Kohta näitä ei enää kestä.
Vähän aikaa hyvä kausi, jaksaa hymyillä ja jutella, jopa käydä lenkillä ja vähän suunnitella asioita eteenpäin mutta äkkiä tulee taas se pimeys, mikään ei ole hyvin, millään ei ole väliä. Kaikki on turhaa. Itsemurhaa yritin kuukausi sitten, kaveri löysi ja soitti ambulanssin jolla sitten sairaalaan. Sen jälkeen ei mitään, ei apua. Annettiin numero jolla olis päässyt kai johonkin Kellokosken mielenterveys- päivystykseen, mutta siinä kamalassa häpeässä ja ahdistuksessa tulisi ihan viimeiseksi mieleen soittaa itse johonkin sellaiseen.
Miten tästä voi koskaan päästä eroon?
Nyt masennuksen laukaisee se että olen joutunut vippikierteeseen. Kuten tiedän ihan liian monien muidenkin joutuneen, helvettiin koko pikavipit! Ensin otin yhden, maksoin sen, jouduin ottamaan toisen, en maksanut, kolmannen... Tiesin että pääsen ihan kohta aloittamaan uudessa ja mulle hyvässä työpaikassa joten sitten rahahuolet ois ohi, mutta töihin pääsy viivästyi ja kuluneiden viikkojen, kuukausien aikana vippejä oli otettava lisää. Nyt niitä on paljon, varmaan 1000 euroa ja kun menevät perintään niin summat kasvavat kuin syöpä. Ahdistaa tuo, mutta ei niin paljoa etteikö siitä selvittäisi mutta kaikki muu paska tuohon päälle...
Poukkoilen nyt edestakaisin kirjoituksessani mutta ei voi mitään. Tuo itsemurha-asia on jotenkin niin hemmetin vaikea, ei siitä kehtaa puhua kenenkään kanssa. Ja tuon yrityksen jälkeen kaikki vaan kauhistelivat ja surkuttelivat, eivät olleet tienneet yhtään että mietin tuollaisia. Hävetti niin saatanasti, lopettakaa musta puhuminen ja antakaa mun olla, en haluu näyttää teille että oon näin säälittävän heikko... Joku siinä vähän yritti soitella jollekin terapeutille mutta koko asia unohtui melkein heti, nyt ihmiset luulee että mulla on kaikki kunnossa kun sain työpaikankin hankittua ja kuljen mairea tekohymy naamallani.
Mä olen niin hel**etin tyhmä, miksi pitää olla?
Nuori kundi, kohta 21 täytän mutta tuntuu että mun elämäni on eletty, pois haluan päästä. Mulla ei ole koskaan ollut sitä taitoa jolla muut ihmiset "sitovat" toisia vierelleen. Kavereita on ja siskot, mutta kaikkien seurassa mun ympärilläni on muuri joka erottaa mut muista, oon niin raastavan yksin aina. Tyttöystävä oli jopa vuoden, mutta vaikka yritin olla ihana ja hyvä kundikaveri niin jotain puuttui, se yhteys. Edes häneen en koskaan saanut luotua sitä läheisyyttä, avoimuutta ja yhteenkuuluvuutta vaan oltiin aina vain kaksi erillistä ihmistä vierekkäin, ymmärtääkö kukaan?
Kouluja en ole käynyt, olen niin köyhistä oloista lähtöisin että heti peruskoulun jälkeen oli pakko mennä töihin saadakseen rahaa, ei ollut varaa lukioon eikä mihinkään. Nyt sain kuitenkin järjestettyä itseni hyvään työpaikkaan kahvila- ravintolan myyjäksi, pitäisi olla hemmetin iloinen siitä koska yleensä tuollaiseen vaaditaan ihan erilainen ihminen kuin itse olen, koulutukset ja kaikki. En kuitenkaan ole onnellinen, ahdistaa jopa työkin niin paljon. Tuntuu että oon vain kokeneempien työntekijöiden tiellä, en osaa mitään, asiakkaita tulee niin paljon ja niin nopeasti että alkaa ahdistaa ja pakko vaan suoriutua ja yrittää oppia.
Ja kun ensimmäinen palkka tulee kuukauden päästä, niin montako pikavippiä täytyy ottaa saadakseen syötyä tän ajan ja maksettua auton bensat ja kaikki... Kuinka suureksi se velka kasvaa ja montako päivää vielä siihen että luottotiedot menevät. Kohta en saa edes vippiä enää, eikä mulla ole sellaista ihannetilannetta että ois sukulaisia tai kavereita joilta vipata rahaa. Auton vakuutus pitää maksaa, puhelinlasku on erääntynyt, kohta katkeaa liittymä, jopa rakas nettini taitaa katketa kohta. Ihmisten ilmoille ei oikein voi mennä kun tuntuu niin pahalta, ahdistaa ihmisten seura.
Kaikkea muutakin haluaisin kirjoittaa mutta ei kukaan jaksaisi sitä lukea. Asioita vaan on niin paljon, ja muutenkin mietin vaan sitä että mikä mun roolini muka elämässä on... Mikä tarkoitus tällä muka on? Miksi en lähtis pois, se olis niin helpottavaa ja ihanaa. Jos elämässä on melkein pelkästään kurjia asioita eikä osaa olla kenenkän kanssa, vaan aina yksin ja onnettomana, niin miksi sitä jatkaa kun se on niin helvetin vaikeaa? Pohjimmiltani mä en haluais luovuttaa, mutta kun en keksi enää mitään millä saisin pidettyä itseni kasassa, en mitään tekosyytä jolla pakottaisin itseni arvostamaan elämää... Mitä mä kysyn teiltä, tai mitä haluan sanoa, en tiedä oikeasti. Jotain vaan haluan tietää. Sanokaa jotain, kertokaa jotain että edes tuntuis siltä että joku jakais tän kalvavan tunteen.
Vähän aikaa hyvä kausi, jaksaa hymyillä ja jutella, jopa käydä lenkillä ja vähän suunnitella asioita eteenpäin mutta äkkiä tulee taas se pimeys, mikään ei ole hyvin, millään ei ole väliä. Kaikki on turhaa. Itsemurhaa yritin kuukausi sitten, kaveri löysi ja soitti ambulanssin jolla sitten sairaalaan. Sen jälkeen ei mitään, ei apua. Annettiin numero jolla olis päässyt kai johonkin Kellokosken mielenterveys- päivystykseen, mutta siinä kamalassa häpeässä ja ahdistuksessa tulisi ihan viimeiseksi mieleen soittaa itse johonkin sellaiseen.
Miten tästä voi koskaan päästä eroon?
Nyt masennuksen laukaisee se että olen joutunut vippikierteeseen. Kuten tiedän ihan liian monien muidenkin joutuneen, helvettiin koko pikavipit! Ensin otin yhden, maksoin sen, jouduin ottamaan toisen, en maksanut, kolmannen... Tiesin että pääsen ihan kohta aloittamaan uudessa ja mulle hyvässä työpaikassa joten sitten rahahuolet ois ohi, mutta töihin pääsy viivästyi ja kuluneiden viikkojen, kuukausien aikana vippejä oli otettava lisää. Nyt niitä on paljon, varmaan 1000 euroa ja kun menevät perintään niin summat kasvavat kuin syöpä. Ahdistaa tuo, mutta ei niin paljoa etteikö siitä selvittäisi mutta kaikki muu paska tuohon päälle...
Poukkoilen nyt edestakaisin kirjoituksessani mutta ei voi mitään. Tuo itsemurha-asia on jotenkin niin hemmetin vaikea, ei siitä kehtaa puhua kenenkään kanssa. Ja tuon yrityksen jälkeen kaikki vaan kauhistelivat ja surkuttelivat, eivät olleet tienneet yhtään että mietin tuollaisia. Hävetti niin saatanasti, lopettakaa musta puhuminen ja antakaa mun olla, en haluu näyttää teille että oon näin säälittävän heikko... Joku siinä vähän yritti soitella jollekin terapeutille mutta koko asia unohtui melkein heti, nyt ihmiset luulee että mulla on kaikki kunnossa kun sain työpaikankin hankittua ja kuljen mairea tekohymy naamallani.
Mä olen niin hel**etin tyhmä, miksi pitää olla?
Nuori kundi, kohta 21 täytän mutta tuntuu että mun elämäni on eletty, pois haluan päästä. Mulla ei ole koskaan ollut sitä taitoa jolla muut ihmiset "sitovat" toisia vierelleen. Kavereita on ja siskot, mutta kaikkien seurassa mun ympärilläni on muuri joka erottaa mut muista, oon niin raastavan yksin aina. Tyttöystävä oli jopa vuoden, mutta vaikka yritin olla ihana ja hyvä kundikaveri niin jotain puuttui, se yhteys. Edes häneen en koskaan saanut luotua sitä läheisyyttä, avoimuutta ja yhteenkuuluvuutta vaan oltiin aina vain kaksi erillistä ihmistä vierekkäin, ymmärtääkö kukaan?
Kouluja en ole käynyt, olen niin köyhistä oloista lähtöisin että heti peruskoulun jälkeen oli pakko mennä töihin saadakseen rahaa, ei ollut varaa lukioon eikä mihinkään. Nyt sain kuitenkin järjestettyä itseni hyvään työpaikkaan kahvila- ravintolan myyjäksi, pitäisi olla hemmetin iloinen siitä koska yleensä tuollaiseen vaaditaan ihan erilainen ihminen kuin itse olen, koulutukset ja kaikki. En kuitenkaan ole onnellinen, ahdistaa jopa työkin niin paljon. Tuntuu että oon vain kokeneempien työntekijöiden tiellä, en osaa mitään, asiakkaita tulee niin paljon ja niin nopeasti että alkaa ahdistaa ja pakko vaan suoriutua ja yrittää oppia.
Ja kun ensimmäinen palkka tulee kuukauden päästä, niin montako pikavippiä täytyy ottaa saadakseen syötyä tän ajan ja maksettua auton bensat ja kaikki... Kuinka suureksi se velka kasvaa ja montako päivää vielä siihen että luottotiedot menevät. Kohta en saa edes vippiä enää, eikä mulla ole sellaista ihannetilannetta että ois sukulaisia tai kavereita joilta vipata rahaa. Auton vakuutus pitää maksaa, puhelinlasku on erääntynyt, kohta katkeaa liittymä, jopa rakas nettini taitaa katketa kohta. Ihmisten ilmoille ei oikein voi mennä kun tuntuu niin pahalta, ahdistaa ihmisten seura.
Kaikkea muutakin haluaisin kirjoittaa mutta ei kukaan jaksaisi sitä lukea. Asioita vaan on niin paljon, ja muutenkin mietin vaan sitä että mikä mun roolini muka elämässä on... Mikä tarkoitus tällä muka on? Miksi en lähtis pois, se olis niin helpottavaa ja ihanaa. Jos elämässä on melkein pelkästään kurjia asioita eikä osaa olla kenenkän kanssa, vaan aina yksin ja onnettomana, niin miksi sitä jatkaa kun se on niin helvetin vaikeaa? Pohjimmiltani mä en haluais luovuttaa, mutta kun en keksi enää mitään millä saisin pidettyä itseni kasassa, en mitään tekosyytä jolla pakottaisin itseni arvostamaan elämää... Mitä mä kysyn teiltä, tai mitä haluan sanoa, en tiedä oikeasti. Jotain vaan haluan tietää. Sanokaa jotain, kertokaa jotain että edes tuntuis siltä että joku jakais tän kalvavan tunteen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Toivoa on aina ja vaikeimmistakin asioista voi selvitä. Yleensä ihmistä estää pyytää apua tarvittaessa juuri häpeä ja syyllisyys, mutta kun osaa ja kynenee nöyrtyä, vaikka tiukkaa tekisi, löytyy kumminkin todennäköisesti aina niitä läheisiä ihmisiä tai viranomaistahoja, joilta löytyy auttamishalua sekä kykyä. Suosittelen, että kirjaat ylös paperille tällä hetkellä olevat kiperimmät asiat ja alat selvitellä, miten voisit ne hoitaa järjestykseen. Älä arkaile kysyä neuvoa sukulaisilta ja läheisiltä, tai sosiaalitoimen viranomaisilta esim. Pyydä apua ja uskon, että saat sitä. Ota yhteyttä mielenterveystoimistoon tai yritä muulla tavoin lötää henkilö jolle puhua.
lämmintä tiistai aamua sinulle.
olen sinua kymmenisen vuotta vanhempi ja taistellut masennuksen ja luottojen kanssa,joten tiedän mistä puhut.
minun velka kierre meni niin pitkälle että veivät sen jo käräjäoikeuteen asti.
kaksi viikkoa oli sitä asiaa aikaa käsitellä,siirsin ja siirsin soittoa.
viimein oli pakko ja sain maksujärjestelyn mutta luottotiedot tietenin menivät.
maksan todella kovan hinnan ottamistani luotoistani,mutta onpahan hyvä opetus.
yritä saada rahat luottoihisi etteivät mene perintä toimistoon,koska korot ovat suuret.
ja toivon että pääset mahd pian töihin,pääset ihmisten ilmoille ja saat raha asioita kuntoon.
olen itse tarjoilja ammatiltani ja teen keikka työtä ja usein paikat vaihtuvat joten uuden opettelemista on riittänyt.
mutta on se työ kuitenkin niin tärkeää,vaikkei aina niin kovin helppoa.
itse olen yrittänyt parhaani joka paikassa ja se saa luvan riittää.
kohti kesää tässä mennään ja älä ota yhtään pika vippiä.
moni on joutunut todella vaikeuksiin,minä mukaan lukien.
tsemppiä.
kiireenvilkkaa sossuun selvittämään raha-asiat!Sieltä voi löytyä jopa sellainen järjestely,että sossu maksaa sun velat pois ja sä maksat sitten takas,kun sulla on rahaa.Nyt et anna periksi-asiat tuppaa järjestymään,kun hieman potkii itseään!
Terve! Olen pian 29-vuotias nainen ja itsestäni on tuntunut masennukseen airastumiseni aikoihin aivan samalta. Oletko hakenut apua mistään? Mene työterveyteen, terveyskeskukseen, mielenterveystoimistoon, mihin vain, vaikka ensiapuun, jos et muuta keksi. Haudot itsemurhaa - se jos mikä on ensiavun paikka. Äläkä usko kun sinulle sanotaan, että otatko lääkkeitä, vaan pyydä lähete psykiatrille, psykologille yms. Pyydä keskusteluapua myös, pelkät lääkkeet eivät auta. On hyvä puhua asioista, jotka hävettää tai hämmentää ja nimenomaan ammattilaisen VAITIOLOVELVOLLISEN ihmisen kanssa. Siten voit keventää taakkaasi TURVALLISIN MIELIN.
Et ole säälittävä - olet sairas. Et ole turha ihminen - olet ainutlaatuinen, koska ketään sinunlaistasi ei ole toista tässä maailmassa ja koska tänne olet syntynyt, on sinullakin tarkoitus. Olet rakastettu - perheesi ja ystäväsi sinusta varmasti välittävät ja rakastavat, mutta ihmiset eivät ilmaise sitä useinkaan; ihan vaan siitä syystä, ettei niin ole tapana tehdä täällä meidän jäyhässä ja jäykässä Suomessa.
Sen sijaan OLET ROHKEA!!!, kun yrität hakea apua jo nyt täältä keskustelupalstalta. Minä ainakin olen aivan tosissani siitä, mitä kirjoitan ja aidosti toivon neuvoistani olevan apua edes jotenkin. Joten tsemppiä vain ja muista, että et todellakaan ole tunteidesi kanssa yksin. Meitä on valitettavan monta, jotka painivat samojen ongelmien kanssa.
Raha-asioissa pidä kiirettä, kysy apua. Neuvojakin jo sait aiemmissa kommenteissa.
kysy velkaasi apua sukulaisilta, kavereilta, pankista, sos.tstosta ja sovi, että maksat heille takaisin. Jos menee perintään =>niin ota yhteyttä heti siihen tahoon, joka sitä perintää hoitaa ja neuvottele heidän kanssa maksusta. Ei kannata ottaa lisää vippejä.
SINÄ OLET ÄLYKÄS HYVÄ TYYPI JA PYSTYT HOITAMAAN ASIAT KUNTOON ihan varmasti...kirjoituksesi kuulosti ikäistäsi vahemman kirjoitukselta... Voimia ja tsemppiä työhön!
T. Eräs 10vuotta sinua vanhempi nainen