Buddhan anatma-opista

Hei Buddhalaisuuden harjoittajat. Joku oli kirjoittanut seuraavan mielenkiintoisen kirjoituksen muualle suomi24.fi keskusteluun.

"Buddhalaisuudessa on muutama ongelma, jotka torpedoivat dharman.

Ensimmäinen on anatta-periaate eli kaiken pysymättömyys ja katoamattomuus, joka on hinayanassa (theravadassa) viety loogiseen äärimmäisyyteensä. Eli jos mitään pysyvää ja muuttumatonta ei ole ja kaikki mahdollinen on pelkkää skandhojen leikkiä ja pyörimistä, tämä tekee karman lain ja karman käsitteen mahdottomaksi.

Hinayanan (theravadan) mukaan se, mikä samsarassa reinkarnoituu, ei ole mitään pysyvää, vaan pelkästään karman taakka joka kiteytyy skandhoina. Koska hinayana ei tunnusta mitään pysyvää, tällöin ei ole mitään sielua eikä mitään persoonaa, joka reinkarnoituisi, vaan yksilön osalta kaikki päättyy annihilaatioon kuolemassa. Tämä tunnetaan nimellä uccheda.

Karman laki kuitenkin lähtee pohjimmiltaan siitä, että jokainen niittää mitä kylvääkin, eli syy ja seuraus koituu tekijälle itselleen. Tämä on ristiriidassa ucchedan käsitteen kanssa.

Koko jutun voisi kärjistää lauseeseen "me maalataan ja muut maksaa". Eli koska yksilö annihiloituu kuolemassa, hänen osaltaan syyn ja seurauksen laki päättyy kuolemaan, ja hänen karmansa joutuu sovittamaan _joku toinen_. Eli skandhojen yhteenliittymänä syntyy karmaa poispolttamaan _joku toinen_, jolla ei ole mitään yhtenevyyttä karman alunperin luoneeseen yksilöön. Hän joutuu siis sovittamaan ne rikokset, jotka joku toinen - ei hän itse - on tehnyt.

Tämä puolestaan ei kannusta ottamaan minkäänlaista vastuuta omista teoistaan. Eli jommankumman on oltava epätosi - joko karman lain tai ucchedan käsitteen.

Muistan joskus aikoinaan nähneeni erään sillan maatukeen spreijattuna "Me maalataan ja muut maksaa!". Se tarkoittaa sitä, että nämä pikku ihmistai... siis rikkaruohot, jotka kävivät vandalisoimassa yhteistä omaisuutta, tietävät oikein hyvin pääsevänsä hauskanpitojensa seurauksista kuin koira veräjästä ja niiden hinnan maksaminen koituu jollekulle toiselle.

Eli jos kaikki on katoavaista, tällöin myös vastuu omista teoista ja niiden seurauksista loppuu kuolemaan. Tällöin mielekkäintä on elää hedonistisesti ja mistään piittaamatta, koska me maalataan ja muut maksaa - joku toinen (jota en tunne enkä koskaan tule tuntemaan ja joka on minulle yhdentekevä) joutuu kärsimään sen karman, mitä minä kasaan täällä maan päällä.

Tämä tiettävästi ei ole buddhalaisuuden sisältö ja lähes kaikki buddhalaissuuntaukset kiistävät tämän, mutta tämä on theravadan looginen jatkumo siinä, missä kalvinismi on augustinolaisen kristinuskon.

[Mahayana kiistää tämän, ja mahayana kiistää jyrkästi koko ucchedan käsitteen. Ks http://en.wikipedia.org/wiki/Mahaparinirvana_Sutra]

Toinen, vakavampi, ongelma liittyy kärsimyksen käsitteeseen.

Jos kerran se ensimmäinen jalo totuus ja perimmäinen on se, että elämä on kärsimystä, niin loogisesti tällöin meidän tulee tehdä kaikki mahdollinen kärsimyksen estämiseksi ja sen vähentämiseksi. Ei paitsi itsemme osalta vaan myös muiden.

Mutta koska on paljon mielekkäämpää estää kärsimystä kokonaan tapahtumasta kuin yrittää torjua sitä, ja koska täälläkin on esitetty, että syntymä jo sellaisenaankin on onnettomuus, niin eikö tällöin kaikkein loogisinta ole estää syntymää kokonaan tapahtumasta?

Eli loogisinta on, että joka ainoa sikiö abortoitaisiin ennen hänen syntymäänsä. Näin estämällä ihmistä koskaan syntymästä häneltä jää pois valtava määrä kärsimystä ja tuskaa. Joka ei milloinkaan synny maailmaan, ei koskaan joudu kärsimään.

Vastaavasti koska kärsimys johtuu elämänjanosta ja yksi tärkeimpiä elämänjanon lähteitä on seksuaalisuus (joka puolestaan johtaa syntymään), tällöin kaikkein mielekkäintä on kastroida jokainen syntymään päässyt lapsi ennen sukukypsyyttä. Näin heiltä tuhotaan sukupuolivietti (joka on yksi elämänjanon lähde) ja seksuaalisuus (joka myös johtaa elämänjanoon) ja näin voidaan ehkäistä kärsimystä. Samalla myöskin estetään enää uusia ihmisiä syntymästä ja joutumasta kärsimykseen. Kolmas totuushan on, että kärsimys lakkaa, kun elämänjano tukahdutetaan.

Ja näin - jos kerran elämä on kärsimystä ja syntymä onnettomuus ja kuolema vapautus - kun enää uusia ihmisiä ei syntyisi lainkaan - olisi jäljellejäävien paljon helpompaa keskittyä Jaloon Kahdeksanosaiseen Tiehen sen loppukärsimyksen tukahduttamiseen.

Vai menikö jossakin kohden pieleen? Loogisesti jatkumo on täysin yhtenäinen ja selviö, mutta yksikään buddhalaissuuntaus ei tunnusta että näin pitäisi toimia.

---

Nyt kaikki palstan kristityt tietysti taputtavat suuria karvaisia kämmeniään ja hymyilevät vienosti "hah hah, kolmoispistepirkko pani jauhot suuhun buddhalaisille", mutta kyse ei ole siitä. Olen käyttänyt nimimerkkiä Calvin Jean ja trollannut sillä pahimpia kristinuskon ylilyöntejä kohtaan: tunnen kalvinistisen teologian riittävän hyvin voidakseni vetää sen överiksi ja trollata sillä, ja samalla tarjota jollekulle hyvät naurut.

Kyse on siitä, että joka ainoa uskonto - kutsuttiinpa sitä opiksi tai dharmaksi tai ihan miksi tahansa, on puutteellinen ja vajavainen ja epätäydellinen kuvaus siitä kaikesta, mistä tässä on kyse. Hienoinkaan öljymaalaus ei koskaan ole esikuvansa veroinen, karkeasta hiilipiirroksesta tai väriliitutöherryksestä puhumattakaan.

Omasta mielestäni olennaista on käyttää omia aivojaan ja miettiä itse. Ei seurata jotain pyhää kirjaa tai pappia tai gurua tai rabbia tai oppia tai doktriinia tai yhtään mitään sellaista, jonka joku toinen on laatinut, miettimättä ensin että onko siinä mitään tolkkua ja jos on, niin miten sitä voi soveltaa. Joka ainoassa uskonnossa on ongelmansa, ja tuossa on kaksi buddhismin puolella."


Minua alkoi myöskin kiinnostaa, että mikä se itseasiassa on, joka buddhismissa jälleensyntyy. Erityisesti kiinnostaa tämä Theravada-buddhalaisuuden näkökulma, sillä vaikka yllä puhutaan täydellisestä annihiloitumisesta, siitähän ei ole kysymys.

Minä olen käsittänyt, että vaikka kysymys on anatmasta, ei-atmasta, buddha korosti vain tätä kontrastina hindulaisuutta vastaan, ettei ole mitään pysyvää sielua, vaan se on myös yhtälailla muutoksen alainen. Länsimaisen käsittein puhuen, sielu ei ole kartesiolainen tietoisuus ihmisen sisällä eli kummitus koneessa, joka on lähellä hindulaisuuden atmaa tai jivaa eroten siten, että se on osa brahmania.

Buddha käsittääkseni kielsi kartesiolaisen sielun eli pysyvän tietoisuussielun olemassaolon, sillä tietoisuus on jatkuvaa virtaa eikä kummitusta löydy interspektion avulla. Löytyy vain todistava tietoisuus, joka kantaa mukanaan taipumuksia eli skandhoja.

Kertokaa minulle, olenko aivan väärässä sillä en tunne buddhalaisuutta ollenkaan!