Mitä tehdä, kun tuntuu että on menettänyt otteen elämästään.
Mitä lähemmäksi täys-ikäisyyttä ja elämän suuria valintoja tulen, sitä enemmän minua ahdistaa sillä en vieläkään tiedä mitä tekisin tulevaisuudellani (olen lukion ensimmäisellä luokalla), vaikka nyt pitäisi edes jonkinlaisia päätöksiä tehdä. Parasta asiassa on, ettei minua oikeastaan kiinnostakkaan päättää mitään.
Päiväni kuluvat siihen että menen kouluun, tulen sieltä, teen läksyt jos jaksan ja olen ystävieni kanssa. Kuitenkin lähes aina jos alan ajattelemaan mitään tulevaisuuden suunnitelmia tosissani tai miettimään kunnolla koulunkäyntiäni niin herään yhtäkkiä pari kolme tuntia myöhemmin sängyltäni ja tajuan nukahtaneeni, jolloin olen tulevaisuuden asiani unohtanut jo.
Tietenkään vielä ei ole mitenkään pakko niitä päättää, mutta pitäisi nyt jo jonkinlaisia päätöksiä osata tehdä.
Toinen asia on, etten enään varttumiseni myötä nää järkeä oikeastaan paljon missään. Jos tarkkailen vanhempia, en oikein ymmärrä heidän elämänsä sisältöä. Tai ymmärrän, mutten ymmärrä mitä järkeä siinä on.
He tekevät työtä ja saavat sillä rahaa jolla elättävät itsensä ja minut ja välillä sitten kun sitä kertyy voi jopa ostaa pari hyvää kirjaa tai pizzan. Ja tuota varten he ovat opiskelleet nuorempana molemmat jotain 16 vuotta?
He eivät kumpikaan nää kavereitaan kovin usein vaikka pitävätkin jonkun verran yhteyttä, joten siitä ei paljoa järkeä tule. Ja vaikka pitäisivätkin yhteyttä, niin mitä järkeä oikeastaan kavereissakaan on?
Kuitenkin on niin vaikeaa löytää tarpeeksi paljon itsensä kaltaista ihmistä jonka kanssa viihtyisi, ja miksi tuhlaisi aikaansa olemalla jonkun kaveri joka on "ihan kiva", muttei kuitenkaan näe pitävänsä häneen yhteyttä pitkällä aikavälillä.
Tämän lisäksi myös voi tulla paljon muita esteitä kuten se, että kaveri hylkää sinut jostain syystä tms.
Kuitenkin, heillä siis ei ole kavereihin läheisiä suhteita mutten oikeen ymmärrä heidän avioliittoakaan.
Kyllä he ovat ihan onnellisia ei siinä mitään, mutta eivät he kovin usein toisilleen mitään pitkää puhu, puhuvat vain telkkariohjelmista ja työstä, varmastikkin sen takia kun kaikki aiheet on jo 20 vuoden yhdessäolon jälkeen koluttu läpi. Eikä heidän avioliitossaan paljon intohimoakaan taida olla jäljellä.
Joten, mitä järkeä avioliitossakaan on?
En oikeastaan elämässä näe muuta järkeä kuin seksuaalisen tyydytyksen, mutta pelkään myös seksiä sillä en joko usko olevani tarpeeksi hyvä tai toisen haluavan tyydyttää minua, joka on sinänsä aika idiootti juttu. Minulla on myös pieniä ongelmia ulkonäköni kanssa mutta ne eivät ole suuria. Tämä kuitenkin vaikuttaa varmaan asiaan.
Joten jos se lasketaan pois, elämässä järkevät asiat ovat mielestäni alkoholi ja musiikki, mikä ei varmastikkaan ole hyvä pohja elämälle mutta kun en ymmärrä mitä järkeä missään muussakaan olisi?
Kyllä minusta on kiva tehdä muita asioita ja saan niistä tyydytystä eri tasoilla kuten vaikka syöminen tai seurustelu tai ystävien kanssa keskusteleminen ja ajanviettäminen, mutta en oikein ymmärrä sitä pointtia.
En ymmärrä mitä järkeä elämässä on, mutta toisaalta ei kuolemisessakaan mielestäni mitään järkeä ole joten olen pienessä umpikujassa.
Toivoisin ihmisiltä edes jonkinlaisia vastauksia vaikka tämä viesti olikin suurimmilta osin itsetutkiskelua, sillä olisi hauska saada perspektiiviä omiin "ongelmiinsa". :)
Mitä lähemmäksi täys-ikäisyyttä ja elämän suuria valintoja tulen, sitä enemmän minua ahdistaa sillä en vieläkään tiedä mitä tekisin tulevaisuudellani (olen lukion ensimmäisellä luokalla), vaikka nyt pitäisi edes jonkinlaisia päätöksiä tehdä. Parasta asiassa on, ettei minua oikeastaan kiinnostakkaan päättää mitään.
Päiväni kuluvat siihen että menen kouluun, tulen sieltä, teen läksyt jos jaksan ja olen ystävieni kanssa. Kuitenkin lähes aina jos alan ajattelemaan mitään tulevaisuuden suunnitelmia tosissani tai miettimään kunnolla koulunkäyntiäni niin herään yhtäkkiä pari kolme tuntia myöhemmin sängyltäni ja tajuan nukahtaneeni, jolloin olen tulevaisuuden asiani unohtanut jo.
Tietenkään vielä ei ole mitenkään pakko niitä päättää, mutta pitäisi nyt jo jonkinlaisia päätöksiä osata tehdä.
Toinen asia on, etten enään varttumiseni myötä nää järkeä oikeastaan paljon missään. Jos tarkkailen vanhempia, en oikein ymmärrä heidän elämänsä sisältöä. Tai ymmärrän, mutten ymmärrä mitä järkeä siinä on.
He tekevät työtä ja saavat sillä rahaa jolla elättävät itsensä ja minut ja välillä sitten kun sitä kertyy voi jopa ostaa pari hyvää kirjaa tai pizzan. Ja tuota varten he ovat opiskelleet nuorempana molemmat jotain 16 vuotta?
He eivät kumpikaan nää kavereitaan kovin usein vaikka pitävätkin jonkun verran yhteyttä, joten siitä ei paljoa järkeä tule. Ja vaikka pitäisivätkin yhteyttä, niin mitä järkeä oikeastaan kavereissakaan on?
Kuitenkin on niin vaikeaa löytää tarpeeksi paljon itsensä kaltaista ihmistä jonka kanssa viihtyisi, ja miksi tuhlaisi aikaansa olemalla jonkun kaveri joka on "ihan kiva", muttei kuitenkaan näe pitävänsä häneen yhteyttä pitkällä aikavälillä.
Tämän lisäksi myös voi tulla paljon muita esteitä kuten se, että kaveri hylkää sinut jostain syystä tms.
Kuitenkin, heillä siis ei ole kavereihin läheisiä suhteita mutten oikeen ymmärrä heidän avioliittoakaan.
Kyllä he ovat ihan onnellisia ei siinä mitään, mutta eivät he kovin usein toisilleen mitään pitkää puhu, puhuvat vain telkkariohjelmista ja työstä, varmastikkin sen takia kun kaikki aiheet on jo 20 vuoden yhdessäolon jälkeen koluttu läpi. Eikä heidän avioliitossaan paljon intohimoakaan taida olla jäljellä.
Joten, mitä järkeä avioliitossakaan on?
En oikeastaan elämässä näe muuta järkeä kuin seksuaalisen tyydytyksen, mutta pelkään myös seksiä sillä en joko usko olevani tarpeeksi hyvä tai toisen haluavan tyydyttää minua, joka on sinänsä aika idiootti juttu. Minulla on myös pieniä ongelmia ulkonäköni kanssa mutta ne eivät ole suuria. Tämä kuitenkin vaikuttaa varmaan asiaan.
Joten jos se lasketaan pois, elämässä järkevät asiat ovat mielestäni alkoholi ja musiikki, mikä ei varmastikkaan ole hyvä pohja elämälle mutta kun en ymmärrä mitä järkeä missään muussakaan olisi?
Kyllä minusta on kiva tehdä muita asioita ja saan niistä tyydytystä eri tasoilla kuten vaikka syöminen tai seurustelu tai ystävien kanssa keskusteleminen ja ajanviettäminen, mutta en oikein ymmärrä sitä pointtia.
En ymmärrä mitä järkeä elämässä on, mutta toisaalta ei kuolemisessakaan mielestäni mitään järkeä ole joten olen pienessä umpikujassa.
Toivoisin ihmisiltä edes jonkinlaisia vastauksia vaikka tämä viesti olikin suurimmilta osin itsetutkiskelua, sillä olisi hauska saada perspektiiviä omiin "ongelmiinsa". :)
Vastaukset 15
Vanhimmat
voi dear. susta elämä on siis aivan turhaa? missään ei oo mitään järkeä? mut entä jos kaikessa piilee joku juju mutta se vain ei vielä ole sun nähtävissä? mieti sitä.
Ei, se ei ole mielestäni turhaa, sanoinhan jo että alkoholissa ja musiikissa on järkeä.
On minulla muutenkin täällä maanpäällä kivaa ja hauskaa, mutten ymmärrä olemassaoloni pointtia.
Sen uskominen, että kaikessa on tosiaan joku juju jota en vielä tajua ja jonka vielä joskus ymmärrän on toki hauska ja kiva ajatusmaailma, mutta mielestäni se on samanlaista optimistista totuudenkieltämistä kuten lupaus taivaasta ja paratiisista.
En ymmärrä miksi minun pitäisi uskoa että JOSKUS itsestään elämääni tulee EHKÄ järkeä, kun voisin samantien edes yrittää tehdä asialle jotain ja löytää siihen järkeä?
en missään vaiheessa sanonut et lopeta järjen etsiminen. sattuneesta syystä tiedän elämäntilanteesi eikä tunnu siltä että etsit järkeä koska hoet samoja asioita all over again. lopeta miettiminen ja tee asialle jotain? ;) miksi edes pohdit tätä jos voisit samantien tehdä jotain asialle?
Siksi ettei järkeä niin helposti löydetäkkään. Toki yritän etsiä elämääni edes jotain järkevää koko ajan, luen filosofisia teoksia, käyn taistelulajikursseilla ja teen vaikka mitä. Mutta kun en ymmärrä sitä minkä eteen ponnistelen? Mitä väliä vaikka saisinkin hyvän kropan tai tulisin viisaaksi tai menestyisin koulussa? Miksi ylipäätään ikinä haluaisin että minulla on ystäviä jos ne eivät kuitenkaan ole täysin tai tarpeeksi minunkaltaisiani, ja voivat silti tehdä pahaa minulle tai jättää minut?
Mielestäni näihin kysymyksiin ei voi vastata muuten kun pohtimalla ja keskustelemalla muiden ihmisten kanssa, jota tässä parasta aikaa teenkin :)
mikään elämässä ei ole pysyvää. se on varma fakta. jos etit jotain pysyvää, joudut etsimään todella pitkään.
Nyt päästiin asiaan. En ymmärrä miksen voi vain hyväksyä asioita niinkun ne ovat sillä se olisi satakertaa helpompaa, mutta tykkään miettiä näitä juttuja jonka takia ajaudunkin ongelmiin :D
Jos elämässä kerrran mikään ei ole pysyvää, niin oikeastaan ainoaksi tarkoituksessa olemassaolossamme jää mahdollisimman suuren emotionaalisen ja fyysisen tyydytyksen saavuttaminen itsellemme elinaikanamme täällä, eikö?
Koska lähes kaikki ihmisen teot kuitenkin tähtäävät jossain määrin tähän itsensä tyydyttämiseen, jonka takia tämä maailma vituillaan onkin. Mutta se on täysin luonnollista kuitenkin.
Ehkä se vain on sitä teini-iän loppuvaihetta, mutta mielestäni on idioottia jos periaatteessa olemme täysin hyödytön rotu tässä maailmankaikkeudessa. Tätä mieltä kuitenkin tällä hetkellä olen, mutta en haluaisi olla.
Olemmehan syntyneet tänne täysin sattumankaupalla ja emme tee täällä mitään muuta kun yritämme saavuttaa itsellemme mahdollisimman paljon mielihyvää. Näinollen yksilöinä meissä kaikessa on järkeä omallatavallamme kun tyydytämme itseämme, mutta kokonaisuutena ihmisillä ei ole mitään funktiota, toimintotarkoitusta. Ei ole mitään syytä minkä takia meidän pitäisi olla olemassa.
Ja mielestäni on surullista jos asia näin on.
Tietenkin kaikkien muidenkin tavoin yritän itselleni saavuttaa mahdollisimman paljon mielihyvää syömällä hyvää ruokaa, tekemällä kivoja asioita, auttamalla kavereita heidän ongelmissaan ja saamalla heiltäkin apua vastaavissa tilanteissa, mutta haluaisin löytää jonkun pointin elämään? Jonkun muunkin kuin mielihyvän tavoittelun.
ah vc bobo, c n entende q a vida c tem q viver naum pensando sobre q q ta errado e q q n tem sentido. c pode durmi a sua vida inteira mas issu n tem sentido! o mundo e TAO bonita q c tem q amar tudo issu (como eles dizem no comercial do McDonalds)=D e aproveitar cada secundo q c passa aki. issu e q eu to fazendo e vo continuar tbm.
bjo lindo:*
Onko sinulla yhtään todellista ystävää? Tarkoitan siis hyvää ystävää, en ketä tahansa koulukaveria. Kysyn, koska minusta juuri ystävät tekevät elämästä elämisen arvoisen. Kuulostaa typerältä? Anna kun selitän.
Ihmiset ovat sirpaleisia. Jotkut ovat kokonaisempia kuin toiset, mutta kukaan ei ole täysin eheä itsessään. Jos satut löytämään rinnallesi luotettavan ihmisen, olet heti hieman kokonaisempi, toisin sanottuna täydellisempi kuin mitä olit yksin. Tämä kuulostaa varmaan ympäripyöreältä latteudelta, mutta niin se vaan on. Hyvä ystävä tuo elämääsi uusia ulottuvuuksia, näkökantoja ja mahdollisuuksia. Hyvä ystävä on tukenasi, kun elämä tuntuu kurjalta ja merkityksettömältä. Hyvän ystävän kanssa koet hetkiä, joita tulet muistelemaan elämäsi ehtoopuolella.
Minusta elämänkumppanikin on ystävä, se tärkein ja läheisin. Silti minusta onnelliseen elämään ei välttämättä tarvita omaa rakasta, mutta ystäviä kyllä. Esimerkiksi serkkuni, joka on 34-vuotias "sinkku", elää onnellista elämää ystävien ympäröimänä. Hänellä ei ole koulutusta eikä myöskään vakituista työtä ja monet varmasti kutsuisivatkin häntä tyhjäntoimittajaksi, mutta minusta hänen elämänsä on paljon lähempänä "totuutta" kuin suurimman osan ihmisistä.
Karu tosiasia on, että kukaan yksilö ei pysty vaikuttamaan maailman kulkuun merkittävästi. Vaikka olisit kuinka kuuluisa ja vaikutusvaltainen, tekosi tulevat hukkumaan ajan hiekan alle, meni siihen 10, 100 tai 1000 vuotta. Jos omistat elämäsi ulkopuolisille saavutuksille, menee se täysin hukkaan. Kuolinvuoteellasi lopulta tajuat, ettet vieläkään tunne itseäsi ja kuinka merkityksetöntä kaikki on ollut. Tässä elämässä kunnialla ja rikkaudella on väliä, mutta rajan tuolla puolen ne ovat yhtä tyhjän kanssa. Suureen tuntemattomaan viet mukanasi vain ja ainoastaan oman itsesi.
Kaikella tällä yritän sanoa, että elämä voi olla mielekästä vaikkei siihen kuuluisikaan hurjia elämyksiä ja suuria tekoja. Jopa mahdollisesti ihailemasi rocktähti löytää onnellisuuden arkisista asioista: ystävistä ja lähimmäisistä ja näiden kanssa koetuista hetkistä.
Kuulostat hiukan hedonistilta, eli ihmiseltä, jolle fyysinen nautinto on elämän itseisarvo. Minusta alkoholi on järkevästi käytettynä jopa hyväksi ihmiselle, ja seksuaalinen tyydytys on myöskin kaunis ja terve asia, muttei niitä voi pitää elämän keskeisinä asioina. Nautinto kuin nautinto turtuu nopeasti ja jättää jälkeensä onton tunteen.
Kerro ihmeessä lisää itsestäsi ja ajatuksistasi. Vaikutat oikein fiksulta tyypiltä.
Kyllä minulla mielestäni on parikin oikeata ystävää. En kuitenkaan näe heitäkään mitenkään "täydellisinä" ystävinä, sillä joku puute heistä löytyy aina. Joko he ovat täysin minun kaltaisiani mutta eivät kuitenkaan täysin luotettavia, tai he ovat luotettavia ja kilttejä jne. mutteivät kuitenkaan ajattele elmästä läheskään samalla tavalla kuin minä. Tai sitten kaikki on jollain tavalla samanlaista, muttei kuitenkaan tarpeeksi.
Tietenkään nämä eivät ole todellakaan mitään esteitä ystävyydelle, mutta olisi hienoa jos oikeasti olisi joku joka ymmärtää täysin melkein kaiken ja ajattelee samalla tavalla kuin minä mutta kuitenkin on myös luotettava ja hauskaa seuraa.
Koulukavereita taas on vähemmän, sillä kuten sanoin en ymmärrä miksi minun pitäisi pitää heihin mitään kontaktia, jos kuitenkin tiedän ettei heillä ole minulle mitään annettavaa, eikä minullakaan varmastikkaan heille. En siis tavallaan hyödy heillle puhumisesta mitään, sillä se ei edesauta elämääni millään tavalla.
Allekirjoitan myös täysin sen, että elämänkumppanin tulisi olla myös tärkein ja läheisin ystäväni. Ongelmani tässäkin on kuitenkin sama kuin ystävissä, en vain löydä ketään joka olisi tavallaan tarpeeksi täydellinen. Monien mielestä voi olla typerää tai itsekästä ajatella, että haluaa täydellisen tai ainakin sitä hipovan elämänkumppanin, mutta en ymmärrä että miksi en haluaisi.
Tietenkin täydellisellä tarkoitan täysin itselleni sopivaa.
En myöskään tietenkään voikkaan olettaa tässä iässä vielä löytäväni sitä ns. oikeaa, mutta ajatus ihmisestä joka todella olisi "täydellinen" tuntuu niin oudolta.
Tuo maailmankulku on myöskin ongelmani. Kukaan yksilö ei siihen pysty vaikuttamaan ja vaikka pystyisikin, se kuitenkin jäisi unholaan aikanaan. Mutta en ymmärrä, että vaikka pystyisikin niin mitä väliä sillä sitten olisi? Olemmehan me kaikki kuitenkin lopulta turhia, joten mitä merkitystä sillä on mitä kukakin täällä vaikuttaa meidän elämäämme.
Ja totta, mielestäni fyysinen nautinto on elämän itseisarvo, mutta mielestäni myös emotionaalinen ja henkinen nautinto kuuluu samaan luokkaan. Siis ylipäätään kaikki nautinto.
Ja kaikki nautinto tosiaan ajanmyötä poistuu, mutta tilalle tulee uusia nautintoja, uusia iloja elämässä.
Olen toki sitä mieltä että nautinto on asia minkä takia elän täällä, ja kyllähän minä sitä saankin, mutta tarvisin jotain syvempää koska lähes kaikki nautinto mitä tällä hetkellä saan on melko pinnallista. Tai ei melko pinnallista, mutta liian pinnallista. En vain tiedä, että mikä sitten olisi tarpeeksi "syvällistä" nautintoa jota nyt tarvitsen, sillä kuten mainitsin aloitusviestissä, olen paljoa yrittänyt ja vaikka mainitsemistani asioista saankin nautintoa, eivät nekään tunnu tarpeeksi syvällisiltä tai merkityksellisiltä.
Itse 24-vuotias mies ja mielestäni melkoisen outo marginaalitapaus keskivertojen ihmisten joukossa. Menin lukioon vain sen takia, kun en yhtään tiennyt, millaista työtä haluaisin tehdä. Lukiossa en uhrannut kuin pari ajatusta sille, mitä opiskelisin jatkossa. Ensinnäkin lukio tuntui sellaiselta urakalta, etten jaksanut muuta ajatella, enkä edes osannut kuvitella, mitä työtä tekisin. Varmasti sekin vaikutti alitajunnan tasolla, että kun tiesin meneväni armeijaan heti samana kesänä, kun pääsen ylioppilaaksi, niin jatko-opiskeluja ei tullut ajatelleeksi. Koska olen "yksinäinen susi" ja pasifisti, niin armeijassa en viihtynyt hetkeäkään.
Kun armeija loppui, tuli ensimmäistä kertaa elämässäni valtava paniikinomainen tunne; tyhjä ja eksynyt olo. Aivan kuin olisi kuilun reunalla. Olen varma, että tuo tunne olisi tullut jo lukion jälkeen, mutta koska armeija silloin alkoi heti perään, niin se painui taka-alalle odottamaan.
Aloitin sitten uuden koulun, kun en jaksanut mennä töihinkään. Edelleenkään minulla ei ollut mitään selkeää halua mihinkään tiettyyn työhön, eikä myöskään sille alalle, jota aloin opiskella. Valmistuin kuitenkin ajallaan ja taas se sama negatiivinen tyhjyyden tunne nousi pintaan. Eli aina kun mulla on jokin velvoite, joka painaa päälle, kuten koulu tai armeija, niin pystyn "kadottamaan" itseni, unohtamaan omat tunne-elämän ongelmani. Heti kun velvoite lakkaa, putoan tyhjän päälle.
On paljon ihmisiä, jotka hukuttavat tunne-elämän ongelmansa työhön ja opiskeluun. Itse kuulun heihin vain osittain siinä mielessä, että opiskelu tuntuu sujuvan minulta helpommin, kuin työnteko, koska se on vapaampaa; koulussa olet vastuussa vain siitä, että pääset itse kurssista läpi. Ketään ei haittaa, jos myöhästyt joskus tunnilta tai saat huonon numeron kokeesta. Jos taas töppäät töissä, se vaikuttaa yleensä muihinkin. Koulussakaan en kuitenkaan jaksa yrittää enempää, kuin on pakko. Teen kaiken aina viime tingassa ja mahdollisimman vähällä vaivalla.
Olen luonteeltani liian laiska, taiteellinen, syvällinen, irrallinen, levoton, omapäinen ja yksilöllinen. Musiikkia lukuunottamatta en löydä enää melkeinpä mistään asioista mitään mielekkyyttä. Työntekeminen tuntuu turhalta. Mitä järkeä on juosta rahan perässä vuodesta toiseen, jos tunne-elämä on sekaisin? Toisaalta, työttömänä lorvailu on viimeinen asia, jota haluan. Tuntuu, että seinä on noussut eteen.
Ei saa tehdä asioista noin vaikeita itselleen.
Mielihyvän saamisesta itsellemme teemme vaikka mitä asioita, kuten hankimme ystäviä, jotka aluksi tuntuvat ihan kivoilta, opiskelemme mieluisen ammatin ja teemme töitä elantomme eteen, mememme naimisiin ja hankimmi pienen lapsen. Kaikki pelkän mielihyvän varassa. Minusta siinä on tarpeeksi järkeä, ainakin minulle. En sitten tiedä, mikä sinulle riittää. Eikä kaikkia mielitekoja voi selittää järjellä, heitä liika sellainen pois. ;)
Niin, tuntuu varmaan hieman turhalta, jos ei ole muuta, kuin yritys saada vain itselleen kaikkea hyvää.
Eikö työnteko ole tekemistä hyvää muille. Jos olisin vaikka kukkakaupan myyjä, voisin ilahduttaa muiden mieliä tekemällä kauniita kukkakimppuja. Tai jos olisin siivooja, niin siivoaisin paikkoja, että muiden olisi hyvä olla. Ehkä työ tuntuukin turhalta, jos tekee vain sitä itseä varten. Kun sen voisi tehdä kaikkia muita varten, niin kuin on kai tarkoituskin. Eivät kaikki välttämättä huomaa vaikka siivojan työtä, mutta heille ei ainakaan tule stressaantunut olo ympäröivästä sotkuisuudesta. Eli se on työtä muiden hyväksi. Hyvinkin voin mielessäni kuvitella, että nyt ei sen naapurin tädin tarvitse tulla pahalle tuulelle tästä sotkusta, eikä sen tarvitse sitä pahaa tulltaan purkaa valittamalla muille.
Silloin työ ei varmaan tuntuisi niin turhalta. Voihan joku ajatella, että miksipä minun pitäisi muita ajatella. Ei olekaan pakko, mutta ehkäpä kannattaa. Luultavasti siitä tulee parempi mieli, kuin pelkästään itseään varten elämällä.
Olen huomannut, että ei ole paljoa iloa, jos yrittää keksiä hirveästi vain viihdykettä ja hyvää itselle. Minulle ainakin tulee paljon parempi olo, jos toimin mielessäni muiden hyväksi, vaikka he eivät aina sitä huomaisikaan. Eikös kaikissa uskonnoissakin opeteta, että elämässä on tärkeintä rakastaa muita. Ja vaikka ei olisi tippaakaan uskonnollinen, niin silti voi tehdä asioita muiden hyväksi. Ja saahan työstä tietenkin palkankin, että samalla etuu itseki, koska pitäähän sitä elää ja välillä nauttiakin tuhlaamisesta... Enpä minäkään elämääni ihan vapaa-ehtoistyöhön silti käyttäisi.
Ja kun toimii muiden hyväksi luonnollisesti, niin ei tunne olevansa turha ihminen.
Enkä tarkoita sitä, että pitäisi olla sellainen hymyhymy ihminen, rakastan kaikkia, autan koko ajan ja olen niin hirveän jalo ja hyväsydäminen, jos se siltä kuulosti. Tarkoitin vaan sillei arkisesti eläessään että samalla toimii itsensä niin myös muidenkin hyväksi. Jokainen varmaan kiinnostuu omanlaisesta työstä ja tekee silloin osan tärkeästä yhteisestä asiasta. Eikai oikein mikään työ voi olla turhaa? Vaikka äkkiseltään voisi niin ajatella... vaikka en nyt jaksa miettiä sitä, voihan jotain turhaakin tehdä.
Ehkä elämän tarkoitus on elää hyvää elämää yhdessä muiden kanssa. Ja olla osana muiden hyvää elämää.
Täysin mielenkiinnosta, kerro minulle minkälaista on mielestäsi hyvä elämä, ja mitä ylipäätään on hyvä?
Jos kysymys on liian suuri ja vaikea vastattava, ei toki tarvitse vastata. Mielestäni vain hyvän ja pahan käsitteet ovat niin absurdeja ja niiden välinen rajamaasto on niin hämärä, että oikeastaan en ymmärrä mitä tarkoitat sanomalla "ehkä kaikkien tarkoitus on elää hyvää elämää yhdessä muiden kanssa".
Työnteossa teet toki hyvää muille, jos otetaan esimerkiksi siivooja, siivoamalla paikkoja jotta ihmisillä olisi mukavampaa olla ja näin teet heille hyvää.
Mutta etkö kuitenkin tee työtä ensisijaisesti sen takia että tienaat elantosi?
Jos voittaisit lotossa jättipotin, jatkaisitko silti siivoojasi työssä vain sen takia, että haluat tehdä hyvää muille?
Epäilen vahvasti, mutta vaikka näin olisi, teet sitä työtä silti vain saadaksesi nimenomaan itsellesi nautintoa.
Kuten itsekin sanot, sinulle tulee parempi olo kun autat muita.
Saat siis siitä hyvän olontunteen, eli toisinsanottuna emotionaalista nautintoa, jolloin taas tullaan siihen tulokseen että teet työtä jotta saisit nautintoa itsellesi.
Voi toki sanoa että autat vain sen takia että jotkut tarvitsevat apua, mutta jos käytetään vielä tätä esimerkkiä, toimisitoko siivoojan työssä vaikka sinulla olisi jo kaikki raha mitä tarvitset, etkä saisi siitä mitään hyvänolon tunnetta, nautintoa tai parempaa oloa kun ajattelet että muut iloitsevat puhtaista paikoista?
Jos sinusta ei edes tuntuisi hyvältä auttaa, etkö silloin lopettaisi sitä?
Mielestäni ilo, jonka tuotat muille ihmisille on vain tavallaan "sivutuotetta" siitä, kun yrität saavuttaa itsellesi nautintoa. Teet toki tietoisesti hyvää muille sillä saat siitä hyvän mielen, mutta kuitenkin tässä päätarkoitus on sen nimenomaisen mielihyvän saavuttaminen itselleen.
"ehkä kaikkien tarkoitus on elää hyvää elämää yhdessä muiden kanssa".
En taida osata selittää tuota^, ajattelin kirjoittaessani sen hieman muuta, kuin se näköjään kirjoitettuna näyttää.
Mutta siihen hyvään elämään. Jokaisenhan mielestä se voi olla erilainen, niin kerron siksi, millaista minun kohdallani on hyvä elämä.
Minun hyvä elämäni on sellaista, että haluan elää jokaisen päivän ja pidän elämästä. Siihen liittyy ihmissuhteet hyvin olennaisestí. Joka päivä tulee pieniä uusia asioita, eivätkä päivät tunnu tylsiltä. Pidän itsestäni tällaisena ihmisenä ja tunnen että minut hyksytään näin.
Aina tilanteen tullen yritän edistää luokkamme luokkahenkeä pikkuhiljaa, että ne loputkin hieman "syrjäytyneet" voisivat olla ja tuntea, että heidätkin hyväksytään sellaisina. Varovasti yritän saada muitakin sille kannalle, että ehkäpä ne niiden mielestä ärsyttävät ihmiset voisivatkin olla ihan ok. tyyppejä.
Olen huomannut, ettei auta oikein mitään sanoa vain, että näin pitää tehdä ja tämä on oikea ajattelutapa. Vaan yritän saada heitä itse huomaamaan, että kaikilla voi olla mukavampaa, kun ei hyljeksitä tiettyjä ihmisiä jostain olemattomista syistä. Ja ettei ihan huvin vuoksi tarvisi juoruta pahaa oman luokkalaisista, tai nauraa toisten pukeutumisille ym.
Varmaan kaikki nauttisivat enemmän hyvästä luokkahengestä, jolloin ei tarvisi luokan jakautua omiin porukoihin.
No, tietenkin se olisi minullekin mukavampi katsoa, kun muut näyttäisivät tulevan paremmin toimeen keskenään.
Minulle siis tulee hyvä mieli, kun itsellä ja muilla on mukavaa. Ja minusta elämä tuntuu näin ihan mielekkäältä. Voihan sen nautinnon haluna ajatella, jos niin haluat.
Täälä yhdessä vain eletään ja eikai kukaan siihen kunnon syytä voi tietää.
No, nyt en puhunut siitä työstä sitten ollenkaan, se kun ei ole vielä ajankohtaista. Halusin ehkä vain keksiä jotain vastausta viestiisi ja sen verran mitä minä olen työstä miettinyt oli suunnilleen tuossa edellisessä viestissä.
Mutta miksipä jotkut rikkaat silti tekevät työtä, vaikka heidän ei enää tarvitsisikaan?
Niin, en minä siivojaksi jäisikään, en pidä siivoamisesta, mutta se nyt oli vain sellainen esimerkki. Mutta ehkäpä keksin jonkun työn, mikä sopii minulle ja josta todella pidän ja sillä tavalla autan muita. Jos pidän työstäni kovasti, niin enkai sitä jättäisi poiskaan, vaikka rahaa olisi.
Mutta minusta kyllä tuntuisi turhalta olla päiväkotitäti, jos tekisin vain itseni ja palkan takia. Ja jos minulle olisi ihan sama, miltä lapsista tuntuisi, kunhan vain vanhemmat olisivat tyytyväisiä.
No, tuli kyllä hieman pitkä teksti...
Siinä on varmaan vaikka kuinka paljon kohtia, joihín voi tarttua ja joissa en ole osannut sanoiksi laittaa asioita ihan oikealla tavalla. Mutta ehkä silti siitä suunta selviää, miten ajattelen. Jos huvittaa kysyä tai pyytää perusteluja, niin siitä vaan:D Aina voin yrittää selittää, jos osaan ja vaikken kunnolla osaisikaan. Ja tulee näitä kilometritekstejä.
Vastaanpa tällä tännekkin kun niin f'ing mahtava aihe.
Ihmiset on vaan vitun brutaaleja pelkureita, tekevät kauheuksia niille jotka on erilaisia, tai niille jotka uskaltaa vittu myöntää että melkeinpä kaikki on vaan niin valhetta BS vääntöä.
Nykyään ihmiset on niin aivopestyjä, että ei voi kun kirkua kun rupeaa oikeasti ajattelemaan. Kaikki naimisiin meno etc... on yhtä vitun pelleilyä. Kun on tarpeeks pohjalla niin jossain vaan kilahtaa ja sitten rupeaa ymmärtämään asioita.
Suosittelen vaan että jatkat samaa rataa ja löydät rohkeuden elää sen mukaan mitä ymmärrät, sillä todellakin voit tehdä itsemurhan vaikka juuri nyt jos menet vain sitä samaa rataa mikä on "soveliasta" nykypäivänä. Totuus on että melkein kaikki ihmiset elävät täysin kuollutta ja turhaa elämää, omassa pikku valheen verkossa. Eletään 10v ihan kuolleessa avioliitossa mutta ei erota koska pelätään kaikkea muutosta.
POHJALLA ON HYVÄ OLLA
Työ, ruoka, TV, Työ .... 40v. Kupps here comes the reaper.