Ajattelin minäkin kirjoittaa, kiusaamisesta ja sen vaikutuksista itseeni. Tuntuu, että olen kantanut ikäviä muistoja ikään kuin perintönä oppilaitokselta oppilaitokselle. Tästä saattaa tulla pitkä tarina.
Kiusaamisen syiden puolesta tarina taitaa olla aika tavallinen: jäin koulussa yksin jo ala-asteen alussa, ystävänikin tapasivat minua vain koulun ulkopuolella. Luulen, että myös jollain tavalla vääristynyt maailmankuvani sokaisi minut ihmissuhteiden mahdollisuuksilta, en ehkä saanut tyydyttäviä vastauksia ensimmäisiin kysymyksiini maailman pahuuden syistä. Kuitenkin ala-asteella, ehkä vahvasti hierarkisoituneen luokkani myötä minulle muodostui käsitys maailmasta, jossa ihmisten välillä vallitsi jatkuva kilpailutilanne, ja jossa ilkeyttä paljon suurempi rikos oli heikkoutensa näyttäminen. Luokassani moni oli valmis jättämään edelliset ystävänsä päästäkseen arvoasteikossa ylöspäin, niin myös minun nk. "ystäväni". Aloin epäillä aidon ystävyyden olemassaoloa ja olla luottamatta kehenkään. Tilannettani taisi pahentaa vielä uskomukseni siitä, että ensivaikutelma oli kaikki kaikessa ja kerran huonoon valoon jouduttuaan tilannetta oli lähes mahdoton korjata.
En tiedä voisiko kiusaamistani sanoa ulkopuolelle sulkemiseksi olin hyvin nopeasti jo niin tottunut olemaan yksin, että aloin pitää sitä luonnollisena olotilana. Ehkä ihmiset lähinnä reagoivat vetäytymiseeni, erityisesti yläasteistani jälkimmäisellä ihmiset tuntuivan haluavan lujittaa yhteisöä sulkemalla poikkeavasti käyttäytyvät ulkopuolelle. Pahinta kiusaamisessani oli se, että ihmiset eivät koskaan puhuneet minulle vaan minusta. Tuntui, etten voinut puolustautua, vaikka olisin seissyt vain metrin päässä. Kuitenkaan en useimmille ihmisille edes merkinnyt mitään, tuntui, että he vain silloin tällöin kävivät raapaisemassa, ilman seuraamuksia.
Jos puhutaan kiusaamisen vaikutuksista minussa, voisin omassa elämässäni ajankohtaisimpana mainita sen, etten edes kunnolla tunne itseäni. Vuosien ajan olen yrittänyt runnoa itseäni muottiin, joka sopisi omaa persoonaani paremmin itselleni selviytymistaisteluna näyttäytyneeseen kouluelämään. Selkeä ongelma vain oli, että uskottelemalla päälleliimatut ominaisuudet omikseni menetin toisaalta tilaisuuksia aliarvioimalla mahdollisuuksiani joissain asioissa, toisaalta tein myös vaarallisia yliarviointeja. Minun piti olla vahva, riippumaton sekä tunneilmastoltani viileä. Minun piti olla ihminen, joka ei tarvitse ketään eikä mitään, ihminen, jota ei liikuta mikään. En ollut, ensisijaiset ominaisuuteni näyttäisivät olevan ainakin ympäristöherkkyys ja turvan tarve. Ensimmäinen noista aiheuttaa minussa epävarmuuden, lähes jonkinlaisen paniikin, jos ympäristö tuntuu suhtautuvan kielteisesti. Tukahdutin aina noissa tilanteissa tunteeni, lopputuloksena oli lukkiutuminen sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Tuntui, että koulussa olin jatkuvassa, estyneessä ja vihamielisessä vuorovaikutuksessa ympäristön, eli muiden oppilaiden kanssa. Ympäristöherkkyys lienee myös ollut syynä sille, miksi inhosin meluisia koulun pihoja ja täyteen ahdettuja luokkahuoneita.
Turvallisuuden tarpeelleni en saanut sitä parasta ja helpointa vastinetta, muiden hyväksyntää. Loin siis ikioman vastineeni; pyrkimyksen mieleni ja kehoni täydelliseen hallintaan. Jos en pystynyt täyttämään muiden vaatimuksia, oli minun täytettävä edes omani. Hallintapyrkimykset ilmenivät jo ennen yläastetta, mutta kiristynein tilanne oli ehkä lukiota aloittaessa, koulukiusaamisesta aiheutuneen koulunvaihdon, epäonnistuneen sopeutumisen sekä paljolti reaktiona kiusaamiseen syntyneen anoreksian jälkeen. Hallinta perustui itsen muokkaamisen lisäksi itseni suojaamiseen, lähinnä mahdollisimman niukkaan informaatioon itsestäni, sekä niiden tunteiden tukahduttamiseen, jotka häiritsivät hallintaa tai eivät olleet sen persoonan mukaisia, jollainen yritin olla. Voi sanoa, että aktivoin suojan joka kerta astuessani koulun ovesta sisään. Suoja kelpasi kuitenkin vain itseni koossa pitämiseen kielteisessä ilmapiirissä, sekä toisten pitämiseen erossa minusta. Ihmissuhteita muodostaessa suoja oli laskettava alas. Tämä onnistuikin joskus harvoin, vaarattoman oloisten ihmisten kanssa vaarattomissa olosuhteissa. Näin muodostuivat lähes kaikki tämänhetkiset ystävyyssuhteeni.
Nykyisessä koulussani tunnen ilmapiirin suotuisammaksi kuin missään muualla tähän mennessä. Pakollisesti on tosin lisättävä: ainakin vielä. Suotuisuus voi toki liittyä paljolti siihen, että olen itsekin yrittänyt olla avoimempi ja yrittänyt kuunnella itseäni ja tunteitani. Ajattelin lakata olemasta oma viholliseni.
Alussa tunteet tuntuivat pitkään kestäneen tukahduttamisen jälkeen kaikennieleviltä, mutta nyt olen ehkä saavuttamassa jonkinlaista positiivista hallintaa. Sekin, etten ole tuntenut tarvetta suojautua on vapauttanut valtavasti energiaa ja tehnyt aidon avoimuuden mahdolliseksi. Yhtäkkiä tuntuu, että minun on mahdollista saada itsestäni paljon aikaisempaa enemmän irti keskustellessani muiden oppilaiden kanssa.
Kuitenkin täytyy muistuttaa itselleni, että tämä tila saattaa olla vain väliaikainen. Ryhmässä olo tuntuu edelleen jotenkin luonnottomalta, enkä vielä ole solminut varsinaisia ystävyyssuhteita. Ehkä on kuitenkin mahdollisuuksia, jos vain voisi saavuttaa sisäisen vapauden toimimalla ihmisten joukossa, muut huomioimalla. Mahdollisuuksia eivät määrittäisi vain aiemmat siirrot vaan myös omat kehitettävissä olevat ihmissuhdetaidot.
Tuo on vain kaukainen unelma. Nyt juuri tuntuu, että toisiin on vaikea saada yhteyttä. Tunnen kai edelleen olevani väärällä tavalla sidottu ympäristöön. Minulla on niin paljon ikäviä muistoja, positiiviset kokemukset vain tuntuvat hukkuvan niiden joukkoon.
Kiusaamisen syiden puolesta tarina taitaa olla aika tavallinen: jäin koulussa yksin jo ala-asteen alussa, ystävänikin tapasivat minua vain koulun ulkopuolella. Luulen, että myös jollain tavalla vääristynyt maailmankuvani sokaisi minut ihmissuhteiden mahdollisuuksilta, en ehkä saanut tyydyttäviä vastauksia ensimmäisiin kysymyksiini maailman pahuuden syistä. Kuitenkin ala-asteella, ehkä vahvasti hierarkisoituneen luokkani myötä minulle muodostui käsitys maailmasta, jossa ihmisten välillä vallitsi jatkuva kilpailutilanne, ja jossa ilkeyttä paljon suurempi rikos oli heikkoutensa näyttäminen. Luokassani moni oli valmis jättämään edelliset ystävänsä päästäkseen arvoasteikossa ylöspäin, niin myös minun nk. "ystäväni". Aloin epäillä aidon ystävyyden olemassaoloa ja olla luottamatta kehenkään. Tilannettani taisi pahentaa vielä uskomukseni siitä, että ensivaikutelma oli kaikki kaikessa ja kerran huonoon valoon jouduttuaan tilannetta oli lähes mahdoton korjata.
En tiedä voisiko kiusaamistani sanoa ulkopuolelle sulkemiseksi olin hyvin nopeasti jo niin tottunut olemaan yksin, että aloin pitää sitä luonnollisena olotilana. Ehkä ihmiset lähinnä reagoivat vetäytymiseeni, erityisesti yläasteistani jälkimmäisellä ihmiset tuntuivan haluavan lujittaa yhteisöä sulkemalla poikkeavasti käyttäytyvät ulkopuolelle. Pahinta kiusaamisessani oli se, että ihmiset eivät koskaan puhuneet minulle vaan minusta. Tuntui, etten voinut puolustautua, vaikka olisin seissyt vain metrin päässä. Kuitenkaan en useimmille ihmisille edes merkinnyt mitään, tuntui, että he vain silloin tällöin kävivät raapaisemassa, ilman seuraamuksia.
Jos puhutaan kiusaamisen vaikutuksista minussa, voisin omassa elämässäni ajankohtaisimpana mainita sen, etten edes kunnolla tunne itseäni. Vuosien ajan olen yrittänyt runnoa itseäni muottiin, joka sopisi omaa persoonaani paremmin itselleni selviytymistaisteluna näyttäytyneeseen kouluelämään. Selkeä ongelma vain oli, että uskottelemalla päälleliimatut ominaisuudet omikseni menetin toisaalta tilaisuuksia aliarvioimalla mahdollisuuksiani joissain asioissa, toisaalta tein myös vaarallisia yliarviointeja. Minun piti olla vahva, riippumaton sekä tunneilmastoltani viileä. Minun piti olla ihminen, joka ei tarvitse ketään eikä mitään, ihminen, jota ei liikuta mikään. En ollut, ensisijaiset ominaisuuteni näyttäisivät olevan ainakin ympäristöherkkyys ja turvan tarve. Ensimmäinen noista aiheuttaa minussa epävarmuuden, lähes jonkinlaisen paniikin, jos ympäristö tuntuu suhtautuvan kielteisesti. Tukahdutin aina noissa tilanteissa tunteeni, lopputuloksena oli lukkiutuminen sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Tuntui, että koulussa olin jatkuvassa, estyneessä ja vihamielisessä vuorovaikutuksessa ympäristön, eli muiden oppilaiden kanssa. Ympäristöherkkyys lienee myös ollut syynä sille, miksi inhosin meluisia koulun pihoja ja täyteen ahdettuja luokkahuoneita.
Turvallisuuden tarpeelleni en saanut sitä parasta ja helpointa vastinetta, muiden hyväksyntää. Loin siis ikioman vastineeni; pyrkimyksen mieleni ja kehoni täydelliseen hallintaan. Jos en pystynyt täyttämään muiden vaatimuksia, oli minun täytettävä edes omani. Hallintapyrkimykset ilmenivät jo ennen yläastetta, mutta kiristynein tilanne oli ehkä lukiota aloittaessa, koulukiusaamisesta aiheutuneen koulunvaihdon, epäonnistuneen sopeutumisen sekä paljolti reaktiona kiusaamiseen syntyneen anoreksian jälkeen. Hallinta perustui itsen muokkaamisen lisäksi itseni suojaamiseen, lähinnä mahdollisimman niukkaan informaatioon itsestäni, sekä niiden tunteiden tukahduttamiseen, jotka häiritsivät hallintaa tai eivät olleet sen persoonan mukaisia, jollainen yritin olla. Voi sanoa, että aktivoin suojan joka kerta astuessani koulun ovesta sisään. Suoja kelpasi kuitenkin vain itseni koossa pitämiseen kielteisessä ilmapiirissä, sekä toisten pitämiseen erossa minusta. Ihmissuhteita muodostaessa suoja oli laskettava alas. Tämä onnistuikin joskus harvoin, vaarattoman oloisten ihmisten kanssa vaarattomissa olosuhteissa. Näin muodostuivat lähes kaikki tämänhetkiset ystävyyssuhteeni.
Nykyisessä koulussani tunnen ilmapiirin suotuisammaksi kuin missään muualla tähän mennessä. Pakollisesti on tosin lisättävä: ainakin vielä. Suotuisuus voi toki liittyä paljolti siihen, että olen itsekin yrittänyt olla avoimempi ja yrittänyt kuunnella itseäni ja tunteitani. Ajattelin lakata olemasta oma viholliseni.
Alussa tunteet tuntuivat pitkään kestäneen tukahduttamisen jälkeen kaikennieleviltä, mutta nyt olen ehkä saavuttamassa jonkinlaista positiivista hallintaa. Sekin, etten ole tuntenut tarvetta suojautua on vapauttanut valtavasti energiaa ja tehnyt aidon avoimuuden mahdolliseksi. Yhtäkkiä tuntuu, että minun on mahdollista saada itsestäni paljon aikaisempaa enemmän irti keskustellessani muiden oppilaiden kanssa.
Kuitenkin täytyy muistuttaa itselleni, että tämä tila saattaa olla vain väliaikainen. Ryhmässä olo tuntuu edelleen jotenkin luonnottomalta, enkä vielä ole solminut varsinaisia ystävyyssuhteita. Ehkä on kuitenkin mahdollisuuksia, jos vain voisi saavuttaa sisäisen vapauden toimimalla ihmisten joukossa, muut huomioimalla. Mahdollisuuksia eivät määrittäisi vain aiemmat siirrot vaan myös omat kehitettävissä olevat ihmissuhdetaidot.
Tuo on vain kaukainen unelma. Nyt juuri tuntuu, että toisiin on vaikea saada yhteyttä. Tunnen kai edelleen olevani väärällä tavalla sidottu ympäristöön. Minulla on niin paljon ikäviä muistoja, positiiviset kokemukset vain tuntuvat hukkuvan niiden joukkoon.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ajattelin kirjoittaessani, että kommentoidakin saa, mutta eihän asialle mitään voi, jos viesti ei herätä vastakaikua. Itse asiassa on vain parempi viestin lukijoiden kannalta, jos kokemukseni eivät kuulosta tutuilta. Omakohtaiset kiusaamisen seuraukset eivät tietenkään ole mitenkään miellyttäviä olleet ja olen onnellinen jo siitä, että varsin moni on näköjään sellaisilta säästynyt.
Voi olla tietysti myös, että ensimmäinen viestini oli aivan liian pitkä.
Olisi vain ollut kiva, että edes joku olisi jotain sanonut... ihan mitä vain. Mutta... ei sitten.
Viestisi sopii lähes täydellisesti minuun. En kommentoi kirjoitustasi kokonaisuudessaan, kerron vain mitkä asiat poikeavat omasta tilanteestani.
Oma kiusaamiseni ala- asteella jäi (onneksi) ainakin osaksi sen varjoon, että sain tasan kaksi ystävää, jotka eivät milloinkaan lähteneet mukaan tähän kilpailuun "korkeasta hierarkisesta asemasta". Harmi vain, että olin itse myös jo hiukan sokaistunut tästä mainitsemastasi maailmankuvasta, enkä sen vuoksi luottanut edes näihin kahteen täysin (en tosin tiedostanut sitä vielä silloin).
Yläasteelle meno oli hankalaa jo sen vuoksi, että kaverini menivät toiseen kouluun ja entiseltä luokaltani samaan kouluun tuli vain näitä omien sanojesi mukaisia nk. "ystäviä". Myös minun koulussani omanikäiseni liikkuivat edelleen aika suljetuissa porukoissa, enkä onnistunut pääsemään niihin sisälle, varsinkin kun näitä nk. "ystäviä" oli tuplasti enemmän kuin ala- asteella.
En edelleenkään kommentoi koko tekstiäsi, vaikka luin sen tarkkaan, koska se tuntuu melkein itse kirjoittamaltani. Erona on enää oikeastaan se, että en ole vielä päässyt vielä siihen suotuisaan ympäristöön, olen kuitenkin vaihtamassa kohta koulua. Olen kuitenkin onnistunut hieman avautumaan, mikä toikin minulle heti yhden uuden koulukaverin. Tekstistäsi näkyy, että vaikka epäilet omia sosiaalisia kykyjäsi, olet päässyt niin paljon eteenpäin, että tuskin sitä itse vielä tajuat. Itse olen vielä vähän vaiheessa tämän avautumisen ja "suojan" poistamisen suhteen, mutta tekstisi antoi hiukan lisää toivoa urakkaani. Kirjoituksestasi näkyy, että kehityt oikeaan suuntaan, eikä sinun mielestäni kannata enää epäillä itseäsi, vaan jatkaa samaa rataa. "Jos luottamuksen toisiin voi kerran menettää, sen voi saada myös takaisin"- vanha viidakon sanonta