia sitten. Olin sotkenut elämäni perusteellisesti enkä tuskassani voinut muuta kuin huutaa: Jumala auta minua, en enää jaksa. Ja Hän totisesti auttoi. Sain aviopuolison ja ystäviä ja paljon muuta niiden ohessa. Kokeile, et häviä mitään.
Taivaastako se jumala ne ystävät ja aviopuolison sun eteen tiputti? Ei se kuule minkään rukouksen voimalla onnistu. Kyllä sä taisit tehdä itse asioiden eteen jotain.
”En tiedä paljoakaan heidän perheistään (heillä siis on perheet, minulla ei..) tai muusta elämästään emmekä ole tekemisissä vapaa-ajalla. Eivät siis ole varsinaisesti ystäviä. Heillä on omat ystäväpiirinsä, joihin todennäköisesti ei perheetön "luuseri-vanhapoika" sovi.”
------------ihan sopivaa on sinun kysellä vaikka useankin kertaan heidän perheestään.
Ja älä eristäydy sinä mielessä että olet perheetön ja he eivät, on aivan sivistynyttä jutella niin kuin ei olisikaan mitään eroja.
Mutta tietysti, eivät he ehkä harrastuksiin ehdi, muta kyllä kaikesta voi tulla mitä vaan, kyllä he voivat apuasikin tarvita usein.
(omastani kertoisin, minä en ole pystynyt sellaiseen kuin sinua neuvon, mutta luulen tietäväni mikä olisi olut oikein)
Eli kysele aivan rennosti heidän kaikista asioitaan, missä asuvat ja minkä ikäisiä lapset ovatko sairastelleet, ja tietysti KUUNTELU on tärkeintä.
Eli olet yhtää arvokas kuin he ja hekin haluavat kertoa itsestään.
-------------------------------------------------------------------------------------------------
”Itsekin haluaisin olla perheellinen, mutta kun ne muutamat vakavat suhteet ovat menneet jostakin syystä pieleen, niin yksin olen nyt ollut. Joka kerta nainen on sanonut että sä olet tosi mukava mutta me ei vaan sovita yhteen jne.
Kai minussa sitten on jotain vikaa, kun näin on käynyt. En ole ollut unelmien prinssi.”
Minullekin vaimon etsintä 15 vuotta.
Silloin Turun Sanomissa ollut ilmoitus päätti etsimisen.
Ilmoituksilla voi kertoa täsmällisemmin toiveita ja kertoa hyveitään, kuin jos jostain muualta löytää.
Sinusta en tiedä mitään, muta joskus ollaan liian vaativaisia ulkonäön vuoksi, kun tv on luonut ihanteita.
Minusta seuraavat asiat olisivat sopivia, tietysti oman maun mukaan korjailtuna.
Koti, kotikasvatus olisi hyvä olla hieman samanarvoinen kuin sinullakin,
parempi jos olisi ehjä koti.
Koulutusta pitää arvostaa enemmän kuin ulkonäköä, raha ja halu olla työssä on sitenkin tärkeitä asioita.
Painosta en tiedä, mutta normaalipaino on hyvä, ylipainokaan ei saisi olla aivan este, varsinkin jos hän haluaisi laihtua.
Ja yksinkertaisesti, näinkin, ehkä ”salainen ihanteesi on sinun vastakohtasi,
MUTTA suosittelisin
SAMANLAISTA KUIN ITSEKIN OLET, tarkoitan ihon ja hiuksien väriltään,
koulutukseltaan, ym.
Aina pelkäisin eronneita, ainakin siinä mielessä että en menisi avioon ehkä koskaan.
Eronneita sen vuoksi, koska he ovat jo esittäneet kuinka pulmansa ratkaisevat.
-------------------------------------------------------
”Olen siis yrittänyt sopeutua ajatukseen että elän yksin koko elämäni, eikä tämä tästä muuksi muutu. Että voisin vain elää loppuelämäni yksin, käydä töissä ja jaksaa jotenkin, tyytyä siihen mitä saan. Pitkään luulinkin että jaksaisin, mutta viimeisen vuoden aikana on alkanut tuntumaan että mun voimat ei vaan riitä elämään näin, vaikka miten yritän. Kaipaan niin kovasti omaa rakasta vierelleni, ja muutamaa hyvää ystävää joiden kanssa jutella. Tämä yksinäisyys tuntuu kurimukselta joka imee väkevästi mukaansa yhä syvemmälle, eikä sieltä ole paluuta.”
Aivan näin itsekin ajattelin, aivan näin tunsin, kirjoitit asiallisesti.
Mutta ei yksin, juttele työmaalla kaikkien kanssa tasapuolisesti,
varmaan useimmat sitä haluavat.
La laita niitä ilmoituksia, nykyään on kai netissä useita paikkoja,
kun olet töissä, sinulla on kai rahaa ja tietokone.
Ja lopuksi, älä ala käyttämään kaljaa viinaa, älä yksin yhtään.
Minä olen 60v mies ja olen tuntenut nuo todella samoin.
Nyt on 3 aikuista lasta, tiedän aivan varmaan että kahdella heistä on
myös tämänlaatuisia suuria ongelmia, kun on pieniä sairauksia.
Sen voin sanoa, että tämä kuuluu miehen ongelmin.
Mies on niin luotu, kuin koirakin, aina pitää etsiä naista.
Tuossa oli totuus, se ei paljoa luhduttanut.
Mutta se voi vähän lohduttaa, että varmaan on samanlaisia naisia vieläkin enemmän,
heillä on samanlaiset vaikeat ajat.
Voithan kertoa ikäsi ja hieman asuinsuuntaasi, maakuntaa,
tai mikä suri kaupunki on lähelä,
oma itsesi.Se on kaikkein parasta. Kun alat tehdä elämästäs ittelles mielenkiintosta, niin asiat voi muuttua parempaan suuntaan ja kyllä kannattaa rukoilla ja uskoa siihen rukoukseen. Jumala auttaa, niin haluavia. Mutta asiat ei useinkaan mene just niin, kun ite ajattelee, vaan joskus paljon paremmin!