on ollu taistelua jo päälle 3 vuotta tän kanssa. En oikeestaan ees muista millon tää kunnolla alkoi. Tais olla jotai ylä-asteen sydänsuruja, jonka jälkeen alkoi tuntee ettei enää kelpaa mihinkää tai kenenkään kanssa. On ollu paljon kausii jolloin asiat on ollu paremmin. Ne on ollu sellasii kausii jolloin mulla on ollu joku ihminen mun vierellä. Ja aina mut on hylätty. Oon muutamalle ystävälle sairaudesta kertonu ja keränny siihe paljon rohkeutta,mutta en oo tukea saanu. Mietin aina kelle voisin puhua, mutta ei mulla saatana ole ketään. Selaan puhelinta tunteja..kelle soittaisin kun ahdistaa..ei ole ketään. itsemurhaa oon harkinnu ja kerran meinasin tehä sen. Miks kukaan ei huomaa et mä teen hidasta ja tuskallista kuolemaa..miks kukaan ei välitä..mä haluisin niin parantuu..mut ei oo enää toivoo..oon niin yksin..rakastan kiduttaa itteeni ja on ihanaa nähdä ku oma veri valuu..viiltelen.Kipu on jossai muualla hetken ku sielussa..en tiedä mitä teen..päivät kuluu ja ehkä esitän normaalia..mutta toivon et joku auttais..tahtoisin kuitenkin niin elää..mutten saa enää koskaan..kuolema on oikeesti lähellä..
jos vain kuolisin
heij
6612
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mulla täysin sama tilanne. Ainoa vaan, että olen tällä hetkellä yläasteella.
Olen kertonut kavereille. Tuskin edes uskoivat. Viillellyt olen. Tosiaan helpottaa, se tunne viiltelyn jälkeen on jotain aivan ihanaa... Uskalsin satuttaa itseäni, kipu laimenee taas..hetkeksi. Kunnes se tulee takaisin entistäkin väkevämpänä.
Tee maailmalle palvelus: älä tee itsemurhaa. Aina on niitä jotka siitä kärsii jopa sinua enemmän, vaikket sitä heti uskoisi.
Jos sulla ei ole ketään jolle puhua, soita vaikka auttavaan puhelimeen tai kirjoita tänne. Itse soitin joskus viime kesänä Mannerheimin Lasten ja Nuortenliiton auttavaan puhelimeen, mutta puhelusta ei oikein tullut mitään kun aloin itkemään...
Koeta kestää, niin laimealta kuin se kuulostaakin. Ehkei kaikki ihmiset jätä yksin, et vain ole VIELÄ tavannut yhtään sellaista henkilöä.
mulla alko bulimia yhdeksännellä luokalla eli siitä on noin 3vuotta ja mulla on edelleen bulimia. oon viillelly, mutta en enää, enkä tehny niin usein, ajattelen samalla tavalla, että miksei kukaan huomaa, että teen hidasta kuolemaa. Oon myös kertonu kaverille, mutta en puhu sen kanssa tästä, ei sitä oikeesti kiinnosta...
oon nyt hakenu apua ja saan sitä, mutta ei mua juurikaan huvita mennä psykiatrille, eikä puhua mun asioista, häpeen tätä mun idioottimaisuutta ja haluisin selvittää tän yksin, kadun välillä, että miks mä kerroin tästä koskaan kenellekkään...tiedän kuitenki sisimmässä, että se oli oikea ratkaisu...
Toivon, että säkin haet apua, se ei oo niin kauheeta kuin luulisi, ja ei sitä apua saa pyytämättä...ei ihmiset nää, mun kaveri oli ihan ihmeissään ku kerroin sille, vaikka oksennan useesti päivässä ja luulin et se näkyy...
oon myös miettiny paljon itsemurhaa, mutta loppujen lopuks ei se oo ratkaisu.
Ja tiedän, että sä löydät vielä sellasen ihmisen joka auttaa, ja sä saat apua jos uskallat pyytää sitä.
koita pärjätä...ja hae apua...
Oon kyl monesti miettiny sitä avun hakemista. Mutta hitto kun se on hankalaa. Oon ollu puhelin kädessä tuntikausia ja ollut soittamassa lääkärille..oon alkanu myös erakoituu muusta maailmasta..masennus tän kaiken päälle ei oo todellakaan hyväksi.Ja noi viiltelyt..ottaa niin päähän..miten ne jäljet saa pois..ei mitenkään. Ja ne näkyy aika selvästi. Ei todellakaan huvita nyt kesälläkään liikuskella t-paidassa. Onko mitään keinoa, miten ne saisi haalistumaan? Ehkä noi laserhoidot, mutta ne on pirun kalliita. Mua vaan niin ottaa päähän oma idioottimaisuuteni. Miks mä teen tällästä. Kiitos teidän kirjotuksista, niitä lueskellessa tulee pieni toivon kipinä.. mä haluun parantua ja ehkä se ei oo oikeesti mahdotonta.
on helppo ajatella, että nyt haen apua, sitten kun se hetki koittaa nii ei pystykkään, mä mietein kuukausia ennen ku uskolsin, ja se oliki paljon helpompaa kun olin kuvitellu...joten kannattaa ottaa se riski, mitä sä voit muka siinä hävitä? et mitään...
noista viiltely arvista en oikeen tiiä, itellä ne on käsistä haalistuneet, kun viiltelin joskus kasilla...eli siitä on ainaku 4 vuotta...ei niitä enää näy, eli kai se aika auttaa...ja laserhoidot on kyllä varmasti kalliita.
mulla on itelläki välillä pahoka mmasennus kausia, enkä tiedä miten oon niistä yli päässy, pelkään aina, että millon taas masennun. Ja oon myös alkanu erakoituu, kun kaverit pyytää johonki, nii en voi mennä jos oon lihonnut, tai se yleisin, että ne pyytää mut syömään, enkä tietenkään voi mennä...ihan typerää..mutta uskon todella, että voin parantua, ja säkin voit, pitää vaan olla optimistinen ja jaksaa yrittää.
joten oo nyt rohkee ja auta itseäs.
Sitä varten ne lääkärit ja muut on, että saadaan tuskaamme helpotusta. Älä enää epäröi auttaa itseäsi. Saat olla apua tarvitseva ja olo voi oikeasti helpottua. Niin kauan kuin on elämää on toivoa!
Vastaan sulle lukematta noita muita viestejä mitä sulle on vastattu.
Mulla tätä on jatkunu noin vuoden. Nyt tosi paha vaihe meneillään, vai pitäiskö sanoo pahempaan/pahimpaan suuntaan menossa.
Bulimian kans käsikädessä kulkee masennus ja tuo kuulostaa siltä. Ne surkeat ajatukset kuuluu siihen masennukseen.
Itellä on samanlaisia nyt tullu enemmän. Joskus köy tosiaan mielessä et en jaksa tääl enää. Mutta syitä näen ONNEKSI vielä miksi jaksaa. Koen itseni välillä niin epäonnistuneeksi. Ja ihan hirveetähän tää on kun mielessä on yhteen asiaan liittyvät ajatukset koko ajan (ruoka, syöminen, lihominen, oksentaminen jne.) ja pitäis muukin elämä hoitaa.
Mä oon vihjannut yhdelle ystävälle tästä. Tukea on vaikea saada niiltä jotka ei ole ite kokenut ja jopa niiltä jotka ovat kokenut, koska mun mielestä nää varmaan on kaikilla niin eri syistä johtuvia, et toista on mahdoton täysin ymmärtää.
Mä oon hakemassa kokoajan apua. Tai puhelin on ollut kädessä monesti. Mulla on tärkeä syy jatkaa. Sullakin varmasti on.
Älä vaan tee itelles mitään. Me ei luovuteta! Eihän!
Valtakunnalliseen kriisipuhelimeen voi soittaa jos on ongelmaa, ihan mitä vaan. Tai paikalliseen kriisipuhelimeen/auttavaan puhelimeen.
Kerro välillä mitä sulle kuuluu.