Onkohan kellään samantyylistä oloa / kokemusta?
Mistä voisi olla kyse?
On nimittäin nämä viimeajat olleet tosi outoja...
Ensinnäkin olen muuttunut paljon "synkemmäksi", kuin mitä olin joskus. Olo on kokoajan vähän sellainen "surumielinen". Lisäksi nukkuminen on lisääntynyt ihan hitosti. Kun koulusta oli vapaata, saatoin nukkua yössä 12 tuntiakin. Ja sitten vielä päivällä neljä tuntia päälle. Väsymys ei vaan kadonnut... Olen usein vajonnut täysin omiin ajatuksiini. Lisäksi olen alkanut etääntyä ihmisistä.
Sosiaalinen kanssakäyminen on ihmisten kanssa aina ollut vähäistä. Mutta nyt alkaa tuntumaan, että pian sitä ei ole lainkaan. Lisäksi olen alkanut ärtymään ihan pikku jutuista. Ja jos vähänkin joku ärsyttää, saa melkeinpä tapella itsensä kanssa, ettei tule sanottua mitään ajattelematonta.
Tulevaisuus pelottaa, menneisyys painaa päälle. Menneisyydessä ei sikäli ole mitään pahaa ollut... muutakuin yläasteaikainen päivittäinen vittuilu ja yksinäisyys. (Toi yksinäisyys vaivaa mua vieläkin).
Tuntuu, ettei kykene mihinkään järkevään toimintaan. Päätä särkee useammin, kuin yleensä. Joskus väsymiseen riittää vain se, että nousee sängystä aamulla.
Huomenna taas koulupäivä edessä... tuntuu sekin niin turhalta. Hommia jää jatkuvasti rästiin, eikä niitä pysty hoitamaan koulun jälkeenkään, koska vituttaa ja väsyttää.
Muutenkaan ei aina tiedä, että minne pitäisi mennä tai mitä pitäisi tehdä. Ihankuin olisi eksyksissä... Vähän kuin olisi kaksi tietä ja niistä pitäisi valita toinen. Silti ei tiedä, että minne tiet johtavat tai, että minne itse pyrkii menemään.
Joku yö, kun nukuin, heräsin viidestä unesta! Uskokaa vaan, vaikka kuulostaakin älyttömältä. Eli näin unta unen näkemisestä... etc. Tajuatte varmaan. Eli koin viisi heräämistä, ennenkuin pääsin tähän oikeaan maailmaan. Ja viimeisessä unessa vielä kerroin jollekin ihmeissäni, että heräsin neljästä unesta. Sitten tapahtuikin se viimeinen herääminen. Tuntui, että olisi käynyt jossakin todella pitkällä... kunpa vain tietäisin, että missä.
Tämä kaikki alkaa tuntumaan todella oudolta...
Jokunen viikko sitten tuntui, että elämä oikeasti hymyilee. En tiedä, että miksi, koska ei mitään kovin erityistä tapahtunut... olin iloinen ja pystyin jopa puhumaan vieraammille ihmisille.
Sitten yhtenä päivänä totuus yllätti minut nurkan takaa. Se iski nyrkillä kasvoihin ja sanoi "et sä oikeasti ole onnellinen". Siis tämä vertauskuvallisesti. Toi "isku" herätti mut oikeaan maailmaan ja sai mut vajoamaan vielä alemmas, kuin mitä olin ennen tuota onnellista vaihetta. Ja tässä sitä edelleen ollaan...
Puhelimenkin menin rikkomaan vahingossa :/
Voi, kun joskus voisi saada jotain muutakin kuin pelkkää tuhoa aikaan. Toi puhelinjuttu on oma juttunsa.... mutta sikäli outoa, että ennen mä en menettänyt hermojani mistään. Kuuntelin jopa yhden tyypin vittuilua 9 vuotta ennenkuin oikeasti suutuin sille. Joten tuostakin voi varmaan päätellä, että kuinka paljon kaikki on elämässäni yhtäkkiä muuttunut.
Yhtenä yönä viime viikolla näin tosi ihanaa unta... kaikki oli hyvin. Olin onnellinen. En ala haaveistani tai muista kertomaan sen tarkemmin tässä. Mutta ne kaikki olivat toteutuneet siinä unessa. Arvatkaa, että miltä tuntui, kun yhtäkkiä heräsin takaisin tähän karuun todellisuuteen?
En ikinä ole helposti itkenyt tms. Mutta voin sanoa, että tuon unen jälkeen oli tunteet koetuksella. Pystyin kuitenkin kokoomaan itseni heti ja hymyilemään pakolliset hymyilyt porukoilleni.
Olen aina ollut sellainen henkilö, joka pyrkii kannustamaan ja auttamaan muita ym.
Kuuntelen mielelläni ihmisten huolia ja yritän auttaa kaikintavoin. Ehkä juuri tämäntakia monet ihmiset eivät huomaa mun tilaani... Olen huono muutenkin puhumaan asioistani.
Ja luultavasti huomenna jo kaduttaa se, että kirjoitin tämän tänne :D
Ei mulla ollut tarkoitus tehdä tästä mitään valitusviestiä :/ Mutta sellainen tästä kai tuli. Mitään sääliä en halua. Sitä olen elämässäni saanut jo ihan tarpeeksi.
Tuli muuten aika hiton pitkä viesti... toivottavasti edes joku jaksoi lukea :)
Yritin jaksotella tekstiä siten, ettei siitä tulisi liian sekavaa.
Mistä voisi olla kyse?
On nimittäin nämä viimeajat olleet tosi outoja...
Ensinnäkin olen muuttunut paljon "synkemmäksi", kuin mitä olin joskus. Olo on kokoajan vähän sellainen "surumielinen". Lisäksi nukkuminen on lisääntynyt ihan hitosti. Kun koulusta oli vapaata, saatoin nukkua yössä 12 tuntiakin. Ja sitten vielä päivällä neljä tuntia päälle. Väsymys ei vaan kadonnut... Olen usein vajonnut täysin omiin ajatuksiini. Lisäksi olen alkanut etääntyä ihmisistä.
Sosiaalinen kanssakäyminen on ihmisten kanssa aina ollut vähäistä. Mutta nyt alkaa tuntumaan, että pian sitä ei ole lainkaan. Lisäksi olen alkanut ärtymään ihan pikku jutuista. Ja jos vähänkin joku ärsyttää, saa melkeinpä tapella itsensä kanssa, ettei tule sanottua mitään ajattelematonta.
Tulevaisuus pelottaa, menneisyys painaa päälle. Menneisyydessä ei sikäli ole mitään pahaa ollut... muutakuin yläasteaikainen päivittäinen vittuilu ja yksinäisyys. (Toi yksinäisyys vaivaa mua vieläkin).
Tuntuu, ettei kykene mihinkään järkevään toimintaan. Päätä särkee useammin, kuin yleensä. Joskus väsymiseen riittää vain se, että nousee sängystä aamulla.
Huomenna taas koulupäivä edessä... tuntuu sekin niin turhalta. Hommia jää jatkuvasti rästiin, eikä niitä pysty hoitamaan koulun jälkeenkään, koska vituttaa ja väsyttää.
Muutenkaan ei aina tiedä, että minne pitäisi mennä tai mitä pitäisi tehdä. Ihankuin olisi eksyksissä... Vähän kuin olisi kaksi tietä ja niistä pitäisi valita toinen. Silti ei tiedä, että minne tiet johtavat tai, että minne itse pyrkii menemään.
Joku yö, kun nukuin, heräsin viidestä unesta! Uskokaa vaan, vaikka kuulostaakin älyttömältä. Eli näin unta unen näkemisestä... etc. Tajuatte varmaan. Eli koin viisi heräämistä, ennenkuin pääsin tähän oikeaan maailmaan. Ja viimeisessä unessa vielä kerroin jollekin ihmeissäni, että heräsin neljästä unesta. Sitten tapahtuikin se viimeinen herääminen. Tuntui, että olisi käynyt jossakin todella pitkällä... kunpa vain tietäisin, että missä.
Tämä kaikki alkaa tuntumaan todella oudolta...
Jokunen viikko sitten tuntui, että elämä oikeasti hymyilee. En tiedä, että miksi, koska ei mitään kovin erityistä tapahtunut... olin iloinen ja pystyin jopa puhumaan vieraammille ihmisille.
Sitten yhtenä päivänä totuus yllätti minut nurkan takaa. Se iski nyrkillä kasvoihin ja sanoi "et sä oikeasti ole onnellinen". Siis tämä vertauskuvallisesti. Toi "isku" herätti mut oikeaan maailmaan ja sai mut vajoamaan vielä alemmas, kuin mitä olin ennen tuota onnellista vaihetta. Ja tässä sitä edelleen ollaan...
Puhelimenkin menin rikkomaan vahingossa :/
Voi, kun joskus voisi saada jotain muutakin kuin pelkkää tuhoa aikaan. Toi puhelinjuttu on oma juttunsa.... mutta sikäli outoa, että ennen mä en menettänyt hermojani mistään. Kuuntelin jopa yhden tyypin vittuilua 9 vuotta ennenkuin oikeasti suutuin sille. Joten tuostakin voi varmaan päätellä, että kuinka paljon kaikki on elämässäni yhtäkkiä muuttunut.
Yhtenä yönä viime viikolla näin tosi ihanaa unta... kaikki oli hyvin. Olin onnellinen. En ala haaveistani tai muista kertomaan sen tarkemmin tässä. Mutta ne kaikki olivat toteutuneet siinä unessa. Arvatkaa, että miltä tuntui, kun yhtäkkiä heräsin takaisin tähän karuun todellisuuteen?
En ikinä ole helposti itkenyt tms. Mutta voin sanoa, että tuon unen jälkeen oli tunteet koetuksella. Pystyin kuitenkin kokoomaan itseni heti ja hymyilemään pakolliset hymyilyt porukoilleni.
Olen aina ollut sellainen henkilö, joka pyrkii kannustamaan ja auttamaan muita ym.
Kuuntelen mielelläni ihmisten huolia ja yritän auttaa kaikintavoin. Ehkä juuri tämäntakia monet ihmiset eivät huomaa mun tilaani... Olen huono muutenkin puhumaan asioistani.
Ja luultavasti huomenna jo kaduttaa se, että kirjoitin tämän tänne :D
Ei mulla ollut tarkoitus tehdä tästä mitään valitusviestiä :/ Mutta sellainen tästä kai tuli. Mitään sääliä en halua. Sitä olen elämässäni saanut jo ihan tarpeeksi.
Tuli muuten aika hiton pitkä viesti... toivottavasti edes joku jaksoi lukea :)
Yritin jaksotella tekstiä siten, ettei siitä tulisi liian sekavaa.
Vastaukset 15
Vanhimmat
jeesss.. eli loppuun palaminen.. sua vituttaa ku oot ite aina kaikkii jeesiny ja nyt kukaa ei huomaa et sua masentaa ja voin kertoo et ei sitä suurella todennäköisyydellä kukaan tulekkaan..
joo ei tos varmaa auta muu kun oikeesti vaan olla vahva ja koittaa jaksaa olla ilonen ja positiivinen.. ite ainakin oon huomannu et sellasist ihmisist jotka on masentuneita oikeesti, vältellään ja koitetaan kiertää aihe vähän kauempaa (jotku lissut tosin nauttii kriisissä kierimisestä että ne on eri juttu)
mut ei muuta kun voimii sulle koita selvii sillä kyllä se aurinko risukasaankin paistaa jos vain antaa :) jos tosin itsestäsikin alkaa tuntua oikeesti siltä että menee vakavaksi et tarvit oikeata apua niin sitä pitää sitten rohkeasti hakee kun tosiaan jos porukat ei sitä huomaa nii ne jotka huomaa ei välttämättä sitä tajuu ehdottaa
Jaksoinhan mä viimeinkin tähän kirjoittaa... piti jo eilen, mutta Suomi24 taas sekoili kirjautumisien ym. kanssa.
Aika hauskaa ajatella, että oliisn loppuunpalanut. Koska tuntuu, etten oikeasti edes ole ollut ahkera, tehnyt mitään hyödyllistä tms. Tosin kyllä mua juuri tuo juttu vituttaa.
Mä en ole kuulunut koskaan noihin, ketkä nauttii kriiseistä, viiltelee ihmisten edessä ja valittaa "oih, kun kaikki menee huonosti". Vaikka joskus jutut voi huomaamatta tuohon suuntaan mennä...
Yleensä mä kuitenkin korjaan asian positiivisilla jutuilla (useimmiten väkisin keksityillä).
"mut ei muuta kun voimii sulle koita selvii sillä kyllä se aurinko risukasaankin paistaa jos vain antaa"
Kiitoksia :) aina kannattaa yrittää. Jos ei yritä, on onnistuminenkin lähestulkoon mahdotonta. Tosin aurinkoihmisiin en ole koskaan kuulunut... mieluummin lymyilisin risukasassa, jonne aurinko ei koskaan paista, kuin kulkisin ihmisten ilmoilla. Mutta se ei taida enää ihan tähän aiheeseen kuulua. Ja joo, voi tuntua tämä viesti vähän oudolta.
Heräsin juuri tosta sängyltä ja olo on vielä vähän pöllähtänyt.
ei tekstisi kuulosta lainkaan oudolta. käypäs tuolla terveys-palstalla henkinen hyvinvointi&mielenterveys-osastolla niin siellä tulee vastaan paljon pahempaakin tekstiä.
no, se oli pieni kevennys vaan :)
vaikutat tekstin perusteella ehkä vähän masentuneelta ja jotenkin yksinäiseltä, mikä taas pelkästään saattaa aiheuttaa tuon masentuneisuuden tunteen, sillä koet itsesi syrjäytyneeksi ja yksinäiseksi. ottaen huomioon, että olet kokenut yläasteikäisenä päivittäistä vittuilua kuulostat ja vaikutat hyvinkin pirteältä ja positiiviselta. nuo kokemukset on kuitenkin varmasti jättänyt sinuun jälkiä, mitä et välttämättä itse edes tiedosta, joten se voisi olla yksi syy tähän mielilaasi. tosin en tunne sinua, enkä tiedä voisiko syynä olla jokin muukin, mutta lähdin tässä nyt automaattisesti jotakin syytä hakemaan, joka olisi voinut aiheuttaa tuon olotilan..
jos olet (ollut) yksinäinen, ja joutunut kokemaan yläasteella syrjintää, se ei ainakaan paranna kenenkään itsetuntoa. oletko koskaan puhunut noista kokemuksista kenellekään? kannattaa puhua, sillä se auttaa. saattaa olla, että sinulla on jotakin käsittelemättömiä asioita tuolla mielesi koloissa, jotka nyt ilmaisevat olemassaoloaan seurauksena SINUN paha olosi. kannattaa edes harkita kouluterveydenhoitajalle puhumista tai ihan kenelle vaan. vanhemmille voi aina puhua. ja kavereille. ja meille tuntemattomille :)
joskus pelkkä puhuminen auttaa, joskus saattaa tarvita vähän lääkitystä, mutta mitä sitten. mieluummin terve mieli kuin sairas. oma hyvä olo ja onnellisuus on tärkeintä sinulle itsellesi. vasta kun SINÄ olet kunnossa, pystyt nauttimaan elämästäsi. mikäli haluat keskustella netin kautta, laitan tuohon yhden linkin :
https://www.secure-tukinet.net/
tuolla on ammatti-ihmisiä auttamassa ja siellä voi keskustella asiasta kun asiasta. saat halutessasi oman tukihenkilön jonka kanssa voit käydä keskustelua niin reaaliajassa kuin viesteinkin. lisäksi sivuilla on muiden rekisteröityneiden käyttäjien keskustelupalstoja, joita voi myös lueskella..
tietenkin teet niinkuin itse haluat, voihan olla, että olosi menee ohi jo viikossa parissa. mutta muista että kenenkään ei tarvitse kärsiä tuollaisesta olotilasta, se on ihan parannettavissa jos niin haluat!
äläkä turhaa pelkää tulevaisuutta, se kyllä järjestyy kunhan elät vaan ja olet avoin kaikelle ja kaikille. koita saada sosiaalista elämääsi kondikseen ettet syrjäydy vain himaan ja tietokoneen ääreen, pitemmän päälle se turhauttaa, ahdistaa ja saa enemmän vaan mielen maahan.
pakko vielä kommentoida tuota kun heräsit viidestä unesta. se oli varmaan vähän häröä.. vitsi kun itsekin näkisi joskus tuollaisen unen :D
Onkohan tämä ihan älytöntä vastata erikseen ihmisille?
No, jatketaan kun kerran on tullut aloitettua.
Itseasiassa lueskelin juttuja tuolla Mielenterveys-palstalla joku kerta. Ja ajattelin, että sinne tämä juttuni ehkä kuuluisi. Mutta ei se kuitenkaan tuntunut olevan tarpeeksi vakava palstan aiheeseen.
Ja tämä yksinäisyys on oikeistaan itseaiheutettua. Osittain ainakin. Olen nimittäin perheen ainut lapsi. Olen aina ollut hiukan vetäytyvä... ei ollut sisaruksia tai sellaisia.
Siksi mä ehkä vielä nykyäänkin luotan & tulen parhaiten toimeen aikuisten kanssa. En ole koskaan pystynyt luottamaan täysin muihin "lapsiin". Ujo olen koko elämäni ollut. Se tekee tästä yhtä helvettiä. Jos kerrankin elämässä joku juttu voisi mennä hyvin, niin yleensä pilaan sen ujostelemalla, vetäytymällä syrjään ym. Turhahan mun on vitutella sitä, että mua on syrjitty... kun itse kuitenkin olen aina ollut se, joka katoaa yhtäkkiä varjoihin. Tietysti ihmiset saavat tästä omanlaisensa kuvan... luulevat, että haluan olla yksin.
Joskus olen elämästäni vähän puhunut... ehkä elämäni aikana yhteensä kahdelle henkilölle. Mutta jotenkin mun osaltani se juttu aina jäänyt puolitiehen.
Pitää katsoa. Voihan tämä olotila mennä itsestäänkin ohi. En mielelläni alkaisi asioistani pitämään kauheaa meteliä. Sen takia mua tämän ketjun aloituskin mietitytti aika kauan...
"pakko vielä kommentoida tuota kun heräsit viidestä unesta. se oli varmaan vähän häröä.. vitsi kun itsekin näkisi joskus tuollaisen unen :D"
Joo, voin sanoa että olo oli aika friikki noiden jälkeen. Olihan se jännää vaihtelua, kun yleensä viikot menee siten, etten edes muista uniani. Olikohan tuo sitä paljonpuhuttua univelkaa? :D Ensiksi en näe viikkoon unta ja sitten ne kaikki "purkautuvat" samaan aikaan.
En kuitenkaan mielelläni ottaisi tuosta jokaöistä tapaa... vaikka jännää olikin.
"kuulostat ja vaikutat hyvinkin pirteältä ja positiiviselta."
Pakko vielä tähän sanoa, että mä yritän tehdä nämä viestit tänne edes hiukan järkevään muotoon. Eli en tahdo saada aikaan sellaista ylisynkkää valitusviestiä.
Nyt tuli taas tämä kirjoitusvimma... sen siitä saa, kun ei puhu oikeassa elämässä oikeistaan kenellekään kunnolla. :D
Onneksi sentään netissä uskaltaa olla jotenkuten oma itsensä.
Kirjoittamasi oireet liittyvät masennukseen. Kannattaa hakea apua ensiksi vaikkapa terkkarilta. Tosin hän varmasti ohjaa sinut varaamaan ajan lääkärille, minkä voit tehdä ilman terkkariakin.
Älä anna tilanteen jatkua hoitamattomana pitkään. Oireet saattavat pahentua ja hoitaminen muodostua hankalammaksi kuin se nyt ehkä on.
Hae rohkeasti apua. Varaa aika esim. terveyskeskuslääkäriltä, jos sulla on varaa, niin yksityiseltä erikoislääkäriltä (psykiatri). Myös esim. koulupsykologille tai -kuraattorille kannattaa käydä puhumassa asiasta. Valinnan varaa siis on käytettävissä.
Kynnys avun hakemiseen voi olla korkea, mutta se kannattaa. Myöhemmin se tuntuu pikkujutulta, kun elämän laatusi paranee avun myötä.
tsemppiä! ;)
Vai sillä tavalla. Pitää katsoa vielä jonkin aikaa. Voi mennä vaikka ohi itsestäänkin... ei mua avun hakeminen pelota tms. Mutta ei mun asiat kai niin huonosti sentään ole, että niistä pitää mennä lääkärille puhumaan.
Lupaan kuitenkin harkita tätä ehdotusta vakavasti, mikäli jatkuu pitkään vielä :)
Kiitoksia vaivannäöstä.
tiedoksi vielä se, että masennuksessa on sellainen piirre kun unettomuus. masentuneen ihmisen on vaikea saada unta jopa koko yönä. tuo sinun liiallinenkin nukkumisesi nimittäin ei viittaisi masennukseen. ainakaan vakavaan sellaiseen..
samaa juttua poden. minun tietääkseni tuo on masennusta. itsetunto katoaa ihan pikkujutuista, ja sitten tuntuu niin yksinäiseltä. aina, kun jossain nauretaan, niin minusta tuntuu niinkuin se nauru olisi tarkoitettu minulle. murrun pikkuasioista, sellaisista, mistä kukaan muu ei masentuisi. joka päivä tuntuu, kuin seisioisin kuilun partaalla, eikä olisi mahdollisuutta pääastä pois. kokoajan on niin synkkää, ja ahdistaa, kaikki ahdistaa. en pysty olemaan ihmisten joukossa, sillä se ahdistaa, vanhemmat ahdistaa, koulu ahdistaa, kaikki ahdistaa. ainoa mitä teen mielelläni, on nukkuminen, ja sitä harrastan noin 15 h vuorokaudesta. :( aina on ikävä tunne, ja aamuisin on vaikea nousta ylös vuoteesta. koulussa nukahdan aina viimeisellä tunnilla, ja saan välillä siitä moitteita opettajilta. ja valitsen aina mielummin seurustelun TV:n, ja tietokoneen, kuin kavereitten kanssa, jos sellaisia edes onkaan... minulla on ollut tämä tunne jo noin puolitoista vuotta, enkä saa sitä pois. osittain juttu johtuu siitä, että viimevuoden aikana kävi paljon onnettomuuksia, ja useita lähimmäisiä kuoli, tai joutui sairaalaan. zemppiä sinulle!
Tuo teksti voisi olla mun suustani. Nimittäin niin paljon samoja fiiliksiä on.
Myös tuo koulussa nukahtaminen on aika noloa ja (omasta mielestä) ärsyttävää. Joskus tuntuu, ettei missään voi pysyä hereillä. Heti, kun istuu paikallaan ja tulee vähän tylsää, alkaa horjumaan unen ja hereilläolon rajamailla.
Sulla tuota on jatkunut jo aika pitkään... Kannattaa yrittää puhua asioista, jos vaan mahdollista. Esimerkiksi netissäkin kertominen voi jo helpottaa oloa.
Ja tuo lähimmäisten suru, kuolema ym. on oikeasti hirveintä, mitä voi olla. Ainakin mun mielestä. Koska mä ainakin tunnen ikäänkuin olevani vastuussa lähimmäisistäni. Suojelen tärkeitä ihmisiä vaikka henkeni uhalla, jos tarvis.
Ja itseen sattuu kaikista eniten se, kun joku läheinen joutuu kokemaan jotakin kamalaa... se tuntuu pahemmalta, kuin se, että itse joutuisi kärsimään.
Mulla ei oikeistaan ole paljoa kokemusta lähimmäisten kuolemista... joskus mun yksi sukulainen kuoli. Siis tosi läheinen.
Oli ainut, joka oikeasti tmmärsi mua ym. Eli periaatteessa paras kaveri.
Tosin olin sillon aika pieni... taisin olla tokaluokalla. Muistan vielä sen, kun äiti koulusta hakiessaan sanoi, että nyt se sitten oli kuollut. Oli ollut aiemmin autokolarissa. Ennuste ei ollut hyvä missään vaiheessa, mutta silti jaksoin uskoa ihmeparantumiseen.
Mutta se juttu on ollutta ja mennyttä. Siitä ollaan päästy jo yli.
Mutta otan osaa noiden sun lähimmäistesi menetyksistä ym. :(
Tsemppiä sullekin.
niin joo. mua vaan ärsyttää lisäksi se kun kukaan poika ei koskaan edes vilkase mua, ei edes ystävänä... tulee paha olo, kun kaikki kaverit aina hengaiee poikien kaa kaupungilla, aina kun mie tuun meseen, nii puolet tyypeistä menee offlineen. :( tuntuu vaan et mua väheksytään jotenkin. ehkä vaatteiden takia, musiikkimaun, tai jonkun sellasen...
Itsellänikin aikalailla samanlaisia tuntemuksia, ei oikein jaksa välittää mistään, haluaisi vain nukkua kaiken aikaa. Vielä parempaa olisi nukahtaa eikä enään herätä..
No juu, mutta onnea teille kahdella...
Alkaa tuntua pikkuhiljaa, että Suomi on tosiaan masennuksen luvattu maa. Tuo viesti voisi olla kuin minun kirjoittamani, jos otetaan pois päänsärky ja kummat unet ja lisättäisiin itsekriittisyys ja yleinen outous...
Tuo sama olo ollut jo ala-asteelta saakka. Nyt olen siis lukion 1:llä. Välillä tuntuu, että vihdoin alkaisin mennä parempaan päin, mutta toisaalta joskus taas tuntuu, että ... ... no, sanotaan vain nyt että ei.
Olen ruvennut ruvennut pohtimaan ongelmiani vihon kanssa. Jotkut kutsuu sitä päiväkirjaksi, mutta minä en alennu moiseen!(heh). Kyllä se on auttanut selvittämään mikä on ogelman ydin ja mitä sille pitäisi tehdä. Omalla kohdallani se toteutus tosin jää tuohon suunnittelu vaiheeseen...
Vaikka en itse ole kummemmin kertonut ongelmistani muille, niin voin sanoa, että puhuminen auttaa huomattavasti. (Toivottavasti minäkin sen tajuaisin joskus...) Kannattaa kuitenkin puhua ammatti-ihmisille tai jollekin luotettavalle taholle, johon voi luottaa, ja jotka ei itse rasitu siitä kuuntelu taakasta, minkä kertoja antaa.
Minulla tosin ongelma ei ole muut ihmiset, vaan minä itse. Olen niin itsekriittinen, että syyttelen aina itseäni vähän kaikesta. Tyhmäähän se on, mutta minkäs itselleen mahtaa. Lisäksi vihaan itseäni siitä että olen niin itsekriittinen ja siitä että vihaan itseäni.
Ja kuka luuli, että vain itsellä olisi ongelmia?
Toivottelisin tähän loppuun taistelutahtoa kaikille masentuneille omaa masennustaan vastaan ja erinomaisen erinomaista päivänjatkoa. Tsau.
Kutakuinkin samanlaista on elämä mullakin. Ainoa ero taitaa olla se, että niin kauan kuin olen yksin, olo on onnellinen. Olen niin perusonnellinen ihminen :D
Mulla nyt ainakin on murkkuikään liittyvä anemia, joka osittain selittää väsymistä ja sen sellasta, mutta se ei mielestäni selitä sitä, miksi voin hyvin yksin ollesani, tai kotona, mutta kavereiden seura ei jaksa kiinnostaa.
Unennäkeminen on lisääntynyt huomattavsti, tosin nyt pitkän aikaa ovat olleet hämyisiä ja unohtuneet nopeasti. Tosin heräämiseen liittyy aina tunne, että vajoan, ja täytyy ponnistella että herää.
Mulla ulkonäköpaineet ja erään kaverin raivostuttavuus pilaavat nekin yhteiset tapahtumat, joihin jaksan raahautua. Niin kauan kun peiliä ei ole näkyvillä, tutussa porukassa nauran ja tunnen itseni tyytyväiseksi, mutten vain jaksa lähteä minnekkään tai jutella kenenkään kanssa kouluajan ulkopuolella.
Mulla auttaa se, että aamulla herään viiden ja kuuden välillä (sainpa sitten miten myöhään tahansa unen päästä kiinni)ja nautin auringonnoususta ihan yksinäni. Pidän puhelinta lähes koko ajan äänettömällä ja kiertelen kavereiden kyselyitä. Tiedän, että on hyvin todennäköistä, että sen takia tulee riitoja, mutta ei vaan jaksa.
Itse asiassa sen ärsyttävän "kaverin" kanssa juuri olikin riitaa, kun hermostuin monien vuosien paskamaisuuksista. Hommasin kuitenkin sovinnon, sillä en jaksa mököttäviä ihmisiä. Nyt se sitten jatkuvati muistuttaa riidasta. Katsotaan koska hermot pettää seuraavan kerran. Toivotaan että silloin jaksan paremmin, sillä tiedän, että jos en kerralla saa häntä tajuamaan pointtiani, ei riitelystä ole hyötyä. Hänelle kun ei voi keskustellakaan.
Suurimman osan ajasta vietän omissa ajatuksissani eksyneenä, ja totta puhuen siellä olen onnellinen.
Kyllä, kyllä, asia on harvinaisen selvä. :) Oireesi ovat kaikki masennuksen oireita, ja minulla on ollut samaa useasti. Mottoni on ettei sille saa antaa periksi!
Yritä vaikka hankkia uusi harrastus, sen mukana tulee aina ystäviä.
Mieti, mistä pidät? Mitä haluaisit tehdä? Esimerkiksi jos piirtäminen kiinnostaa, voit liittyä johonkin kerhoon tai kuvataidekouluun.
Liikunta, terve ruokavalio ja riittävä lepo auttavat myös. Et saa jäädä yksin kotiin murjottamaan, kutsu vaikka kaverit kylään ja pidä minibileet. Ei siihen tarvita paljoa, levy soimaan (ei tarvitse olla kauhean kovalla), karkit ja sipsit esiin ja illan päätteeksi jokin hauska leffa niin johan helpottaa.
Tiedän että näiden asioiden tekeminen on äärimmäisen vaikeaa jos olet mennyt syvälle masennukseen, mutta ne on vain tehtävä! Kaikki on sen arvoista!
Jos tunnet, että kaikki on loppu, kannattaa kääntyä ammattiauttajan puoleen. Ei tarvitse olla hullu käydäkseen pykiatrilla, minäkin tunnen pari ihmistä jotka käyvät siellä, ja he ovat aivan tavallisia ja mukavia paitsi että heillä on paineita. (esimerkiksi juuri masennusta, tai sitten eron stressia yms.)
Toivottavasti minusta oli apua. Ja iltaan kadoten pieni pyöriäinen lähtee unten maille.
Jep. Kaipa nämä "oireet" jotenkin siihen viittaavat. Mä käytän päivät yleensä nimenomaan tuohon elämän tarkoituksen, mahdollisen tulevaisuuden ym. pohtimiseen.
Silti en ole keksinyt mitään. En tiedä, että mitä haluan tehdä. Tai yleensäkään, että mitä haluan elämältäni. Ei ole mitään suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Tuossa mun koulussakin olen opiskelemassa vaan siksi, koska oli silloin pakko joku valita.
Liikunta ja riittävä lepo on kyllä asiat jotka pitäisi korjata... jos joskus jaksaisi.
Tosin liikuntaa tulee harrastettua öisin, kun laahustan ulkona. Joskus tulee parin tunninkin kävelylenkki. :)
"Et saa jäädä yksin kotiin murjottamaan, kutsu vaikka kaverit kylään ja pidä minibileet."
Tuossa kanssa pari asiaa, jotka mun pitäisi yrittää korjata. Nytkin mennyt koko viikonloppu kotona ollessa. Ja tietysti yksin, jollei muutamia satunnaisia keskusteluja porukoiden kanssa lasketa mukaan.
Kavereita ei ole ollut pariin vuoteen, joten tuo bilejuttu on aika vaikeasti toteutettavissa. :D
Kieltämättä on alkanut yksin biletys kiinnostamaan.
Tekisi mieli vain vetää pää täyteen ja mennä "huolettomana" ulos kuljeksimaan. Tämä aika outo tuntemus sikäli, että viimeisistä "känneistä" on aikaa yli kaksi vuotta... ja silloinkin join vain kokeilumielessä pari kertaa.
Oli muuten terveystarkastus kutsuntoja varten joku aika sitten. Kerroin vähän oireistani... tai yritin. Mutta sain asiat lopulta käännettyä siten, että mulla on vain pieniä mielialanvaihteluita ja muuten kaikki ihan hyvin. Lääkäri uskoi, vaikka tunkikin käteen jonkun psykologin numeron. :D
Ja kyllä mä tiedän, että jos käy ammattiauttajalla, ei välttämättä ole hullu tms. Mulle tuollaiset ei vaan oikeen tunnu sopivan. Mieluummin yritän pärjätä ilman mitään ulkopuolista apua. Porukatkin saisivat varmaan jonkun sätkyn, jos yhtäkkiä joku ammattiauttaja tulisi kuvioihin... eli ei kiitos. Ehkä sitten joskus, kun olen omillani.
Kiitoksia vastauksesta. Ja kyllä susta oli apua. :) Ainakin siinä mielessä, että aloin taas ajattelemaan elämääni tarkemmin.
Saisi kyllä tämä olo lähteä... alkaa jo ärsyttämään.